Jääkelloja, ilmaston ongelmia

Retkeilimme sunnuntaina pitkästä aikaa Myllykoluun. Tästä on sinne pari kilometriä ja takaisin pääsee vanhaa taksvärkkitietä metsän halki, näin kun se on vielä kuivan kohmea eikä kasvullisuuden peitossa.

Poikkesimme Marjan ehdotuksesta Myllyjoen alemmalle juoksulle, missä itse ’kolu’ eli pieni koski kohisi keväisen voimallisesti. Nyt se hyvinkin pyörittäisi pientä myllyä, kuten aikoinaan on tapahtunut. Myllykolun museon kokonaisuuteen se mylly tietysti kuuluisi, mutta saataneenko koskaan aikaiseksi. Nykyihmiselle se olisi mainio nähtävyys, ja Myllykolussa voitaisiin sitten näytellä vaikka Lassilan Nuorta mylläriä ja Paasilinnan Ulvovaa mylläriä. (Edellinen on tainnut siellä joskus mennäkin.)

Nyt Myllykolun teatterissa vallitsee odotteleva hiljaisuus. Kunta on vuokrannut sen kesäksi tamperelaiselle ryhmälle, jossa on tuttuja taiteilijoita, mutta saavatkohan kokoontumiskiellon aikaan kunnon harjoituksia käyntiin. Esillä olisi tuore kotimainen komedia. Toivotaan parasta, jotta teatteri virkoaisi horroksestaan.

Kolun partaalla näimme ihmeen kauniin luonnonmuodostelman: kimmeltäviä jääkelloja ja maljoja oksista riippumassa kosken kuohujen yllä. Vesiluonto ja yöpakkanen ovat kovia design-taiteilijoita. Marja niitä kuvaili, näyte yllä.

Lukemisia kertyy, kun pirttiin päästään. Puran alkupäästä parin viikon takaa erittäin opettavaisen opuksen: Eija-Riitta Korholan tämänkeväisen kirjan Ilkeitä ongelmia, joka sisältää alaotsikon mukaisesti ”tarinoita politiikasta”. Se ei olekaan mikään köykäinen pamfletti tai äkkiä kyhätty vaalikirja, vaan täyttä asiaa, yli 400 sivua tieteellisesti punnittua pohdintaa viime aikojen puheenaiheista.

Kirjassa on kärkeviä esseitä Brysselin muistoista, EU-parlamentin päätöksistä, pakolaiskriisistä, päästökaupasta, ”ydinvoimakiimasta”, metsäteollisuuden näkymistä, energiapolitiikasta, Venäjän naapuruudesta, brittien brexitistä, ”ilmastonarratiivista” ja päätteeksi vielä ”päänsisäisestä totalitarismista”. Kaikkiaan kattava, suorastaan hengästyttävä sisällysluettelo.

Tämähän voisi olla sileää referaattia viimeaikaisista lehtiotsikoista, mutta kirja on kaikkea muuta. Se pureutuu jokaiseen päivänkohtaiseen ongelmaan tuoreesta näkökulmasta. Korhola ei nielaise mitään itsestäänselvyytenä, ei edes fossiilien alasajoa. Päinvastoin hän näkee näkee fossiilisten polttoaineiden tarpeellisuuden realistisena pakkona toistaiseksi ja pitää luopumista 2030 liian kunnianhimoisena eli mahdottomana tavoitteena. Toisaalta hän pistelee railakkaasti vihreiden poukkoilua ydinvoimakysymyksessä. Greta Thunbergin taustavoimineen hän panee lempeästi paikalleen.

Korholan kanssa olisi hankala väitellä, koska hän on itse väitellyt ilmastonmuutoksesta poliittisena prosessina. Aiheesta hän on  luennoinut eri puolilla maailmaa. Kirjaansa hän on kerännyt kunnioitettavan tietoarsenaalin sujuvaan, miltei yleisesti ymmärrettävään muotoon.

Ehkä juuri tämä kiistämätön tietämys vaikuttaa siihen, että hänen kirjansa tahdotaan poliittisessa keskustelussa sivuuttaa. En ole nähnyt siitä vielä yhtään pätevää esittelyä, ellei sitten jossain erikoislehdessä. Korhola näkee roolinsa mediassa ikuisena kansikuvablondina, vaikka pystyisi koska tahansa kirjoittamaan oppineen esseen niin tekniikan kuin tieteen filosofiasta tai Dostojevskin elämännäkemyksestä. Hän on liian kaunis, jotta hänet voitaisiin ottaa todesta.

Silti kannattaisi. Hän kulkee virkistävästi vastavirtaan eikä usko annettuja totuuksia. Näihin uskovat herkimmin idealistiset humanistit. Korhola määrittelee itsensä insinöörejä kunnioittavaksi humanistiksi. Hän on epäilyttävä toisinajattelija ympäripyöreiden poliitikkojen joukossa. Häneltä irtoaa luontevaa arvostusta sellaisille valmiiksi nauretuille hahmoille kuin Päivi Räsäselle tai Jussi Halla-aholle, suomettumisen ajan urheista vastarinnan veteraaneista puhumattakaan.

Opin paljon Korholan kirjasta. Kovan tekniikan kysymyksissä olen aika tietämätön. Meidät humanistit on helppo houkutella Hamelnin pillipiiparin vanaveteen maailmaa parantamaan. Toimittajat ovat ympäristökysymyksissä hyväntahtoisia sopuleita. Saa nähdä kuka ensimmäisenä haastaa Eija-Riitan estradille. Hänellä on vielä edessään kiinnostava poliittinen tulevaisuus.

PS pieni vinkki kirjasta poimittuna. Korhola oppi 2016 Kiinassa käydessään, että Wuhanin yliopistossa oli otettu edistysaskeleita nestemäisen vedyn käsittelyssä. Se liittyi sähkön varastointiin. Ovat kovia kokeilemaan kaikenlaista siellä Wuhanissa. Eihän sillä voi olla mitään yhteyttä covid-19 virukseen, ei kai? 

24.3. 2020