Jalkapalloa ja ekumeniaa

Käsikirjoitus on ollut tekeillä puolitoista vuotta. Viisi ja puolisataa sivua on viimein koossa. Siinä on pääkohdin koossa tähänastinen elämäni. Surkuteltavan vähän mahtuu yhteen kirjaan, mutta tärkeimmät tapaukset kuitenkin. Lähetin tekstin kustantajalle kuluneella viikolla. Nyt on vain väristävä ja odoteltava.

Työn rynnistävässä loppuvaiheessa jalkapallo on suonut ainoan rentoutuksen. Kun tiedostojen lukeminen on tuskastuttavan hidasta ja korjailuun kuluu mietintäaikaa, olen palkinnut itseni iltaisin hienoilla futismatseilla. Kun vielä kymmenen sivua käyn läpi, pääsen kohta pelien äärelle! Tämmöinenkin kannustaa.

Jalkapallon seuraaminen kuten kirjoittaminenkin vaatii kokonaisuuden tajua ja jäsentämisen kykyä. Kielipeli voi muistuttaa pallopeliä. Pelaajan kuten kirjoittajan on osattava valita oikeat ratkaisut aina tilanteen mukaan. Pelaaja tekee ne nopeasti, kirjoittajalla on aikaa harkita, mutta kumpikin toimii perimmältään vaistonvaraisesti. Kriittiset lukijat ovat yleensä myös hyviä pelien tulkitsijoita.

On tunnustettava, että en ole antanut Qatarin ihmisoikeuksien häiritä pelien jännitystä. Jos todella vääryyksiä vastaan taistellaan, pitäisi luopua enimmistä inhimillisistä mielihyvän aiheista. Yksityinen mielenosoitus voi tuottaa tyydytystä, mutta harvoin laajempaa tulosta. Ja aina voi rauhoittaa sisäistä syyllisyyttään muistamalla, että on vakavia ajattelijoita, joiden mielestä juuri ihmisoikeudet muodostavat suurimman uhkan maapallomme luonnolle ja tulevaisuudelle. Myös miljoonille kanssaihmisille riippuen siitä ketkä oikeuksia käyttävät.

Upottavista mietteistä pääsen kuiville lukemalla viisaitten vakaumuksia. Lohtua suo huomata, että eivät nuokaan ole kaikkia kysymyksiä loppuun saakka ratkaisseet. Viimeksi kuulostelin kahden piispan näkemyksiä maan ja taivaan asioista. Eero Huovinen on vanha koulukaverini, joten luin kiinnostuneena, millaista tilintekoa hän työstään ja elämästään meille luovuttaa. Kun olin vasta saanut omat muistoni jonoon, luin Eeron Sielujen puolustajaa (WSOY) hyvänä sparrauksena ja vertauskohtana.

Meillähän on tyystin erilaiset työkentät ja elämänkohtalot, mutta aina löytyy yhtymäkohtia. Yksi ilmeinen on kirjallisen ilmaisun arvostaminen. Sitä opimme Norssissa. Eero kirjoittaa ytimekästä asiaproosaa, josta kirkollinen kumina pysyy etäällä. Dogmatiikan professorina hän ei tosin malta olla näyttämättä detaljeihin ulottuvaa syvätuntemustaan kristinopin kysymyksissä. Niissäkin on oma mielenkiintonsa, vaikka konkreettisia kiinnekohtia löytyy harvassa. Pitää ehdottomasti uskoa niin persoonalliseen Jumalaan kuin Saatanaan, jotta pysyy mukana Eero kyydissä.

Irja Askola näyttää olleen Eeron seuraajana ennen muuta naisten ja homojen asialla, niin ainakin päällisin puolin näyttää. Tasa-arvoisuutta hän on ajanut tomerasti. Hänen teologiansa vaikuttaa Eeron rinnalla vähän vesittyneeltä yleismyönteisyydeltä, kaikkien hyvien asioiden kannattamiselta maan päällä ja kai taivaassakin. Vasta Heli Pruukin kirjasta Sydänten piispa (Tammi) näkyy, kuinka valtavana asiana ensimmäistä naispiispaa aikanaan pidettiin.

Eeroa ja Irjaa yhdistää eniten se, kuinka hyviä, ansioituneita, toimeliaita, uskollisia, lahjakkaita ja loistavia kanssakulkijoita he ovat oman todistuksensa mukaan urallaan kohdanneet. Ovatkohan seurakunnat täynnä näin esikuvallisia työntekijöitä vai onko näissä kuvailuissa mukana vähän piispallista kiillotusta. Yllättävä on myös piispojen työntäyteinen toimenkuva, jota Askola kuormitti lisää hyvin aktiivisella julkisella roolillaan, kunnes eläkkeelle pääsyään romahti. Eeron kurssi oli vakaampi ja arvovaltaisempi, kuten vanhalta norssilta sopii odottaa. Se näyttää myös varjostaneen seuraajan tuntemuksia.

Kauas on tultu niistä ajoista, jolloin vasemman laidan älykkö Erno Paasilinna paheksui sitä, että piispat saavat risti kaulalla puhua kovalla palkalla pehmeitä. Näidenkin kirjojen perusteella heidän merkityksensä on kovasti kasvanut. Mutta kummankin piispan suurta harrastusta ekumeniaan en parhaalla tahdollakaan ymmärrä. Mitä todellista hyöytä kaikista matkoista ja kokouksista on ollut? Tulee mieleen Mika Waltarin absurdit kuvaukset filioque-lisäyksen väittelyistä Ferraran kirkolliskokouksessa 1400-luvulla Nuoressa Johanneksessa.  Vielä karvaammin iski Paavo Haavikko mietelmällään 1900-luvulla: ”Ekumeeninen liike on jonkun hotelliketjun keksintö. Eikä huono.”

Mutta nyt on jätettävä liian raskaat mietteet ja keskityttävä ratkaiseviin futismatseihin. Olen monien tavoin veikannut Ranskaa voittajaksi, mutta nyt sydän sykkii pikemmin Argentiinalle. Kaikki toivovat Messille lopullista kruunua, miljoona ihmistä rukoilee hänelle menestystä korkeimmilta voimilta. Viime kisojen veikkauksessa menestyin valttikortillani Kroatialla, mutta nyt enää enää tyhmyyksissäni luottanut vanhaan suosikkiini. Ehkä nyt onkin uuden yllättäjän vuoro kahmaista pronssia.

Mitä yhteistä on teologialla ja jalkapallolla? Siitä voisi kirjoittaa viisaita tutkielmia, on ehkä kirjoitettukin. Jalkapallo on maailman mahtavin ekumeeninen liike. Se yhdistää muun ohessa kaikkia uskontokuntia. Nyt kallistun ennen muuta futiksen tarjoaman konkretian puoleen, se on ainakin selvää peliä, ellei sitä liiallisella VAR-tärkeilyllä pilata. Joskus tuntuu että hiuksenhienoihin tulkintoihin ja taktisiin tarvitaankin pian teologista lisäapua ja se olisi sitten reilun pelin loppu.

17.12. 2022