Pois lähteneitä

 

 

 

 

 

 

 

Pitkä päättymätön pouta kuuluu sillanpääläiseen suveen. Parhaiten se on kuvattu Elämässä ja auringossa. Nuorena luin sen uudelleen joka kesä. Kukaan ei upota henkilöitään päivänsavuun kuten Sillanpää.  Aurinko on hänen maailmankuvansa keskus. Elokuussa helteestä rankaistaan kohtalokkaalla ukonilmalla. Ehkä sekin on tulossa.

Puhuin aiheesta täällä Hämeenkyrön Aurinkorinteessä eläkeläisille, joukossa paljon vanhoja tuttuja Mikkosen Jormasta alkaen. Hän oli ylittämätön nuori Sillanpää aikoinamme Myllykolussa. Onpa niistäkin kulunut aikaa. Kaikki me aletaan olla ikäihmisiä, mutta vielä elämässä kiinni.

Pitkä hellekö uuvutti Claes Anderssonin. Runoilijan kuolemassa on aina se lohtu, että hän elää edelleen teoksissaan. Viimeksi pidin hänen karvaan huumorin sävyttämistä vanhuuden kirjoistaan, Ottos liv jäi mieleen myös kriittisenä Helsinki-kuvauksena. Andersson oli myös kohtalaisen hyvä prosaisti. Hän harmitteli hukkaan heitettyjä tunteja, joita on istunut eri kokouksissa. Onnistuiko hän sitä kautta parantamaan maailmaa? Paavo Lipposen mukaan hän paransi edes politiikan mainetta.

Kirjallisuusihmisten mielestä Andersson kulutti itseään turhaan politiikassa. Kulttuuriministerinä hän sai kollegojen vihat niskoilleen, kun ei edistänyt kylliksi kirjailijoiden asemaa. Heille ei yleensä mikään riitä. Kun olin valtion kirjallisuustoimikunnan puheenjohtaja 1990-luvulla, tuli muutaman kerran asiaa ministeri Anderssonin huoneeseen. Hän oli yleensä ystävällinen, mutta vaikutti väsyneeltä ja vähän kyyniseltä. Hän tiesi hyvin, ettei saa omia aikeitaan läpi kuin osina ja kompromisseina. Kulttuuriministerin täytyi puolueen puheenjohtajana taistella liian laajalla rintamalla. Ihmeen hyvin hän poliittisen paahteen ohessa säilytti teränsä runoilijana. Ehkä hän jakoi itsenä eri lohkoihin: osansa saivat nuija, kynä, piano ja jalkapallo. Kaiketi myös yksityinen elämä.

Aiemmin poistui ohjaaja Tuija-Maija Niskanen, viime vuosina näkymättömiin painunut taiteilija. Joskus tapasin hänet vielä istuskelemassa Eiran puistoissa. Parikymmentä vuotta sitten istuimme usein rannan Carusellissa pohtimassa hänen silloista ohjausprojektiaan, joka perustui kirjaani Enkeli tulessa. Ihan kelvollinen tv-elokuva siitä tuli, vaikka hän ei enää ollut ohjaajana parhaassa iskussaan. Kumma oli silloin havaita, kuinka oudoksi oma elämä muuntuu toisen tulkitsemana. Uskaltaisiko sen katsoa joskus uudelleen.

Tuija-Maija ohjasi myös kokoillan elokuvan Mika Waltarin Suuresta illusionista. Siinä oli erilaista konstailua, mutta myös oivallusta. Se sai väheksyvää kritiikkiä, mutta rohkea työ se oli. Kirjoitin siitä erittelevän esseen Helsingin Sanomiin, mistä Tuija-Maija kiitti: ”Tuntui kuin olisit ymmärtänyt jotakin.” Se meitä alkuun yhdistikin.

Tuija-Maija Niskanen löysi Edith Södergranin kauan ennen nykyistä buumia. Hän ohjasi hyvin herkän ja hienostuneen henkilökuvan taiteilijasta. Hidasta oli hänen kuvakerrontansa. Pirkko Nurmi näytteli suurenmoisesti pääroolia. Hänkin on sittemmin kadonnut, käväisi täällä Hämeenlkyrössäkin kansalaisopiston ohjaajana, mutta sai nopeasti tarpeekseen. Opiskelimme suomea samoihin aikoihin. Näin muistot kulkevat.

Uljas hellepäivä nousee tästäkin. Nautin joka hetkestä, tunnen laajentuvani ja keveneväni. Aamulla uinti tyynessä järvessä, ehkä verkon nosto, sitten lueskelua omenapuun alla. Minulle helle ei ole tukalaa kuten monelle kanssaihmiselle valitettavasti taitaa olla. Kuulisin mielelläni joskus radiosta kerrottavan ihanasta helteestä. Nyt on kuitenkin lähdettävä Espan lavalle puhumaan rakkaudesta.

26.7. 2019