Uskonsoturit, Kianto vs Waltari

Mika Waltari -seura on voimissaan, eilenkin Töölön kirjaston sali täyttyi, 80 henkeä. Yleisöennätys kuulemma. Ensi kerralla Teemu Keskisarja rikkoo sen.

Sain virikkeen esitelmään siitä, kun Kianto haukkuu pariin otteeseen Kalevassa Waltarin romaanit Felix onnellisen ja Valtakunnan salaisuuden tajuamatta niistä mitään. Mistä kiikasti? Paitsi nyt tavallisesta äreydestä ja kateudesta liian hyvin menestyvää kirailijaa kohtaan.

Erimielisyys pohjautui mielestäni  kahden papin pojan erilaisiin uskonkäsityksiin. Kianto hyökkäsi tolstoilaisena kirkkoa vastaan, pilkkasi Raamatun ”heprealaisia satuja”, mutta säilytti jollain itsestään selvällä tavalla suhteen omaan Jumalaansa. Hän siis tiesi mikä on oikea uskonkäsitys, kun taas kirkko oli kaikessa väärässä.

Waltari ajatteli ja toimi täysin päinvastoin. Hän antoi kirkon olla rauhassaan ja kamppaili vaikeimman kautta Jumalan kanssa. Koko Waltarin tuotannon voi nähdä yhteyden etsimisenä Jumalaan, sehän on se unio mystica. Hän heittelehti ekstaattisista uskonelämyksistä syvään epätoivoon ja masennukseen. Välillä oli totaalisia Jumalan kieltämisen kausia.

Näin ollen kirjailijoiden olikin vaikea kohdata toisiaan edes ajatusten tasolla.  Kianto palasi sitten muina miehinä kirkon helmaan ennen kuolemaansa, osin pappispoikansa vaikutuksesta. Suhde uskontoon ei ollut hänellä mitenkään kipeä, oli vain valinnoista kysymys. Oma uskonkäsitys oli ikään kuin annettuna, sitä kohti ei tarvinnut kipuilla, mutta kirkkoa sopi roimia olan takaa.

Eikö Antti Eskolallakin ole kirja nimeltä Mutta en niin kuin kirkko opettaa. Se on kautta aikain intellektuellien riippumaton ja hieman omahyväinen tapa suhtautua uskonnon kysymyksiin.

Selasin uudelleen Waltarin Felix onnellista tätä esitelmää varten. Vieläkin se on pätevä teos, vilpitön ja syvällisesti pohdiskeleva kaikessa voiko sanoa naiivissa yksinkertaisuudessaan. Se on etsimisen, tuskan ja vihdoin armon kirja. Vetoan taas auktoriteettiin: Markku Envallin analyysin mukaan kaikkien aikojan paras uskonnollinen romaani Suomessa.

Mistä tuli mieleen, että kirjailijoiden suhdetta uskontoon on tutkittu kai aika vähän. Ei se helppo alue olekaan. Moni pitää oman vakaumuksensa tai epäilynsä piilossa. Teoksista voi aina jotakin tulkita, olkoon että sanoma tulee esiin rivien välissä kuten usein Waltarilla. Tutkittakoon aihetta lisää, raiviomaata riittää.

Kun kuuntelin aamulla keskustelua tiedustelulaeista ja professorien hiuksia halkovista perustuslaillisista huomautuksista, ilmoitan olevani samalla kannalla kuin Teemu Keskisarja: minulla ei ole varsinaisesti mitään muuta salattavaa kuin pankkitunnukseni. Mutta moni meistä salaa uskonsa ytimen, se on paljon arempi asia kuin jotkut löpinät Facebookissa tai muut henkilörekisterien numerosarjat. Miten Waltari sanoikaan: voin aina puhua avoimemmin sukupuolielämästäni kuin uskonkäsityksestäni. Tähän jälkimmäiseen eivät tiedustelulaitkaan ulotu kuin erikoistapauksessa (terrorismin motiiveina), eikä tavallisen yksilön syvin usko yleisesti ottaen kaipaa edes perustuslain saati sen tutkijoiden varjelusta. Mot.

15.2. 2019