Helluntai Ritajärvellä

Olen aina ohittanut Hornion tienviitan Häijään tiellä miettien, että tuollakin pitäisi joskus käydä. Retkeilyalueelta se on vaikuttanut. Nyt sitä on pontevasti kunnostettu ja siitä on tullut Ritajärven luonnonsuojelualue. Heleänä helluntaiaamuna päätimme tehdä aikeesta totta. Kun lähdimme aikaisin, saimme vaeltaa jokseenkin rauhassa.

On se hieno paikka! Kiersimme pienemmän Valkjärven, maasto mitä kauneinta, ympärillä aarniometsää ja keskellä kimmeltävä kirkasvetinen järvi. Käki kukkui taukoamatta. Kierros on ehkä liiankin hyvin laitettu ja varustettu kulkusilloin pahimmissa paikoissa, niinpä siinä voi huoletta vaeltaa kuka hyvänsä. Mieliin painuva retki, joka kannattaa uusia eväiden kanssa. Siellä on taukopaikkoja ja muutama laavu, tosin puut lopussa.

Epäilemme että kunnostustöitä on tarmokkaaseen tapaansa johtanut Sastamalan maaseutupäällikkö Katariina Pylsy, naapurikylämme Kierikkalan kuulu valtiatar. Onnittelut ja kiitokset hänelle. Marja intoutui samana päivänä leipomaan raparperipiirakan Katariinan reseptin mukaan, ja todella herkullinen siitä tulikin.

Näin helluntai näytti parhaat puolensa, päivä paistoi ja lämpötila kohosi hellerajalle. Illemmalla kylvin viimeiset perunat ja sipulit ja kastelin maita. Merkillistä miten tänä keväänä puutarha on alkanut vetää puoleensa aivan toisin kuin aiemmin. Luontoakin katselen uusin silmin. Seuraan omenapuiden puhkeamista kukkaan tunti tunnilta. Miten meni se Bo Carpelanin runo, vapaasti suomentaen:

Puut, niiden kauneus, jonka näin. Jota en nähnyt kun olin nuori.

Ajatus ainakin oli tämä. Sitä analysoimmekin praktikumilla joskus yliopistoaikoinani, eivätkä opiskelijat aina ymmärtäneet, mitä siinä tahdottiin sanoa. Ymmärtävät myöhemmin.

Hautausmaallakin kävimme ja laittelimme haudat kuntoon, Elinan pikkusisko Hannelekin osui paikalle. Ihmettelimme uusia tiukkoja sääntöjä ja hoitamattomien hautojen liputuksia. Jos nahkuri on kuollut 1800-luvulla, turha on kovistella sukulaisia haudan hoidosta. Onko kukaan elossakaan? Mutta haudoilla on historiallinen sanomansa, ne kertovat kaukaisia viestejä. Ei niiden merkitys ole joistakin kukkasista kiinni. Seurakuntien ei pidä pikkumaisin syin luopua arvokkaasta kutsumustyöstä.

Parasta on kun on heili omasta takaa helluntaina ja muulloinkin. Näin olemme kahden selvinneet kohtuuttoman kevyesti ja suorastaan nauttien tästä koronan kovimmasta karanteenista, joka ei maalla tunnu juuri missään. Huomenna Suomi raottaa vähän lievettään ja päästää janoiset kansalaiset terasseille. Katsomme etäisyyden päästä, kuinka siinä rupeaa käymään.

Meidänkin terassi aukesi parvekkeella: kun tätä kirjoitan maanantaina ensimmäiset kahvit siellä juotiin ja aurinkovarjokin rullattiin auki. Kannoin sitten lukutuolin rakkaaseen vakipaikkaan omenapuun alle, vedin shortsit ja sandaalit jalkaan, olkihatun päähän, otin lasin kylmää valkoviiniä ja tartuin Kai Ekholmin kirjaan Jörnistä, jonka juuri hankin. Se on nyt sitä: SUVI on tullut.

1.6. 2020