Matkoista syntyy kirjoja

Eihän voinut välttää liikutusta, kun katseli presidentti Bidenin ylistelemää Pohjolan kaksikkoa Valkoisen talon ruusutarhassa. Näin pitkällä ollaan! Suomi lännettyy valtavaa vauhtia, jopa rinnanmitan edellä kuninkaallista Ruotsia. Monen vakiintuneet maailmankuvat sortuvat ja romahtelevat.

Sauli Niinistön kansainvälinen hirmukunto häikäisee. Toivottava hartaasti, että terveys kestää lennot ja lehdistötilaisuudet. Salon varatuomari vetelee pressit kolmella kielellä, jokainen kieli keskellä suuta. Lipsahdus kohahtaisi heti lööppeihin. Nyt jo Hbl kolumnissaan moittii Niinistöä väärästä siteerauksen valinnasta: ei olisi pitänyt lainata Harry S. Trumania, koska tämän aikana pudotettiin atomipommi Hiroshimaan. Tämä logiikka karsii maailman siteerattavat tahot vähiin.

Onkohan ihan luvallista iloita turvallisuuden lisääntymisestä? Kansanluonteeseemme kuuluu epäillä viime kädessä pahinta. Joku koira kai tähänkin on haudattuna, synkistelee moni kadunmies. Koiviston tunnettu sananparsi ei ole vielä levinnyt kansanviisaudeksi. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että kaikki kääntyy parhain päin. Putin nosti Zelenskyn kansallissankariksi ja Niinistön kannatuksen kohta yli pohjoiskorealaisten lukemien. Lisäksi hän on maailmanluokan tähti heti Mannerheimin kannoilla.

Maailmanhistorian myllertäessä luin muutamia matkakirjoja. Sain tilaisuuden kertoa niistä arvokkaan matkailijaklubin illallisilla Pörssitalossa. Runsaasta tarjonnasta on vain mahdotonta valita kirkasta linjaa parinkymmenen minuutin puheeseen. Verestin vanhoja tuttavuuksia ja selaisin joitain avaamattomia opuksia hyllystäni. Yrjö Varpion tutkimus Matkalla moderniin Suomeen (1997) osoittaa, kuinka ahkerasti täällä ja täältä on matkailtu jo 1800-luvulla. Ja nyt on matkailukausi taas kiihkeästi repeämässä.

Huiman matkan teki esimerkiksi Frans Mikael Franzén painellessaan Pariisiin heti suuren vallankumouksen jälkilaineilla 1796. Hän sai omin silmin todistaa kuinka kuningas mestattiin. Se oli herkälle runoilijalle järkytys. Oulun poeetan syntymästä on kulunut 250 vuotta, juhlimiseen on siis aihetta. Franzén edelsi monia Runebergin teemoja ja tuli hyvinkin tunnetuksi Ruotsissa. Hän kirjoitti nimimerkillä En Stockholmsbo matkakuvauksia myös Suomesta 1794-1800. Jännää on lukea kuinka hitaasti ja vaivalloisesti ennen matkailtiin hollikyydillä majatalosta toiseen. Silti paljon nähtiin, enemmän kuin nykyisten moottoriteiden varsilta ehdimme.  Polkupyöräily olisi paras tapa, sitä harrasti pioneerina I. K. Inha sata vuotta myöhemmin.

Kumma kyllä tuttu klassikko piti pintansa. Edelleenkin viehätyin Mika Waltarin vapaasta matkailutyyylistä kirjassa Lähdin Istanbuliin (1947). Sen alkuluvut kertovat, kuinka byrokraattisen pulmallista oli päästä Suomesta Eurooppaan heti sotien jälkeisinä vuosina. Viisumit ja valuutta olivat kiven alla tai paremminkin virkailijoiden peukaloiden alla, mutta Waltarin sitkeys palkitaan. Hän lähtee rouvineen katsastamaan sodan ja satamalakon runtelemaa Eurooppa ensin nuoruutensa muuttuneeseen, pimeään ja köyhään Pariisiin, sitten paratiisilliseen Sveitsiin ja lopulta Italian kautta kohti omia historiallisia tutkimuksiaan Istanbuliin. Mikael-kirjat olivat suunnitteilla.

Matti Klinge on päiväkirjassaan  2014 muun ohessa arvostellut kirjan ”tyhjänpäiväistä jutustelua”, mutta historioitsija ei huomaa, että juuri tässä assosioivassa ja läheisessä tyylissä on matkakirjan paras charmi. Waltari kirjoittaa paitsi tarkkoja matkakuvauksia, tietoja rahan käytöstä ja arvon vaihteluista, hotelleista, ravintoloista, teatterista ja Ranskan vaaleista, yleensä maansa ja  kohdemaiden ajankohtaisesta politiikasta. Ohessa kulkee tuttavallinen avioliittoromaani, joka antaa rouva Waltarista hauskan suorasukaisen luonnekuvan. Riemukas on kertomus siitä, kuinka mäyräkoira Petteri saa Pariisista tuliaisena lämpimän villapaidan.

Suomen sodan jälkeinen politiikka saa valaisua eurooppalaisesta perspektiivistä. Kirjailija ottaa tehtäväkseen hälventää kohtaamiensa ihmisten ennakkoluuloja ja vääriä huhuja. Suomessa voitiin olosuhteisiin nähden hyvin, ”paljon hullumminkin olisi voinut olla”. Tämähän ei tarkoita sitä, että ns. vaaran vuodet olisivat olleet myöhemmin keksittyä kampanjaa, kuten Klinge näyttää käsittäneen. Se että kaikesta on selvitty ei poista toista mahdollisuutta: kyllähän Suomelle valmisteltiin Tšekkoslovakian tietä, jolle ei Luojan kiitos lähdetty. Näinä päivinä kun euforian vallassa purjehdimme Naton siipien suojaan nuo ajat palautuvat muistoissa pahana unena. Olinhan jo syntynyt. Kivempi oli elää Helsingin Skattalla kuin jossain Siperian kaivoskylässä, minne kansaa Suomenlahden eteläpuolelta kyydittiin.

Pekka Huhtaniemen johtamassa matkailijaklubissa juttuani kuunneltiin tarkkaavaisesti. Kun valittelin naispuolisten matkakirjailijoiden puutetta (maailmalta niitä kyllä löytyy), yleisön pöydästä muistutettiin Kyllikki Villan matkoista rahtilaivoissa ympäri maailman meriä. Hän teki niissä käännöstöitä ja kolusi kylät ja satamat. Olihan myös laulajattaria ja naistaiteilijoita, mutta liian harvat kirjoittivat matkoistaan. Villa sai aikanaan melko yksin kumota Ilmari Kiannon väittämän: ”Mies on luotu liikkuvaksi, nainen pirtin vartijaksi.”

Vielä toivon hartaasti, että Sauli Niinistöllä on rasittavien virkakausiensa jälkeen aikaa ja voimia kirjoittaa omat kirjansa näistä historiaamme liikauttelevista matkoistaan ja tietysti muistoistaan ja päätöksistään muutenkin. Näin rikastuu ja täsmentyy kuvamme käänteentekevistä ajoista, joita juuri nyt saamme henkeä pidättäen elää.

20.5. 2022