Viikon draamoja

Kuluneen viikon kiistaton draamasankari oli presidentti Volodymyr Zelenskyi. Hän keräsi taas kaikki pisteet puhuessaan Suomen eduskunnalle. Ei olisi voinut aiemmin kuvitella tällaista tilaisuutta edes mahdollisesksi. Presidentti ja kansanedustajat kunnioittivat in corpore sotaa käyvän maan päämiestä. Ei voisi selvemmin ottaa kantaa urhean Ukrainan puolesta isoa pahaa Venäjää vastaan. Kuuluuko kolinaa, pyöriikö Kekkonen haudassaan?

Zelenskyin tuottama ja tähdittämä satiirisarja Kansan palvelija antaa pohjaa ja syvyyttä ajankohtaisille tapahtumille, vaikka suoria yhteyksiä ei etsisikään. Sen notkea toteutus ja rennon terävä osumaherkkyys epäkohtiin herättää ihailua. Erityistä on satiirin hyväntuulisuus ja lämmin ihmiskuvaus. Meillä ei ole aikoihin ylletty vastaavaa. Kun kotimainen kriitikko tuomitsi sarjan ”huonoksi” aamun tv-keskustelussa, hän ei osannut nähdä niin sanottua kontekstia. Sarja puhuttelee juuri seuraamuksillaan ja ulottuvuuksillaan.

Viikon toiseksi paras draamakokemus oli kohdallani Svenska Teaternin Pappan ja erityisesti Asko Sarkolan syvällinen roolisuoritus. Florian Zellerin näytelmä on nähty hienona elokuvana, mutta Amos-näyttämöllä pääsemme kansallisesti nahakkain aiheen kanssa. Anthony Hopkinsin bravuuria, aggressiivista muistihäiriöiden tulkintaa, vastaa Sarkolan pehmeämpi, inhimillisesti hätääntynyt eläytyminen, jossa pienet vivahteet puhuttelevat. Marcus Grothin ohjaus myötäilee ja antaa tilaa näyttelijällle, muut täydentävät. Mestarit asialla.

Joskus tulee tuo korvaamaton tunne:  tua res agitur. Sinun asiaasi ajetaan. Kun ikää karttuu, näitä asioita katsoo ikään kuin lähempää, läsnä olevana, mahdollisena tulevaisuutena. Toivottavasti ei vielä, mutta kiitos taas taiteen keinoin esitetystä varoituksesta.

Jos oli tässä syvä ihmisyys tuntuvilla, KOM-teatterin Runarissa ja Kyllikissä tavoite oli päinvastainen. Kuvattiin kollektiivia karkeasti veistetyin ihmisyypein. Vaikutelmaa korosti mekaaninen ratkaisu sukupuolten vaihdossa. Näin yksilölliset piirteet peittyivät ja yleistykset nousivat hallitsemaan. Täällä Helsingin kuplassa saamme vahvistuksen taas sille. että maalaiset ovat tyhmiä, yksiviivaisia, seksuaalisesti häiriintyneitä, uskonnon riivaamia ja väkivaltaisia. Näin maailma on entisellään, ja Jussi Kylätaskun 1970-luvulta periytyvä näkemys yhä voimassa.

Entäs jos Kyllikki Saaren ratkaisematon tragedia olisikin nähty uuden tutkimuksen valossa? Tarjolla olisi ollut Teemu Keskisarjan mainio kirja Kyllikistä ja ”mysteerin ihmisten historiasta” viime vuodelta. Siinähän patinoitunut tapaus päivitetään raikkaalla tavalla, seikkaperäisen selvityksen keinoin. Paljon uusia piirteitä on tullut esiin, Keskisarja on päässyt ennen tuntemattomien lähteiden äärelle. Tuntuu kuin hän olisi jo viittä vaille ratkaissut mysteerin. Pahiten teatteriesitys polkee vanhanaikaisia uria kirkkoherran parodisesti väännetystä tulkinnassa. Keskisarja näyttää papin kohdalla aivan toisen ja paljon hurjemman mahdollisuuden.

Kun Lauri Maijalan ohjaus etsii voimaa tehokkaista joukkokohtauksista, juuri kollektiivin toimintaa Isojoella Keskisarja avaa uudella otteella. Sehän oli sosiaalisesti vilkas ja aktiivinen yhteisö, missä seksuaalinen väkivalta oli peitettynä läsnä ja purkautui koko kansaa järkyttävällä tavalla. Jos joku olisikin dramatisoinut Keskisarjan tulokset, siitä olisi voinut tulla hyytävän valaiseva vérité-draama, jossa yksilölliset ihmiskuvat olisivat heränneet tuoreesti eloon. No ehkä se on jo liikaa pyydetty.

Teatteri voi aina puolustautua sillä, että se ei kuvaa (kuten ei Kylätaskukaan) yksityistä tapausta, vaan pyrkii kansalliseen yleistykseen. Missähän Komin tulkinta muuten tapahtuu? Tampereella käydään ja kaikki henkilöt kuulostavat karjalaisilta evakoilta. Pohjanmaata tämä ei ainakaan ole eikä oikein Hämettäkään. Yleistyksen ei tarvitsisi välttämättä johtaa hahmottomaan epämääräisyyteen.

Siinä viikon draamoja kerrakseen; nyt vastaan tulee hiljainen viikko, pääsiäinen ja maailmanhistorian suurin draama, jonka verroille ei mikään inhimillinen tulkinta ylety.

9.4. 2022