Saatana saapuu taas Moskovaan

Mihail Bulgakov (1891-1940) kirjoitti romaania Mestari ja Margarita lähes koko parhaan aikuisikänsä. Sitä ei koskaan hänen elinaikanaan julkaistu. Hän valmistui lääkäriksi kotikaupungissaan Kiovassa, muutti 1921 Moskovaan ja toimi siellä pääasiassa näytelmäkirjailijana, kunnes hänet 1929 leimattiin vastavallankumoukselliseksi ja julkaisutoiminta loppui siihen. Hänellä oli kuitenkin onni kuolla munuaisten vajaatoimintaan ennen kuin Stalin ehti ammuttaa hänet.

Bulgakovin suuri pääteos julkaistiin lähes 30 vuotta hänen kuolemansa jälkeen 1966-1967, silloinkin sensuroituna. Romaanin vetävä nimi Saatana saapuu Moskovaan keksittiin Helsingissä WSOY:n käännöskirjallisuuden osastolla. Suomentaja oli Ulla-Liisa Heino ja romaanin esitteli suomalaisille Esa Adrian, aikanaan neuvostovastaiseksi leimattu ahkera kääntäjä. Suomennos ilmestyi vain pari vuotta venäjänkielisen laitoksen jälkeen.

Romaanin alku on harvinaisen komea. Muistan kuinka se ensilukemalla jysähti tajuntaan. Sitten rakenne haarautuu kolmeksi romaaniksi, jotka limittyvät monimutkaisin langoin yhteen. On pääjuoni eli Woland-paholaisen ja hänen maagisen seurueensa tihutyöt Moskovassa, joiden keskeiseksi uhriksi joutuu runoilija Ivan Nikolajevitš Ponyrev alias Bezomnyi.  Sitten on Pontius Pilatuksen ja Ješua Ha-Notsrin raamatullinen taso ja lopuksi vielä tärkein ydintaso, Mestarin ja Margaritan tarina, joka tulee kai lähimmäs Bulgakovin omaa kohtaloa.

Näin ollen 500-sivuinen romaani ei todellakaan ole helppo sovitettava näyttämölle. Sen päätasojen sivussa ja alla risteilee joukko rönsyjä, jotka innostavat tai hämmentävät lukijaa. Satiiriset ja parodiset kuvaukset Kirjailijaliiton, Varietee-teatterin ja mielisairaalan toiminnoista liittyvät 1930-luvun stalinistiseen todellisuuteen, josta on tietysti houkutus etsiä rinnakkaisuuksia myöhempiin aikoihin. Bulgakov väritti parodioita surrealistisiin mittoihin, mutta se ei estänyt aikalaisia huomaamasta hänen todellisia tarkooituksiaan.

Teos on nähty meillä ainakin Kansallisteatterissa ja nyt Tampereen Teatterissa. Näin jälkimmäisen version, jonka on sovittanut ja ohjannut Antti Mikkola. Hän on selvinnyt mahdottomasta tehtävästä  kohtalaisen urheasti. Alkupuoli on lupaavaa mäiskettä, loppu hajoaa pakosta ja latistuukin, mutta syynsä on kyllä alkuteoksessa. Mikkola pelasti uusintaensi-illan hyppäämällä sairastuneen Jukka Leistin paikalle Pilatukseksi ja näytteli maaherran oivallisesti. Esityksessä on paljon lavastuksen ja puvustuksen ansioita. Keräämänsä mainelauseet esitys pääosin ansaitsee.

Bulgakov kertoo Jeesuksen kärsimysnäytelmän omalla maanläheisellä tavallaan vailla vähintäkään mystifiointia. Paholainen Woland väittää olleensa paikan päällä todistajana. Tapaukset kulkevat toisin kuin yhdessäkään evankeliumissa. Miten tämä tarina nivoutuu 30-luvun satiiriin? Magia ja mystiikka säästetään uudemmalle aikatasolle, kun ne on Raamatun ajoista puolestaan poistettu, paradoksi sekin. Pilatuksen ja Ješuan kohtaamiset jäävät vähän erillisiksi, ei voi mitään. Bulgakov on ilmeisesti ammentanut aiheita isänsä, kiovalaisen teologian professorin, tietovarastosta. Kiehtovaa olisi vertailla, kuinka tämä kaikki vertautuu Putinin aikaan ja ortodoksisen kirkon kohonneeseen asemaan Venäjällä, mutta omat kyvyt eivät riitä näin huimiin hyppyihin. Aihe ansaitsisi syvällisen tutkielman, ehkä sellainen on jossakin tehtykin.

Yllättävintä on, että Mestarin ja Margaritan tarinaan päästään kirjassakin kovin myöhään. Saattaa johtua romaanin kivulloisesta syntyhistoriasta. Tarvittaisiin pirullisen perehtynyt stalinismin, teologian ja kremlologian tutkija, joka voisi kirkastaa tasojen syvimmät ja tämänpäiväiset merkitykset. Jos nyt kaikille selityksiä löytyykään, sillä vapaa fantasia viettää Bulgakovin kerronnassa villin melankolista riemujuhlaa. Mestari ja Margarita uhkaavat jäädä taustahahmoiksi. Tampereen Teatterissa käykin niin, että pääroolia kannattelee loppuun saakka runoilija Ivan Nikolajevitš, mihin vaikuttaa suuresti Ville Majamaan loistava roolityö. Muitakin kelpo näyttelijöitä lavalta löytyy.

Vähän liian helppoa on lopultakin osoitella suoria tai käänteisiä yhtymäkohtia Ukrainan sodan todellisuuteen ja Venäjän nykyiseen politiikkaan, mutta ainahan taidetta tutkitaan omasta elettävästä ajankohdasta käsin. Tällöin tehdään väistämättä myös vääryyttä monitulkintaiselle teoksella. Bulgakovin romaanin sisin väistää dramatsoinnin lainalaisuuksia ja teatterisovitius puolestaan yksinkertaistavia selitysyrityksiä. Silti kannattaa yrittää omilla älynystyröillä. Teatterin johtokunnan entinen puheenjohtaja määritteli vaatenaulakolla yrimekkäästi: ”Täysosuma ja oikeaan aikaan.” Tähänkin voi hyvällä tahdolla yhtyä.

2.4. 2022