Kahden runoilijan työt

Helsingissä julkistettiin kaksi merkittävää kirjaa: nuoren Aaro Hellaakosken elämäkerta ja valikoima Otto Mannisen runoja. On syytäkin nostaa klassikkoja, etteivät vallan unohdu.

Pekka Tarkan Nuori Aaro on innostavaa luettavaa. Pekka on tutkinut tarkasti Helaakosken (ennen toista ällää) suvun, perheen, elämänvaiheet, opinnot, luonnontieteelliset tutkimukset, kosketukset kuvataiteisiin ja varhaiset runot. Piirtyy esiin yrmeä ja itsetietoinen nuorukainen, joka hyökkäilee auktoriteetteja vastaan, niin Gallen-Kallelaa, Eero Järnefeltiä kuin Kansallisteatteriakin. Kaveria pidettiin taiteen häirikkönä ja hän sai myös vastahyökkäyksiä.

Kirja on painava ja erityisen hienosti kuvitettu. Tarkka on päässyt käsiksi ennen tuntemattomaan aineistoon ja innostunut kuin nuori tutkija. Tyyli on täsmällistä, yksityiskohtaista ja silti joustavaa. Runoanalyysit solahtavat elämän kuvauksiin, niitä ei rasiteta liialla oppilastilla. Kuinka tyhmiltä tuntuvat taas takavuosien rajanvedot, että tutkijan ei pidä puuttua kirjailijan elämään! Tarkka konkretisoi taiteen ja runotuotannon, sitoo aikaan ja elämään kuten teki myös luonnontutkija Hellaakoski.

Olen vasta ohittanut sisällissodan tapahtumat, joita kuvataan vaihteeksi valkoisten näkökulmasta. Juhani Siljon kohtalo tulee Hellaakosken rinnalla esiin. Aaro ei ehtinyt rintamataisteluihin tai Tampereen valtaukseen, mutta suoritti suojeluspalvelua sodan loppuvaiheissa. Sivistyneistön asemaa ja osuutta 1918 sodassa on yleensä kartoitetttu huomattavasti vähemmän kuin punaisten taistelua ja tappiota.

Kustannusyhtiö Siltalassa tapasin vanhaa opiskelukaartia enemmän kuin moneen aikaan. Tuntui että puolet huonekunnasta on aikanaan istunut Pekka Tarkan praktikumeissa Liisankadulla opettelemassa tarkkaa lukemista ja tulkintaa. Kotimaisen kirjallisuuden laitos tuotti ryöpsähdyksen taitajia kirjalliseen elämään. Pekka näyttää edelleen mallia meille oppilailleen, vielä yhdeksännellä vuosikymmenellä voi pystyä näin jäntevään teokseen. Kannustavaa, mennään perässä.

Otto Mannisen syntymästä on kulunut 150 vuotta, mutta mitään suurempaa messua ei ole hänestä pidetty. Siksi oli paikallaan, että WSOY julkaisi uuden valikoiman hänen runojaan ja järjesti sen kunniaksi rattoisan pienen matinean kustantamon tiloihin. Tellervo Krogerus on toimittanut kompaktin, käteen ja taskuun sopivan kirjan Kiveen uursi. Se on rautaisannos Mannista, tätä lapidaarisen ja älyllisen sanonnan mestaria. Tellervo myös esitteli runoilijan alkuvaiheita ja käännöstyötä, josta Manninen kai nykyisin parhaiten tunnetaan. Ystävänsä Eino Leinon varjoon hän on nyttemmin liiaksi jäänyt.

Runonäytteitä kuulimme Jussi Lehtosen eleettömästi lukemina. Suuresti huvitti taas kekseliäillä riimeillä leikittelevä mutta sanomaltaan satiirisen vakava Rauhanmies. Se on mitä ajankohtaisin runo, joka pitäisi lähettää Vladimir Putinille. Vahinko vain, että sitä on mahdotonta kääntää venäjäksi. Vai mitä sanotte tästä:

Miks soittain lähdet sotihin? / Tuo routa porsaan kotihin, / tai suistut surman otihin, /pääs puhki pusket vaan. / Ei kuku onnenkäkesi, / jos sonnustatkin väkesi, / sun pieni pieksämäkesi / se siellä peitotaan.

Nuori koulupoika Hellaakoski oli sitä mieltä, että Mannisen runot ovat niin vaikeatajuisia, että niiden sulattelu ei suju tavallisilta lukijoilta. Tämä on ainakin helposti tajuttavaa. Paljon Manninen kyllä tuottaa päänvaivaakin, kannattaa aina yrittää.

Julkistamismatineassa oli saapuvilla edustava otos Mannisen sukua, mikä nosti tilaisuuden arvoa. Vanhoja norsseja ovat tietysti Manniset, joista historioitsija Ohto Manninen oli paria luokkaa minua ylempänä. Sotiemme historiaa on Ohto tutkinut läpikotaisin, Sillanpäähänkin hänellä oli vinkki Eljas Erkon kautta. Hankalia kirjailijoita olivat kustantajilleen sekä Manninen että Sillanpää, hitaita ja kalliita, mutta tulokset pysyvät.

Tällaiset kirjajuhlat ovat parasta viihdettä, ihan niidenkin takia kannatti käydä Helsingissä, vaikka syksy ja sadonkorjuu jatkuvat vielä täällä maalla. Mannisen kunniaksi pidetään avoin seminaarin vielä syksymmällä SKS:n juhlasalissa. Ja Nuorta Aaroa on luettava rauhassa loppuun. Maaotteluakin on katsottava televisiosta, vaikka mieli teki mennä suorastaan paikan päälle. Uusittu Stadika on vielä näkemättä!

Kekkosen syntymäpäivänä 3.9. 2022

PS Juha Hurme näkyy Kuukausiliitteen mukaan käyttäneen vapaasti elämäkertani aineistoa uudessa kirjassaan Ilmari Kiannosta, vain vähän raflaavammin ja röyhkeämmin. Olkoon ja menköön, toivottavasti lähteitä on sentään merkitty. Siinäkin suhteessa Tarkan kirja on esikuvallinen.