Mika 111 ja muita sankareita

 

Numerologiaa harrastettiin torstaina Mika Waltarin muistomerkillä. Oli 19.9.19 ja päähenkilön syntymästä tuli 111 vuotta. Päivi luki Mikan morbideja runoja, kukat laskettiin ja tarkastettiin Eliten Waltari-hylly. Sitten Töölön kirjastoon. 

Kirsti Manninen on räiskyvä esiintyjä. Hän muisteli aluksi aikojaan Kotimaisen kirjallisuuden laitoksella. Sieltä riittää kerrottavaa. Annamari Sarajaksen inho viihdekirjallisuutta ja Waltariakin kohtaan tuli illan mittaan selväksi. Samoin se kuinka Kirstistä sukeutui viihdekirjoja suoltava Enni Mustonen. Työmetodistaan hän kertoi valaisevasti. Hänen tuotteliaisuutensa on liukuhihnamaista. Mutta fiksu rouva vierelläni oli lukenut kaikki Mustosen kirjat ja sanoi, että ne ovat tosi mukaansa imaisevia. Uskottava häntä.

Ilmeisen hauskasti Kirsti/Enni on viime aikojen romaaneissaan käyttänyt tuttua kulttuurihistoriallista aineistoa ja pannut Waltarin ja Paavolaisen ja kumppanit Pariisiin seikkailemaan. Täytyy suorastaan vilkaista, mitä siellä tapahtuu. Kirsti kiitti kauniin roheasti minunkin opuksiani lähdemateriaalista.

Mika Waltari -seurassa on mukavaa. Siellä on paljon tuttua väkeä ja kuulijoita riittää. Maarit Tyrkön ja Ari Suutarlan kanssa ehdin jutella ja Jukka Parkkisen kanssa vaihdoimme punnittuja kommentteja. Leena Laakso usutti myös Walter Runebergin kimppuun sekä muiden JL:n jälkeläisten. Seurasta on sekin hyöty, että aina tippuu joitain lähdeviitteitä ja ideoita omankin työn kannalta.

Kreetan matkalle pian valmistaudumme.  Leena Pekonen johtaa joukon minolaisen kulttuurihistorian äärelle. Luin uudelleen Sinuhen hurjan kuvauksen Minotauruksen labyrintistä ja Minean kohtalosta. Laajentelen vähän aihetta. Kannattaa vilkaista myös vanhaa kunnon Zorbasta. Ja Anja Snellmanin viimeisin romaani Kaikkien toiveiden kylä kertoo uudemmasta Kreetasta. Perillä tavataan.

Keskiviikkona poikkesin vieläkin Oodissa ja kuuntelin kaksi kiintoisaa luentoa venäläisistä Nobel-kirjailijoista, Mihail Sholohovista ja Aleksander Solzhenitsynistä. Kaksi aivan vastakkaista tyyppiä, edellinen neuvostosysteemin kannattaja ja Stalinin suosikki, jälkimmäinen profeetallinen vastarintamies ja vankileirien paljastaja. He tuskin olisivat mahtuneet samaan huoneeseen, kuten Martti Anhava totesi. Timo Vihavainen vapautti Sholohovin sitkeistä plagiaattisyytteistä ja osoitti samalla, kuinka avoimesti tämä sentään kirjoitti julmasta kollektivisoinnista 30-luvulla Aron raivaajissa. Stalin piti myös kritiikistä, kun sille päälle sattui. Hän ei sietänyt mairittelijoita. Hannu Marttila antoi hienon analyysin Solzhenitsynin Syöpäosastosta, joka minulla vieläkin kesken, täytyy saattaa loppuun.

Solzhenitsynistä puhelimme vielä Antti Alasen kanssa muun ohessa Aalto Caféssa eilisaamuna. Meillä oli eri muistikuvat. Minä muistan kuinka kirjailijaa pilkattiin ja halveksittiin meidän laitavasemmistomme joukoissa. Antti liikkui ilmeisesti paremmissa piireissä ja muisti pääasiassa arvonantoa kirjailijaa kohtaan. Täytyisi kaivaa esiin vanhoja lehtileikkeitä. Etupäässä puhuimme kuitenkin töistämme, Antti Linnankosken filmatisoinneista ja minä vaan tästä Runebergista. Tapasin myös ohimennen dokumentaristi Arto Tuomisen ja reippaan oloisen Esko Seppäsen.

Ekbergillä istuimme sisätautien professori Jukka Mustosen kanssa, joka kokoaa edelleen tautien kuvauksia kirjallisuudesta ja on käynyt Päätalo- ja Huovis-päivillä kesällä todistamassa. Kiintoisa aihe, kirjailijat eivät tunnetusti tervettä päivää näe, joten aineksia riittää. Häneltä kuulen tarkempia tietoja taudinkuvista, joista on hyötyä elämäkertain kirjoittelussa. Päätalon juhlinta on alkamassa, kaksi kirjaa ainakin tulossa, toinen kai ilmestynytkin. Kalle hakee sijaansa kirjallisuuden kentässä kuin se kuuluisa Satusedän uuni Kallioniemessä.

Nyt on viikon sisään niin paljon kierretty ja käyty vilkkaita keskusteluja, että on palattava Kyröön rauhoittumaan ja keräämään satoa. Sitten taas takaisin Stadiin.

20.9.2019