Viettelyksiä ja hervotonta vittuilua

Hämeenlinnassa kävin keskustelemassa teatteriin tulevista esityksistä viime viikolla taiteiden yössä. Silloin jo näin katkelmia Mika Waltarin kestosuosikin Gabriel, tule takaisin –näytelmän harjoituksesta. Sehän näytti varsin lupaavalta. Mutta en silti vielä uskonut, että tästä Jukka Keinosen ohjaamasta esityksestä tulisi tällainen täysosuma.

Gabriel on aikanaan kiertuenäytelmäksi tilauksesta syntynyt 1945, mutta niin se vain on elänyt tähän päivään saakka yli 70 vuotta eikä näy vanhenevan millään. Sitä on yritetty muunnella ja sovitella nykyaikaan, vaan ei ole siinä onnistuttu. Viimeksi Kansallisteatterissa ja nyt Hämeenlinnan Teatterissa sitä esitetään omassa ajassaan ja epookissa, omalla tyylillään ja kielellään, ja molemmissa on voitu huomata, kuinka kestävän ja ajattoman komedian Waltari muina miehinä tuli kirjoittaneeksi.

Tämä Hämeenlinnan Gabriel on erinomaisen tarkasti ohjattu ja rytmitetty ja herkullisesti näytelty tulkinta. Sen roolivalinnat hipovat täydellisyyttä. Sisarukset Ulriika ja Kristiina tuovat mainiosti esiin vähittäin muuttuvat rakastumisen reaktionsa, jotka kulkevat vastakkaisiin suuntiin. Sinikka Salminen on nuorenpuoleinen Kristiina, mutta sisäistää kokemattoman naisen herkän tunnerekisterin kerrassaan koskettavasti. Ja Johanna Reilin on aivan loistava Ulriika, jonka muutos täysin tärkätystä vanhastapiiasta sulaa intohimoiseen heittäytymishaluun rohkeasti ja uskottavasti. Miten hienosti hän ilmentää pienetkin vivahteet ja ilmeet, liikkeet, hypistelyt, tärkeilyt ja lopulta riemukkaan rehevät purkaukset. Ihania naisia he ovat. Heissä on lisäksi luonnekuvausta.

Entä itse Gabriel? Siinä on nähty Leo Lähteenmäkeä, Tarmo Mannia, Veikko Honkasta, Antti Litjaa ja viimeksi Sampo Sarkolaa, mutta rehellisesti sanottuna – Lasse Sandberg on näkemistäni paras, uskottavin ja karskissa lipevyydessään aivan verraton! Hänessä on miestä enemmän kuin aiemmissa, samoin kokemusta ja sopivasti elähtänyttä, jo väsyvää ammattihurmuria. Ikään kuin homma ei oikein enää huvittaisi, mutta pakko on rahan vuoksi jatkaa naisten kutkuttelua. Rooli on tutkittu läpikotaisin ja silti se elää joka solullaan täyttä huijarin elämää.

Jos itse näytelmässä on jokin vaikeampi sauma, se on nuori Raili, tässä kovinkin kapinalliseksi käsitetty Jane Kääriäinen, notkea ja ilmeikäs kokovartalo -näyttelijä, karrikatyyrin rajamailla, mutta pysyy silti esityksen kellontarkan koneiston puitteissa. Kirjailijakin urheilee hänen kohdallaan uskottavuuden laidoilla, sillä Raili onnistuu ihmeen helposti huijaamaan jopa tätä ammattihuijaria, mutta katsojalle siitä koituu sentään moraalinen palkinto. Raikas ilmestys on Raili joka tapauksessa.

Hämeenlinnan Teatteri on saanut varman hitin ja kevääseen jatkuvan menestyksen, kunhan Gabriel kunnolla löydetään. Ikivihreä klassikko parhaasta päästä. Julma näytelmähän tämä on, koska se todistaa naisten haluavankin ihania vaikkakin petollisia viettelyksiä. He haluavat niitä lisää! Kuka tänään rohkenisi kirjoittaa mitään yhtä hillittömän hurjaa? Sakkoja tulisi varmasti.

Vaikeampi on sanoa jotakin innostunutta Tampereen Frenckellin avauksesta., Leea Klemolan roisin rosoisesta resupekkojen revittelystä Arktiset leikit. Silti pitäisi, sillä tämähän jos mikä on tänään trendikästä teatteria ja aivan toista kuin ikivanhojen ikäneitojen lemmenmurheet. Tästä rupisesta ”runsaudensarvesta” pitäisi tietysti löytää vaikka mitä syviä elämänsukelluksia varjoissa vaeltavien jäätyneeseen sielunmaisemaan. Mutta kun ei sytytä, ei lämpene, ei tule yhtään samastumiskohdetta.  Nuorempi väki hihkuu innoissaan jokaiselle vittuilulle, mikä lavalta hieman sammaltavasti sinkoaa. Kaiketi heille tämä sumea elämänpiiri on joko tuttu tai riittävän lohduton, jotta oma elämä alkaa maistua ikään kuin iloisemmalta. Ja onhan tuo paatti jotenkin liikuttavan hupaisa.

Tähän mielikuvituksettomaan näyttämökieleen tekisi mieli vähän puuttua, mutta sekin lienee liian setämäistä. Mutta eikö sadoista vituista, perseistä, saatanoista ja muista kulu jo kaikki teho pois noin tiheään toistamalla? Eikö kielen ilmaisuvoima edellytä joitakin valintoja? Mikä ilmaus osuu ja tarkoittaa mitäkin. Jos koko tasaisesti vittupitoinen kattaus kulkee yhtenä nauhana loputtomiin, erottuuko siitä enää muuta kuin kylmäävän katkeraa elämänpettymystä? Kuka sitä maailmansa rakennuspuiksi oikeasti kaipaa? Ilmeisen moni, koska tämä taso ja tyyli on niin suosittua.

Hämeenlinnan matkan jälkeen mietin sitäkin, kuinka Waltari selvisi härskistä naiskuvauksestaan ilman yhtään vittua. Kuinka entisajan dramaatikot, Wuolijoet, Jotunit, Meret ja Haavikotkin selvisivät ilman jatkuvia saatanoita, perseitä ja perkeleitä? Puhuttiinhan heidänkin aikaan ronskia katukieltä. Kaipasivatko he edes vahvennettua alarekisteriä vai olivatko omaan tyyliinsä tyytyväisiä? Olisiko mahdollista, että heidän sanataiteensa päinvastoin parani, kun he oman aikansa säädyllisyyssääntöjen sitomina joutuivat hillitsemään koprolaliset mielihalunsa? Hyötyikö vai heikkenikö taide näin ahtaasta kammitsoinnista? Eläköön tämä räävittömän revittelyn matala kynnys ja sen suoma monotonisen manailun vittumainen vapaus!

Pohtimatta asiaa tämän tarkemmin päätän teatteriraporttini tähän ja lähden hengittelemään syysraikasta sateen jälkeistä ulkoilmaa, hei vaan.

6.9.2019