Mitali, kalotti ja kunnon kalaasit

Olihan kova kirjallinen loppunousu syyskauden kruununa. Torstaina seurusteltiin digitaalisen takkatulen lämmössä Otavalla, perjantaina lähdettiin Kyröön, lauantaina aukeni suuri Nobel-muistojen päivä ja sunnuntaina puheltiin ja lausuttiin runoja Tampereen kulttuuriklubilla.

Hämeenkyrössä aloitettiin lauantaina kello kymmeneltä kunniakäynnillä F. E. Sillanpään haudalla. Räntää vihmoi, sukulaiset ja  mestarin nimikkoseuran edustajat laskivat kukkansa ja eri ryhmiä kuvattiin. Kalervo Kallion laatima reliefi on jykevä. Kauno muisti olleensa laulamassa, kun sitä paljastettiin. Panin paremmaksi: olin jo hautajaisissa 55 vuotta sitten, en tosin laulamassa.

Kokoonnuimme kirjastoon Nobel-kahveille. Sillanpään 80-vuotias kultamitali kunniakirjoineen juhlavoi paikalla. Sakari Sillanpää kertoi yksityiskohtaisen hersyvästi Äfeen seurueen pitkästä Nobel-matkasta Tukholmaan, lähteenä isänsä Juhanin muistot ja Anna von Hertzenin kirja kiertueen vaiheista. Sota oli jo alkanut, järjestelyt poikkeuksellisia. Sillanpää luovutti korun Lucia-neidolle ja juhli pontevasti akateemikkojen kanssa pienimuotoisilla herraillallisilla. Sitten hänet perheineen kutsuttiin lepäämään ja joulun viettoon paroni Hamiltonin vieraiksi Boon linnaan.

Seura-lehti näkyy vieläkin julistavan, että Sillanpää oli ”Nobelin varjolla sotaa paossa”, mikä on vanha ja karkea erehdys. Ensinnä hän puhui monessa kirkossa tuhatpäisille yleisöille ja keräsi rahaa ja myötämieltä taistelevalle Suomelle sekä lähetti mitalinsa käytettäväksi sotaponnistusten hyväksi. Toiseksi: mitä 51-vuotias armeijaa käymätön ylipainoinen kirjailija olisi enemmän voinut kotimaassa tehdä maansa hyväksi? Sillanpäästä tuli symbolihahmo, joka tunnettiin yli Euroopan. Eikö jo Marssilaulu, joka vastasi tunnetusti divisioonaa taisteluhengen kohottajana sodassa, yhdeltä kirjailijalta riittänyt?

Valmistauduttiin iltajuhlaan ja haettiin Sanna Nyqvist ja miehensä Jyrki Hakapää bussilta. Tohtori Sanna tuli pitämään juhlaesitelmän julkaistuaan mainion kirjan Alfred Nobelin perinnöstä, joka vieläkin palkintoina säilyttänyt asemansa. Sonnustauduimme illallisille Nuuttilaan, minne Sauli Tiilikainen oli jo Marjoineen ehtinyt harjoittelemaan Mailan kanssa. Vanha pikkupappila tuli täpötäyteen juhlapukuista väkeä. Sijoituimme Marjan kanssa entisten puheenjohtajien pöytään, seurana nykyinen puheenjohtaja Vilho Ponkiniemi ja vaimonsa Laila daaminani, Leena Siuko toisella puolella. Juontaja oli tietysti Silja Sillanpää.

Nyt täytyy sanoa ennen kuin väsytte tähän juttuun, että juhla onnistui yli kaikkien odotusten. En ole paremmassa ollut miesmuistiin. Luojan kiitos että Sauli innostui viime hetkillä lähtemään mukaan. Harvoin on kuultu muhkeampaa ”Ristilukkia”, ja aaria Siikrin kuvasta loihti silmiimme ilmielävinä Myllykolun kesäiset maisemat. Kostuipa siinä sukulaisten silmänurkat ja muidenkin. Maila Böhm viritti poloneesilla tunnelman ja oli vetreässä säestysvedossa. Helppo sitten herkullisen Nobel-henkisen aterian (snapsitkin! Eemeli olisi ilahtunut) jälkeen oli meidän kohottaa puheemme Sannan kanssa illan vaatimaan korkeuteen. Sanna kertoi kuinka laveasti Nobelia 30-luvulla meille tavoiteltiin, vilahteli siinä kymmenkuntakin ehdokasta, joista Sillanpää toki ylivoimainen kärkimies. Minä olin juhlapuheeni sytykkeeksi kaivauttanut esiin Osaran kartanon vieraskirjan sadan vuoden takaa. Nuori kirjailija FES luki novellinsa Maamiesseuran iltamissa syyskuussa 1919 ja kirjoitti vieraskirjaan kiitoksena enteellisen peräkaneetin: Hoppas annars att bli Nobel-doktor med tiden! 

Sanottu ja tehty, loppu on niin sanotusti historiaa, jota kannatti vieläkin juhlia. Kirjallisuuden Nobel-mitali on ainutlaatuinen meillä, toista ei ole vieläkään tullut. Ehdotinkin lopuksi, että mitali nostettaisiin vähän paremmin näkyviin kunnan matkailu- ja kulttuuristrategiassa. Vaatimaton kansanluonne on sitä etupäässä piilotellut pankin holvissa. Tosin kunnan johtoa ei näkynyt paikalla paria valtuutettua lukuun ottamatta, mutta toivon sanan kiirivän kunnantaloon. Ja Sillanpään Seura tietysti tarttuu asiaan kaksin tai kymmenin kourin. Onhan täällä yritystä peesata jopa Tamperetta Euroopan kulttuurikaupunkina. Eikö nyt yksi Nobel olisi lisäpunnus puntarissa?

Saimme ensimmäisen puheenjohtajan Matti Huusarin kanssa kalotit ja plaketit seuran ja toivottavasti kunnankin hyväksi tekemästämme työstä. Kyllä nyt kelpaa lepäillä laakereilla. (Kirjoitan tätäkin kalotti päässä, tuntuu sopivan.)

Jatkoimme vielä maalämpöisessä Viehätyksessä keskustelua nuorten tutkijain Sannan ja Jyrkin sekä Mailan ja Ainon kanssa. Ihmeen paljon näistä Nobeleista irtoaa juttua vieläkin, ehtymätön kultakaivos. Ja muustakin puheltiin, tutkimuksesta ja kirjallisuudesta, kirjamarkkinoistakin, ja kuulimme yliopiston kuulumisia.

Ihme että jaksoimme vyöttäytyä sunnuntaina vielä Sammonkadun kulttuuriklubiin kertomaan Aila Meriluodon runoudesta ja kuulemaan Sina Kujansuun sykähdyttävää lausuntaa. Eihän se tähän enää mahdu, lukijat jo uuvahtavat. On jatkettava aiheesta tuonnempna. Sanottakoon vain, että Maire Martikaisen junailema iltapäivä keräsi kuulemamme mukaan ennätysyleisön ja onnistui aivan nappiin. Mieliin painuva viikonloppu rännän rätkiessä, päivän viimein armahtaen pimetessä. Arvatkaas maistuiko lasi kylmää olutta kotona. Ja oliko kerrankin täyteläisen kiitollinen olo. Kertokoot Marjan (syntymäpäivänsä kunniaksi) ottamat kuvat loput.

15.12.2019