Retro-Hamsterit ja Rock-Hamlet

Olisin vipittömästi toivonut menestystä Markku Pölösen elokuvalle Hamsterit. Mikäs sen mukavampaa kuin Veikko Huovisen hyväntahtoinen tervehdys keskelle sodan ja pulan ja uhkien maailmaa. Huovinen kirjoitti kirjansa 1957 sodan jälkeisissä tunnelmissa, kohta kun hänen edellisenä vuonna ilmestyneen Rauhanpiippunsa synnyttämä väittely pasifismista oli laantumassa. Veikko halusi valaa öljyä laineille, kirjoittaa taas jotain viihdyttävää, turvaa tuovaa ja hauskaa,  Siinä hän onnistui.

Uusi elokuva Hamstereista tuntui tulevan juuri oikeaan aikaan. Taas alkoi olla tarvetta hamstrata elintarpeita kovan talven varalle. Kovina aikoina tarvitaan lämmintä elämänuskoa. Pölönen on  lisäksi kokenut Huovisen tuntija. Elokuva Koirankynnenleikkaajasta (2004) on vielä hyvässä muistissa. Harvoin on suomalaista metsätyötä kuvattu yhtä todentuntuisesti kuin siinä. Ehkä Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia ylittää sen, samoin hänen Päätalo-filmatisointinsa.

Menin hersyvin odotuksin katsomaan Hamstereita. Iltapäivän näytännössä oli alun toistakymmentä katsojaa. Katsoimme elokuvan hiljaisuuden vallitessa. Itse naurahdin yhdessä kohdin, pikkutytön jollekin repliikille. Mistä kiikasti? Olihan Huovisen kieli hyvin tallessa näyttelijöillä, muhevasti puhelivat. Huolellisesti oli kirja tutkittu ja pysytty sille uskollisina. Miksi elokuva ei sitten sytyttänyt eikä herättänyt odotettua hyvän mielen hyrinää, sitä ”toiveikasta talvimieltä”?

Joskus käy niin, että hyvin pohjustettu ja harkiten toteutettu elokuva ei vain lähde elämään. Siinä on jotakin ikään kuin liian valmisteltua. Sitä lähdetään tekemään liian tosissaan. Peter Franzén esittää virtuoosimaisin pikku elkein Hamsteria, mutta vaikuttaa liian kummajaiselta, vakka virkaheitto piirtäjä onkin. Jaakko Ohtonen Rurikin osassa on kumman totinen olmi, ikään kuin ei saisi sanaa suustaan. Naisen osa on tyynnytellä innostuvia miehiä, sen Vilma Kinnunen Telluna kyllä hallitsee. Enpä ole nähnyt maalaisisännän hakkaavan halkoja rusetti kaulassa, mutta senkin Mika Nuojua leppoisasti toteuttaa.  Suurta huolta on pantu lavastukseen, jolla on luotu vähän kolkkoa pikkutarkkaa retrokuvaa köyhemmän ajan Suomesta.

Mutta vaikka varastot ovat pullollaan ja ainekset ensiluokkaisia, jotakin aitoa elämänhehkua puuttuu. Vaatimattomasti tehty aiempi versio, Pauli Virtasen ohjaus MTV-teatterissa  (1982), toi päähenkilöt luontevammin ja verevämmin talven tuiskua kohtaamaan. Pentti Siimes ja Aapo Vilhunen puhuivat mutkikkaat lauseet suoriksi niin että niihin uskoi. Uusi Pölösen versio hidastelee ja takkuaa osin tahallaan. Kyllä vähän harmittaa. Tästä olisi voinut tulla vuoden jymypaukku. Ei tipu edes yhtään Jussia, kun ei ole näemmä ehdokkuuksiakaan. Naiset valtaavat estradit. Karvas osanottoni.

 

Kävin uteliaisuuttani katsomassa viime hetkillä, kuinka rock-henkinen nuoriso nyt käsittää Shakespearen draaman Hamlet Kansallisteatterissamme. Se käsittää sen juuri niin kuin sopi olettaa: lavashowna kaikkine tarvittavine elementteineen. bändeineen, valoineen, temppuineen, perukkeineen ja sekalaisine pukuineen. Kärjessä tietysti solisti, itse prinssi Hamlet, joka lämmitti ja kosiskeli yleisöä kokeneen artistin tavoin. Sen taidon Olavi Uusivirta hallitsi, hänen Hamletinsa on meidän aikamme poptähti, idoli ja itsetuhoinen uhri.

Erotin kyllä vanhan Williamin tekstiäkin paikka paikoin Matti Rossin suomennoksena, välillä vähän muotoiltuna ja nykytyylisenä. Parhaita paloja oli alkuteoksesta poimittu ikään kuin sirotellen kuuluville, ja kuuluisaa pääkallomonologia toisteltiin useaan otteessaan eri palasina. Tärkeä ja ajankohtainen transseksuaalinen teema toteutui, kun itse monologin vetäisi Hamletin sijasta Ofelia, paljon alkuperäistä hahmoaan kovempi mimmi. Häntä esittävä Fanni Noroila näkyy käsiohjelmassa valittavankin, että klassikkonäytelmissä ei ole tilaa juuri muille kuin valkoisille miehille ja heidän tarinoilleen. Mihin unohtuikaan Othello?

Pääasia kuitenkin, että sukupuolinen tasa-arvo on niin hyvin kuin mahdollista hinattu kuntoon. Tämä on yhtä hyvin Ofelian tarina kuin Hamletin, enemmänkin kuningattaren kuvaus kuin kuninkaan. Pahiten esitys lysähtää keskivaiheilla, kun toverukset Guildenstern ja Rosencrantz saapuvat esittämään teatterispektaakkeliaan, josta ei meinaa loppua tulla. Shakespearen idea siitä, että näytelmä kavaltaa murhatyön ja sen tekijän katoaa yleiseen melskeeseen. Mukaan kiskaistaan lainauksia ja parodioita Loirista, Turkasta ja ties kenestä.  Esimerkki siitä, kuinka tv-viihde voi tehokkaasti vaurioittaa teatterin armoitettua arsenaalia.

Mutta loppuun päästään miltei Shakespearen askelmerkin: kaikki kuolevat. Mutta miksi, jää vähän avoimeksi. Hamletin isän haamu Matti Uusivirta on vaikuttava hahmo, mutta hänen sotahistoriastaan ei kunnolla kerrota, vaikka siinä olisi tietty ajankohtaisuus. Hamletin koston motiivi tulee kyllä muuten selväksi.  Laertes hurjistuu kovin yhtäkkiä miekkasankariksi, ja koko myrkkysekamelska on kyllä muuten suoraan Sir Williamin sulkakynästä, ei siinä mitään. Kovin erilainen tämä Hamlet on kuin aiemmat näkemäni, energisyydessään ja villissä oikullisuudessaan jopa edukseen erilainen. Aika muuttuu ja näytelmät sen mukana. Entä me katsojat? Yhdestä Kansallisteatteria on onniteltava: se kokoaa pop- ja rock-henkisin keinoin salin täyteen nuorta yleisöä.  Ehkä he tulevat teatteriin toisenkin kerran.

26.1. 2023