Ihmeeellisen perheen tarina

Aulis Aarnion uusi teos on julkistettu voi sanoa pitkän kaavan mukaan. Ensin tekijä signeerasi teosta Vanhan kirjallisuuden päivillä, missä myös Jussi Lähde haastatteli häntä. Seuraavana päivänä laskettiin Kangasalla kukat päähenkilön, taiteilija Einar Ilmonin muistomerkille ja jatkettiin kahvitilaisuudessa Lepokodissa, missä Jussi Lähde haastatteli uudelleen ja vähän perusteellisemmin tekijää (kuvassa). Ja lopulta ystäväjoukko kokoontui Vesijärven rannalle juhlimaan tapahtumaa puheiden, illallisen, haitarin soiton (Pekka Hallberg) ja runonlausunnan (Ahti Jokinen) merkeissä.

Aarnion, oikeusoppineen ja kotiseutumiehen,  seitsemäs romaani Väsynyt vaeltaja ansaitsee kaiken kuvatun huomion. Voi heti sanoa, että se on tekijänsä paras, perusteellisin ja syvällisin teos, kerronnaltaan hyvinkin omaperäinen ja rikassisältöinen.

Minulla on erikoisasema sen lukijana sikäli, että ohjasin Kangasalan Ramppiteatterissa sen ensimmäisen draamaversion Haaveiden talo jo kesällä 2003. Aulis näytteli itse perheen isän Hjalmar Ilmonin roolin, ja kaikille katsojille on varmasti jäänyt mieleen ainakin hänen monumentaalinen kuolinkohtauksensa. Siitä pitäen Ilmonin perheen merkillinen tarina on kasvanut Aarnion mielessä, noussut uudelleen teatteriin ja nyt kypsynyt kiinteäksi, todistusvoimaiseksi romaaniksi.

Käyttäisin mieluummin nimitystä esseeromaani, sillä mukana on paljon tarkoin tutkittua ja myös itse koettua elämäkerrallista dokumenttiaineistoa. Aulis on tuntenut kuvaamansa perheen, tavannut sen jäseniä ja seurannut sen elämänvaiheita Ilmonin talon ja Lepokodin vaiheilla. Hän on tavallaan aikalaistodistaja, joka on lainannut piirteitään myös romaanin hieman salaperäiselle kertojalle. Mystinen piirre kuuluu erottamattomasti Ilmonien luonnekuviin, samoin monet muut myyttiset ja kulttuuriset kerrostumat. Köyhyyden ja itsetietoisuuden, herkkyyden ja taiteellisen vaiston tasot kohtaavat.

Päähenkilöksi nousee taidemaalari Einar Ilmoni, varhain katkennut lahjakkuus, joka erakoitui ja yksinäistyi määräilevän lääkäri-isän ja ymmärtämättömän yleisön sekä aikansa taidemaailman puristuksessa. Ilmoni oli poikkeuslahjakkuus, josta povattiin uutta Edelfeltiä ja joka kehittyi itsepintaisesti omaan suuntaansa. Lopulta hän kieltäytyi myymästä taulujaan! Aarnio kielsi olevansa taidehistorian tuntija, mutta ihmeen hyvin hän on mielestäni syventynyt Ilmonin taideilmaisun lähteisiin ja ilmenemismuotoihin.  Samalla hän antaa koko Ilmonin perheen elämälle rikkaan kulttuurihistoriallisen taustan.

On perin hauskaa, kun voi vilpittömästi huomata hyvän ystävän yllättävän myöhäisiän kehityksellään. Sain lukea romaanin pari alkuversiota ja yritin niistä antaa lausuntoja ja parannusehdotuksia Aulikselle. Kertojan ratkaisu tuntui ensin keinotekoiselta ja vähän väkinäiseltä, mutta nyt kertoja solahtaa keskelle rönsyilevää tarinaa aivan luontevasti. Aulis kiitteli julkistamisjuhlassa minua kohteliain ylisanoin, mutta itse hänen on täytynyt aika tavalla ponnistella selkeyttääkseen omaperäistä kerrontaansa näinkin hyvään lopputulokseen.

Kirjan kustantaa pieni paikallinen Warelia, ja onkin kiintoisaa seurata, nouseeko romaani ja jaksaako läpäistä kritiikin ja julkisuuden hautaesteet. Väsynyt vaeltaja on siinä määrin sui generis, syvästi persoonallinen romaaniettä se ehdottomasti ansaitsee kunnollisen esittelyn ja tarkastelun.

30.6. 2019