Oi aika sä entinen!

Poikkeusoloissa tuntee tarvetta palata nostalgiseen turvaan. Televisio tarjosi siihen tilaisuuden vapun aattona. Missään kuvauksessa vappu ei näyttäydy niin hellyttävän klassisena kuin Orvo Saarikiven ohjaamassa elokuvassa Oi, aika vanha kultainen…!

Elokuva valmistui jatkosodan toisena vuonna 1942, mikä tuo siihen oman kurkkua kuristavan tunnelmansa. Näin täysin onnellisena kansa siinä näyttäytyy keskellä hyökkäyssotaa. Elokuva perustuu Matti Hällin romaaniin, joka ilmestyi painosta vasta elokuvan jälkeen. Kuvaajat ja käsikirjoittaja ovat siis tehneet suunnitelmia lapisevan tuore käsikirjoitus kourassaan.

Voisiko olla puhdassydämisempää huumoria kuin tämä Hällin kertomus. Siinä vähän deekikselle heittäytynyt ikuinen ylioppilas Joonas Karhu kokoaa vanhat ylioppilastoverinsa 30 vuoden takaa viettämään vielä kerran muistojen vappua. Hänen matkansa yliopistokaupunkiin suo katsojille tilaisuuden ihailla Helsingin miljöötä sen vanhassa kauneudessaan ennen suurpommituksia. Kamera hyväilee vanhaa stadia, sen rakennuksia ja patsaita. Rauhallista on silloinkin, mutta ei tyhjää. Mantan lakitus tapahtuu vielä tyylikkäästi yhden teekkarin kiivetessä kaunottaren lanteille. Kaunis oli kieltämättä tämänkertainen virtuaalilakituskin ilman tavanomaista ryysistä ja nosturia.

Vapun vieton ideana muistoihin palaamisen ohessa on sovitella kaikki vuosikymmenten aikana syntyneet riidat ja traumat toverusten kesken. Joonas toimii kuin satujen hyvä haltia ja ratkaisee ystäviensä pulmat. Hälli on soveltanut vanhaa formulaa lempeä hymy huulillaan. Orvo Saarikivi piti elokuvaa päätyönään eikä aiheetta. Sodan taustaa vasten ajateltuna se olisi voinut olla joutsenlaulu siitä, millaista kerran oli elää vapaassa isänmaassa. Gaudeamus igitur kajahti, Horatiusta siteerattiin latinaksi ja vanhat civikset ylenivät naiivin herkistyvään tunnelmaan.

Elokuvassa muistettiin Runebergia ja Topeliusta ja suuri aaton illanvietto tapahtui Kaisaniemen muistorikkaassa ravintolassa (ehkä sisäkuvat oli sittenkin studioitu). Tunnelma kohosi haikeaan korkeuteen, joka huipentuu lopun issikka-ajeluun. Tämän jälkeen ei näin korkealentoisia elokuvia enää valmistettu. Rinnakkaisteos on Runebergin ja Emilie Björksténin romanssista kertova Runon kuningas ja muuttolintu, jonka T. J. Särkkä ohjasi valmiiksi paria vuotta aikaisemmin. Vaikea kuvitella, että näiden elokuvien taustalla jylisivät Kannaksen tykistökeskitykset ja Karjalan takaisin valtaus. Tai ehkä elokuvat syntyivätkin juuri niiden tunnevaikutuksista.

Etsin hyllyistäni, olisiko meillä Hällin alkuteos. Sehän löytyikin yläkerrasta Kvartetti-nimisen juttuvalikoiman loppuosastosta (1965) elokuvaa paremmalla nimellä ”Oi aika sä entinen”, alunperin siis ilmestynyt 1942.  Yllätyksekseni huomasin, että elokuva oli tuntuvasti parantanut luonnosmaista romaania, mutta tarina oli tietysti sama.  Toisella käsikirjoittajalla Nisse Hirnillä oli siihen ilmeisesti ansionsa. Pääosaa Joonasta näytteli komea Urho Somersalmi, miestä hänessä joka tuuma.

Aivan mahdotonta kuvitella, että hän 20 vuotta myöhemmin iski vaimoaan Aili Somersalmea Näyttelijäliitolta lahjaksi saamallaan kirveellä päähän ja täydensi verityön puukoniskuilla. Sen jälkeen hän hirtti itsensä. Mikä matka elokuvan suuren sovinnon ja idyllin maailmasta karmaisevaan tragediaan. Syyksi on arveltu masennusta ja mielenhäiriötä, mutta jotakin enemmän varmasti kätkeytyi taustalle. Kuka senkin selvittäisi?

Myös Matti Hällin mieli hämärtyi ikää myöten ja hänen kultareunainen huumorinsa karkasi villien kuvitelmien harhamaille. Mutta persoonallinen kirjailija hän oli, vähän lapsellinen ja jaaritteleva, taskunlämmin ja villanpehmee, kuten eräs myöhempi kollega luonnehti runojaan.  Andersson-tarinoista, vanhan portsarin kapakasta Hälli parhaiten muistetaan, mutta kannattaisiko häntä lukea uudelleen. Olisihan joku voinut tehdä hänestä elämäkerrankin, en minäkään kaikkeen kerkiä.

Vappumme täällä maalla sujui niin hyvin kuin se harmaan hyytävässä säässä ja täydessä eristyksessä voi sujua, siman ja tippaleipien, kuohuviinin ja Sarven runsaan noutolounaan, laulujen ja runonlausunnan ja vapaavalintaisen valssin merkeissä. Mitä siitä oikeastaan puuttui? Muut ihmiset tietysti, mutta hekin voitiin virtuaalisesti kuvitella mukaan muistovoittoiseen ilonpitoon.

2.5. 2020