Turvattomia sodankuvauksia

 

Itsenäisyyspäivän tienoilla toistuu vanha valitus: miksi aina muistetaan sotia? Eikö niistä koskaan päästä eroon! Erityisesti Tuntemattoman sotilaan rituaalinomainen esitys televisiossa herättää närää niissä, jotka eivät sitä katso.

Teemu Keskisarja vastasi aamuradiossa pistämättömästi: useimmilla kansakunnilla on omat veriset ja sankarilliset toteminsa, joihin jatkuvasti juhlien palataan. Hän lisäsi Tuntemattomasta: ”Ei minulla ainakaan ole tarjota tilalle mitään rutikuivaa hyvinvointivaltion kehityskertomusta.”

Tänä viikonloppuna on sopivasti tarjolla sodan kuvauksia vertailtavaksi. Areenassa on tallella Oliver Stonen Platoon – nuoret sotilaat vuodelta 1986, neljä Oscaria.  Vietnamin sota nähdään siinä kaoottisesti mässäilevinä väkivaltaorgioina, joiden tarkoituksesta sotilailla on vain hämärä tai ristiriitainen käsitys. Niinpä näyttelijät on yllytetty äärimmäiseen raivoon taistelukohtauksissa. Huumausaineet kiihdyttävät osaltaan taistelutoimia.

Onkohan nämä mielentilat saatu aikaan kyllin lempein ja turvallisin menetelmin? Pelkästään vietnamilaisen kylän tuhoaminen on varmasti tuottanut kuvausryhmälle psyykkisiä koettelemuksia. Toivottavasti niistä selvittiin. Myös fyysisenä suorituksena viidakossa kahlaaminen varustus niskassa näyttää raskaalta. Kapinoiko kukaan kuvauksissa? En ole tutustunut elokuvan syntyhistoriaan, mutta ei Stonella ohjaajana ole erityisen pehmoinen maine. Hänen elokuvassaan ei ole yhtäkään naista (paitsi vietnamilaisia). Stone taisteli itse Vietnamin sodassa ja tietää mitä kuvaa. Siinä yhtymäkohta Linnaan ja jatkosotaan.

Muuten ero Väinö Linnan sotaromaaniin ja sen filmatisointeihin on huimaavan suuri. Tietysti lähtökohtakin on erilainen: suomalaiset puolustivat omaa maaperää (ja vähän yrittivät valloittaa vanhaa Karjalaa), kun taas amerikkalaiset riehuivat kaukana kotikonnuiltaan. Stone antaa heidän sodastaan helvetillisen kuvan. Väkivalta oli hillitöntä, ”vinosilmien” ohessa ammuttiin omia ja alkeellisetkin säännöt unohtuivat. Henkilöt eivät erotu yksilöinä, vain tyyppeinä. Kommunikointi on karjumista ja aggressiivista huulenheittoa. Mitään vapauttavaa katharsista ei tule.

Yksi yhteinen kohtaus paljastaa eron hyvin. Sekä Linnan tuntemattomat että Stonen amerikkalaiset tähyävät tauon aikana tähtitaivasta. Linnan sotilaat saavat siitä irti filosofista ja vitsikästä keskustelua, Stonen henkilöt vain latteaa huokailua. Linnan henkilökuvaus on aivan toista luokkaa, mutta raivossa ja verihurmiossa Stone päihittää Edvin Laineen 6-1. Stonen sodanvastaisuudesta ei ainakaan synny epäilystä, mutta suomalainen klassikko sisältää muitakin kvaliteetteja. Ikävä kyllä ne eivät välity muille kansoille. Linnan terävä huumori on omaa luokkaansa, Stonella sitä tihkuu minimaalisesti.

Illalla aion kerrata Aku Louhimehen versiota, vaikka se pitkä onkin.  Se on kansainvälisempi keinoiltaan kuin Laineen turski kotikutoinen elokuva, mutta ei välttämättä parempi. Laine osasi puhutella sodanjälkeisen kansan tunnerekisteriä. Louhimiehellä on pitempi perspektiivi, viileämpi ja ammattimaisempi ote, jopa trendikkäitä naiskuvia, joita ohuudessaan pidin tarpeettomina. Kunnioittaisin kirjailijan tekemää rajausta. Linnan muistelmakirjassa Päivä on tehnyt kierroksensa  tulee esiin melko karmeita naiskuvauksia rintamalta. Onnekseen Linna jätti ne pois romaanistaan.

Kun radiossa keskustellaan illalla Pohjantähden ykkösosasta, voisi sen verran kallistaa korvaansa, että ottavatko lainkaan mukaan Linnan itsensä antamia todistuksia romaaninsa synnystä, taustasta ja rakenteesta, joita hän valottaa nauhoitetuissa muistelmissaan. Henkilöidensä esikuvista Linnalla on paljon kerrottavaa, jopa siitä kuinka hän romaanin nimen keksi. Mutta yleensä tällaiset keskustelut pitäytyvät vanhassa tutussa kirjassa laajentamatta tai tuoreuttamatta näkökulmia mihinkään uuteen suuntaan.

Väinö Linna hallitsee tätä itsenäisyyspäivää vahvemmin kuin ennen johtuen tietysti hänen lähestyvästä 100-vuotispäivästään. Monet aiheeseen liittyvät tilaisuudet on peruutettu, minullakin kalenterissa paljon rukseja. Silti lähestytään joidenkin mielestä kyllästymisen rajaa: miksi aina vaan sitä Väinö Linnaa? Sen takia kai, että hän oli kovan kamppailun käynyt kirjailija ja vaikuttanut epätavallisen paljon lukijoihinsa, jopa heidän historiankuvaansa. Klassikko kannattaa kerran elämässä kunnolla kerrata ja mennä sitten eteenpäin.

Hyvää itsenäisyyspäivää!

5.12. 2020