Kirjallisuuden sekatyömies

Jotenkin sopii Matti Mäkelän rosoisen voimalliseen vaikutuspiiriin sekin, että minulta jäi puhelin Helsinkiin. Touko Siltalan innostamina jatkoimme pitkää iltaa kustantamossa sen jälkeen, kun Matin muistelmateos Pitelemätön oli niin sanotusti vernissattu. Koolla oli tuttua joukkoa pääosin kuululta Kirjallisuuden laitokselta, eihän siitä malttanut lähteä. Muistot sinkoilivat vielä pitkään mielessäni.

Matti oli hiljaisen oloinen pohjalaispoika, kun hän laitokselle ilmaantui joskus 70-luvun kultaisina vuosina. Nyt hän jättää hyvästejä kirjalliselle elämälle melko rehvakkailla muistelmillaan. Aika on miestä muuttanut. Paljon hän on ehtinyt kentällä rehkiä. Hän on ollut kyselevä ja valikoimaton kirjallisen elämän uurastaja, organisaattori, matkasaarnaaja, väittelijä, vaikuttaja ja pohjimmaltaan esseitten, tietokirjojen, kolumnien, kritiikkien ja puheenvuorojen laavavirranomainen kestotuottaja.

Matin kaltaisten generaattorien varassa kirjallinen elämä paljolti pyörii. Loukossaan lymyävät varjoviisaat eivät hänen tyyppiään ymmärrä. Matti mainitsee muistelmissaan usein Jouko Tyyrin, ja jotain samaa heissä on. Myös Tyyri oli valmis joka lähtöön ja kykeni heittämään ajatusrikkaan esityksen aiheesta kuin aiheesta puolen tunnin varoitusajalla. Tyyrin täsmällisen välähtelevää aforistista esitystapaa vastaa Mäkelän harteva, provokaatioihin vyöryvä hyökkäystyyli. Laajempi maakunnallinen ymmärrys ja keskustalaisuus yhdistivät miehiä.

Hyviä keskustelijoita tarvitaan, heitä liikkuu kentällä yhä vähemmän. Tyyri paheksui huonoja, valmistautumattomia puhujia, jotka pilasivat markkinat. Matti Mäkelän liittyessä paneeliin yleisön kiinnostus kasvoi heti. Oli myös ns. hienopieruja (Matti nimeää joitain naisia), jotka poistuivat paikalta hänet nähdessään. Kerran lyödyt leimat pysyvät. Matti kantoi Kahta vaimoa jatkuvasti niskoillaan. Myös tahallisen räikeä Rakkausromaani ansaitsi epäilemättä herättämänsä someraivon.

Kahden vaimon pito oli Matilla sentään sävyisä järjestely verrattuna vaikka Ilmari Kiannon moniavioisuussekoiluihin. Lapsiluku kasvoi Kiannolla toiselle kymmenelle, Matilla on tämäkin puoli pysynyt kohtuudessa. Avoimen liiton julkistaminen kuului kummankin kirjailijan luontaiseen taipumukseen, kirjalliseen huomiotalouteen, josta saivat tahoillaan karvaasti maksaa.

En pidä kaikkia Mäkelän kirjoja erinomaisina, kuten Jyrki Nummi Hesarin kritiikissä, hän on epätasainen, mutta aina mielenkiintoinen ja poikkeuksellisen selväsanainen kirjoittaja. Esseissä on myös itsestään selviä selityksiä. Mutta hänen kritiikkinsä tulee aina lukeneeksi alusta loppuun. On hyvä, että kirjallisuuden usein sisään kääntyvässä maailmassa on myös häikäilemätön maalaismies, joka tuntee suomalaisen konkretian ja perinteen ja uskaltaa laukoa ajatuksia niiden pohjalta. Eikä ole pahitteeksi sekään, että miesnäkökulmakin joskus tyrskähtää esiin naishegemonian hallitsemassa sukupuolikeskustelussa.

Mäkelän muistelmia lukiessa syntyy vaikutelma, että tässä mies nyt paukuttelee ja puhisee ilmoille kaiken sen, mikä vielä on jäänyt sanomatta. Siinä kuuluu suun puhtaaksi puhumisen vastaväitteet kaatavaa ryskettä. Kirjan nimeksi sopisi yhtä hyvin Sumeilematon. Matti ihmettelee muutamaankin kertaan aikamme loukkaantumisherkkyyttä. Tuntuu kuin monet suorastaan etsisivät aiheita saadakseen verisesti loukkaantua. Aivan totta, siitä on tullut hysteriaa lähenevä reagointitapa. Mattikin tarjoilee monipuolisen annoksen loukkaantumishaluisten tarpeisiin. Riittää kun tällainen pohjalais-karjalainen perusmies ilmoittaa kantansa maailman ilmiöihin. Heti huomataan, ettei noin voi enää ajatella.

Matti Mäkelän vakava sairaus heijastuu hänen kirjaansa ja sen vastaanottoon. Nämä tunnelmat eivät kuitenkaan olleet tuntuvilla, kun hänen kirjaansa juhlimme Siltalassa. Ei siellä oltu missään ennenaikaisissa peijaisissa. Hurtti tunnelma sopi Matin hirtehiseen tyyliin. Hän piti hyvän humoristisen puheen, puheli vilkkaasti kaverien kanssa  ja heitteli vanhaan tyyliin näkemyksiään. Vaimo Helmi ja poika Mikko sekä muu lähipiiri olivat vahvana tukijoukkona.

Niin se puhelin, se jäi siis Sepänkadulle kun aamulla rynnistin liikkeelle. Sitä on seurannut kontaktiumpio, jota tehosti vielä se, että palvelin (Louhi) suvaitsi pimentää jo toista viikkoa sitten sähköpostini. Siellä on kai jotain murtoselkkausta ollut, mutta kovin kauan se kestää eikä aukea vieläkään. Kyllä sitä näinkin elelee, mutta kumman ontto olo seuraa. Samalla valtaa pelottava vapauden illuusio. Olenko jäänyt autiolle saarelle, onko täällä enää ketään muita? Pitääkö heittää pullopostia? Tällaista oli elämä ennen vanhaan! No tämä netti sentään muuten toimii ja puhelimen hain takaisin, joten elämä jatkunee kontaktikatkoisista koettelemuksista huolimatta.

19.6. 2019