Maakylässä tapahtuu

Valtavaa möyrintää aamusta ruveten. Neljä kaivuria yhtaikaa työssä, kolme täällä huvilan tontilla ja yksi rannassa. Maisema muuttaa muotoaan.

Tuossa silmäin alla kaivetaan viemärin runkolinjaa, johon liittyminen on kai piakkoin pakollista. Oma putkemme ja kaivomme on toiminut ihan hyvin neljäkymmentä vuotta, mutta edistys tunkeutuu pihaan ylempien voimien toimesta. Vihreän politiikan riemuvoitto mullistaa ennen niin levollista pihapiiriä.

Mutta Jokisen maansiirtoliikkeen kaivuria ohjaa taitava kuljettaja. Niin vain säilyivät molemmat omenapuut, joiden kohtaloa jännitimme. Niiden välistä poika kauhureineen taiteili. Vesijohtoputki katkesi, mutta sekin korjattiin hetkessä. Sähkölinja säilyi vahingoittumattomana. Kun tämmöinen hullujussi (kuten ennen sanottiin) mouruaa pihassa, omista töistä ei tule mitään.

Samaan aikaan rannassa kaivetaan perustaa saunamökille, johon Marjan tyttären perhe asettuu kesiä viettämään. Vanha tiilinen Tusculum, entinen työmajani, kohentuu sekin toivon mukaan uuteen uskoon. Puut kaatuvat ryskyen ja kohta on saunapuita vuosikymmeneksi. Mutta maisema avartuu ja luonto korjaa pikkuhiljaa siihen leikatut ammottavat repeämät.

Korona ei näitä hommia häiritse pätkän vertaa, kun isä ja poika Palomäki panevat tuulemaan. Ilman näitä rymistelyjä kevät olisikin kai liian rauhallinen. Apupoikana saan minäkin tervetullutta liikuntaa ainaisen istumisen lomaan.

Radiosta kuuntelin välillä keskustelua vakoilusta ja sen kuvauksista kirjallisuudessa ja elokuvissa. Jakke Holvas pohjusti ajankohtaisen aiheen, ja Kimmo Rentola ja Aleksi Mainio puhuivat asiantuntevasti. Kun juuri luin yhden Le Carrén, saatoin hyvin yhtyä Rentolan näkemykseen, että hänen kirjansa ovat alan parhaimmistoa senkin vuoksi, että niissä myös vakoilutehtävät epäonnistuvat tai johtavat toiseen tulokseen kuin oli tarkoitus. Tämä lisää kirjojen uskottavuutta. Kylmän sodan vakoojaveteraani tietää mistä kirjoittaa.

Ilahduin siitäkin, että Arvo Pentti sai uudemman tutkimuksen pohjalta melko puhtaat paperit Suopon johtajana. KGB ilmeisesti yritti värvätä hänet agentikseen, mutta tyyni kyröläinen Mannerheim-ristin ritari ei hevin taipunut.  Kekkosen luottomies asusti maatilaansa tuolla vesistön vastarannalla Mahnalassa, pojastakin tuli kansanedustaja. Kerran Pentti toi Kekkosen Töllinmäkeä katsastamaan ja osallistui joskus Sillanpään Seuran tilaisuuksiin.

Kulttisarjaksi nousseessa Le Bureaussa on sama ominaisuus kuin Le Carrén kirjoissa. Siinäkin seurataan yrityksiä ja myttyyn meneviä operaatioita, jotka vaativat katsojalta jatkuvaa valppautta.  On myös helpottuneita onnistumisia. Tiedustelun maailma salaisine yhteyksineen ja varsinkin uuden tekniikan suomine loputtomine seuraamis- ja peittämismahdollisuuksineen tuovat uusia vivahteita ja samalla monimutkaistavat kerrontaa. Mikään ei ole välttämättä sitä miltä näyttää. Voin uskoa, että näissä toimivilla on jatkuvasti korkea stressitila ja rautaiset hermot. Olemme vasta pitkän sarjan puolivälissä, toisen kauden lopussa, ja hitto sitähän tulee vielä toinen mokoma. Marja huolehtii, että katsotaan tunnollisesti vähintäin jakso illassa. Näin telkkarista on tullut karanteenikauden paras seuranpitäjä.

Lopuksi surunviesti. Hesarin nekrologi kuvaili tänään valokuvaaja Mauri Vuorista, joka oli Ylivakerin sisarusten (Taunon, Elinan ja kumppaneiden) serkku. Reipas kaveri, pyrähti matkoillaan meitäkin tervehtimässä silloin tällöin, rento moderni lehtikuvaaja, joka sai ensimmäisenä prinsessa Margaretin hymyilemään sen jälkeen, kun hänen romanssinsa Peter Townsendin kanssa oli raunioina. Tuloksena maailman lehtiin levinnyt muotokuva. Maurilla oli temppunsa, ei hän kuninkaallisiakaan hätkähtänyt. Hyvät muistot, toivotaan komeita laajakulmia siellä taivaan saleissa.

27.4. 2020