Voittaja Inmo Yang, kuva Minna Hatinen.
Sibelius-viulukilpailun finaalia ei ehdottomasti pidä järjestää päällekkäin jääkiekon MM-loppuottelun kanssa! Olkoon viimeinen kerta. Sunnuntai-ilta tuotti herkeämättömän jännittävää kanavanvaihtelua, mutta vielä parempi olisi ollut keskittyä jompaan kumpaan, viulun virtuooseihin tai lätkän ihmeläimijöihin.
Kaiken lisäksi kumpikin kisa huipentui ratkaisuihin aivan samoilla minuuteilla. Kun Musiikkitalossa jaettiin palkintoja pitkin esipuhein, Kanada teki 40 sekunnin sisään kaksi tasoitusmaalia. Olin jo 3-1 tilanteessa tuudittautunut varmaan voittoon kunnes ravistauduin hereille. Onneksi sain rauhassa katsoa sentään jatkoajan, jota ei kauan kestänytkään.
Tyttäreni nauroi, ettei kukaan usko tällaiseen allveatareen, joka tahtoisi eläytyä tasavertaisesti sekä soittoon että matsiin. No minä nyt tahdoin ja hyvä niin, pysyin kärryillä kummastakin. Vahinko vain ettei voitu pitää Artsin kanssa perinteistä kisastudiota, sillä hän olisi heti alkuun hermostunut sukkulointiini. Naapurini Tauno totesi selvittäneensä molemmat kisat hyvin rauhallisesti menemällä nukkumaan puoli kymmeneltä.
Joka tapauksessa molemmissa kisoissa paras voitti. Inmo Yang nousi kärkeen ehkä viimeisen päivän Sibelius-konsertollaan, jota Jan Söderblom piti parhaana koskaan kuulemistaan. Aika paljon sanottu. Yhdyin hänen kantaansa siinä, että Dmytro Udovychenkon tulkinta Shostakovitshin viulukonsertosta oli järkyttävä ja tunteisiin vetoava, minun mielestä koko kilpailun kirkkain helmi. Olisinkin veikannut viime metreillä Ukrainan poikaa voittajaksi. Lemmikkini Yesong Sophie Lee sai sentään tunnustuspalkinnon. Olivat he niin hurjan hyviä, että olisivat ansainneet pääpalkinnon kaikki, mutta pisteet kertoivat lahjomattoman totuutensa.
Vaikka viulustilla on orkesteri ja kapellimestari tukenaan, soitto on silti yksilön suoritus. Jääkiekko on joukkueen yhteen hitsautunutta taistelua, vaikka yksilöt sielläkin esiin nousevat. Solistit eivät silti pärjää, yhteisyys on voimaa.
Mörkö ja poika. Kuva Ossi Ahola, Iltalehti.
Lätkässä ainakin erot tulevat selvemmin ja ikään kuin konkreettisemmin esiin. Tosin tuomaripeliä nähdään sielläkin. Jokin kyseenalainen jäähy tai maalin hylkäys voi ratkaista lopputuloksen. Nytkin oltiin lähellä sellaista tilannetta, mutta kunnialla kai ruotsalaistuomarit lopulta selvisivät. Ainakaan voittajasta ei jäänyt epäselvyyttä. Ottelusta teki ottelun Kanadan loppuvenyminen, joka kylmäsi viulunsoiton lämmittämää sieluani, Oli aivan lähellä käydä taas hullusti.
Ehkä ne olivat sitten ihan eri yleisöt, jotka seurasivat soittoa ja lätkää, sovitaan niin, ja minä lopetan kiukutteluni. Jos matsia seurasi 3 miljoonaa ihmistä, niin soittoa ehkä jokunen sata tuhatta. Siinä kansan jakauma, joka on melkein sama kuin Nato-äänestyksessä, siis eroiltaan.
Nyt tuolla on menossa leijonien juhla Hakametsässä. Ei siihenkään juuri uusia muotoja enää keksitä, vähän vain paisutellaan vanhoja ja lisätään hehkutusta. Pitkäveteisyydessään juhla on irvikuva nopeatempoisen jääkiekon juhlinnasta, mutta yelsiö nielee mitä vaan, kunhan näkee taas leijonat elävinä. Vesalan ja Waltterin Finlandia sentään säväytti. Loistava joukkue tämä oli, ennen kaikkea sen henkinen kantti piti taas. Kovia kundeja. Chapeau.
Mutta onhan sekin puuduttavaa, jos Suomi aikoo voittaa tästäedes kaikki suuret ja pienet matsit ja kaiken kukkuraksi järjestää uudet kotimaisat ensi vuonna. Tampere pullistuu kohta sijoiltaan, vanhaa vakaata tehdaskaupunkia on enää vaikea tunnistaa samaksi. Eikä se sama enää olekaan, se on kohta Suomen kaikkien alojen hypetyksen ja suuruudenhulluuden pääkaupunki. Kyllä se sen ansaitsee, ja vaikeki ansaitsisikaan, rynnii silti sumeilematta eteenpäin. Citius altius fortius.
30.5. 2022