Paras Pohjantähti

Näin kävi taas. On muutettava mieleni ja voitettava ennakkoluulot. Uskoin kriitikoita ja pidin Timo Koivusalon uutta elokuvaa Täällä Pohjantähden alla –romaanista jotensakin tarpeettomana, olihan meillä se Laineen vähän jäykkä mutta paikoin väkevä ykkönen. Alkuteoskin tuntui jo liian tutulta. Sen vuoksi jätin uuden version katsomatta. Olin jälleen väärässä.

Nyt kun huolellisesti katsoimme Marjan kanssa koko teoksen televisiosta (totta, aina ne pitäisi katsoa kankaalta), yllätyin elokuvan voimasta ja vaikutuksesta. Ei se olekaan pelkkä hengetön toisinto, siinä on paljon hyvää ja aitoa kuvausta. Jossain suhteessa se edustaa jopa uutta ja syventävää näkemystä.

Tämä koskee ennen muuta Koskelan perheen kuvausta. Koivusalo menee lähemmäksi perheen jäseniä kuin aikaisempi elokuva. Teatterissa lähikuvaus ei ole mahdollistakaan, huomio kiintyy väkisin joukkoihin ja niiden välisiin jännitteisiin. Kun Kalle Holmberg ohjasi teoksen Pyynikillä, hän kunnostautui nimenomaan joukkojen poliittisena tulkitsijana. Tyypit kyllä hyvin erottuivat, mutta heidän mielensä liikkeisiin ei avaralla kesänäyttämöllä päässyt keskittymään. Myös Edvin Laine pysyttäytyi tietyn etäisyyden päässä henkilöistä.

Tuntuu selvältä että Koivusalon ohjaama Akseli Koskela on näkemistäni paras, ankarin ja ehdottomin – kuinka hyvin Ilkka Koivula tavoittaakaan mustan hämäläisen vihan ja myös kestokyvyn. Ritva Jalonen tekee elämänsä roolin Almana, myös Vera Kiiskinen on liikuttavan hyvä Elina. Esko Roine syventää Otto Kivivuoren kuvaa loppua kohden, jolloin huolettomasta huulenheittäjästä kasvaa vastuuntuntoinen huolenkantaja.

Koivusalolla on yhtä hyvä roolisilmä kuin Laineella aikanaan, eikä hän kaihda itseoikeutettuja valintoja – esimerkkinä kaikkien aikojen paras Halme, Heikki Nousiainen. Oli hauska seurata Pyynikiltä tuttujen näyttelijöiden muovautumista elokuvarooleihin – ja katso, kaikki kesäteatterimaneerit olivat karisseet, ilmaisu useimpien kohdalla puhdistunut ja syventynyt. Toistojakaan ei turhaan kaihdettu, saipa siellä Eija Vilpaskin paljastaa takapuolensa yhtä reippaasti kuin Pyynikillä 1990-luvulla.

Koivusalon urakka oli mittava ja hän paneutui siihen koko sydämellään. Hänen suhteestaan työhön ja Linnan romaaniin saa hyvän käsityksen vilpittömästä tunnustuskirjoituksesta viime syksynä ilmestyneessä artikkelikokoelmassa Väinö Linna, tuttu ja tuntematon. Häneltä on kritiikeissä vaadittu kokonaan uudenlaista tulkintaa Pohjantähdestä, mutta en oikein usko sellaisen mahdollisuuksiin – ainakaan alkuteoksen sanomaa ja tunnevoimaa menettämättä. Sovintoon päättyvä loppujakso on sekin Linnan tarkoitusten mukainen, sen voi vaikka todentaa hänen haastatteluistaan teoksessa Päivä on tehnyt kierroksensa. 

Linnan romaani on aikansa tuote ja silti ihmeen kestävää tekoa. Koivusalo tekee sille täyttä oikeutta, ainoastaan vähän kiireinen eteneminen voi ohentaa vaikutusta. Jokunen pitempi pysäys olisi tehnyt terää, mutta Linnan lukijat voivat helposti täydentää aukkopaikat lukumuistoillaan ja näin kokonaisuus kiinteytyy ja mehevöityy. Kansallisromaanin voi olettaa kaikkien tuntemaksi. Yleä sopii kiittää siitä, että se lähetti peräjälkeen kaikki Linna-filmatisoinnit juhlavuoden huipennukseksi. Koivusalon eepos nousi meidän kohdallamme yllättäen tuoreimmaksi elämykseksi.

Muuten tänä aamuna Hesarin lukijoita hemmotellaan lukuelämyksellä. Matti Kuuselan psykomedikaalinen huippuessee polvileikkauksensa vaiheista saa ansaitun uuusinnan! On siitä Hesarin ja Aamulehden epäsäätyisestä avoliitosta sentään jotain siunaustakin koitumassa.

16.1. 2021