Katastrofien laidalla

Kun maailmassa tapahtuu karmeita asioita, omat vaikeudet kutistuvat pieniksi. Ei niistä kannattaisi puhuakaan.  Mistä ei voi puhua, siitä pitää vaieta. Silti puhumme kaikesta koko ajan, lakkaamatta. Ja valitamme niin turhista, että hävettää.

Kun esimerkiksi jouduin tulostimen hankinnan takia hyppäämään Gigantissa kuusi kertaa, se on täysin merkityksetön harmi. Ensin vanha uskollinen laite lakkasi palvelemasta, hankin uuden. Sitten uusikin teki lakon ja vein korjattavaksi. Vietiin tehtaalle, ei voitu korjata. Sain viikon odotuksen jälkeen taas uuden, mutta erilaisen. Sen langattomaan asentamiseen vaadittiin lopulta toisen kerroksen Kinnusen asiantuntevaa apua. Saatiin toimimaan tunnin aherruksen jälkeen. Onko tosiaan tarkoitus, että meidän kaikkien on hankittava alempi it-alan tutkinto ennen kuin pärjäämme arkisissa tilanteissa, jotka ennen hoituivat aivan helposti?

Mutta kuten sanottu, suorastaan nolottaa edes mainita tällaisia pikkuharmeja. Miten olisi, jos talo romahtaisi ja koti hajoaisi alta. Kaipaisinko ensimmäiseksi toimivaa tulostinta? Silti Gigantti voisi palvella vähän paremmin pulaan joutunutta, jos tätä nyt voi edes pulaksi sanoa. Esimerkiksi tarjoamalla tilapäisen laitteen korjauksen ajaksi.

Katastrofien suhteita mietin myös katsoessani Kaupunginteatterin uutta näytelmää Ei kertonut katuvansa. Sen pohjana olevaa Tommi Kinnusen romaania en ole lukenut. Miten huonosti seuraan muutenkin uudempaa kirjallisuutta. Mutta näytelmäsovituksesta saa ainakin jonkun käsityksen teoksesta. Siinä kuvataan yhtä inhimillistä kärsimysnäytelmää, yhteistoimintaan ryhtyneiden naiset paluuta Norjasta Suomen Lappiin, kun Saksa on antautunut ja sota päättymässä. Hirveää rehaamista sekin oli, mutta sittenkin lievää koettelemista, kun vertaa nyt käynnissä olevaan sotaan ja näihin maanjäristyksiin.

Aina joskus on irvailtu siitä, kuinka esi-isämme tekivät todella tyhmän valinnan, kun matkasivat tänne kylmälle pimeälle kolkolle niemimaalle ja jäivät tänne asumaan. Oliko kovin tyhmää sittenkään? Maanjäristyksiä on verraten vähän, ja uudesta sodastakin olemme toistaiseksi turvassa. Onkohan tämä kolkko niemi tällä hetkellä maailman idyllisimpiä lintukotoja. Ja kohta puhkeaa kesä kaikkine ihanuuksineen. Kunhan ensin vaaleista päästään ja Natoon kuivin jaloin selvitään.

Susanna Airaksisen sovittama ja ohjaama näytelmä tarjoaa sodan jaloista palaaville naisille kiitollisia rooleja. Yllättävän vähällä he kuitenkin nähdyn perusteella pääsevät, ketään ei edes raiskata, mikä kuuluisi ajankohdan esitystraditioon. Tietysti on pirullista kävellä satoja kilometrejä, eivätkä kaikki selviäkään. Mutta näytelmässä kohdataan myös hyviä ihmisiä, jotka ihme ja kumma ovat miehiä! Edes saksalainen upseeri ei ole mikään paholainen. Näissä suhteissa harvinainen sotakuvaus tai sodanjälkeinen selviytymistarina. Samaa aihetta on käsitelty ennenkin, mieleen palaa Timo K. Mukan romaani Laulu Sipirjan lapsista (1966). Lapin sota itsessään on nyttemmin noussut muotiaiheeksi.

Yhdessä suhteessa näytelmäsovitus jää kumman vajaaksi. Keskushenkilö Irene lähtee yhtäkkiä miehensä luota saksalaisen Klausin matkaan, eikä tätä kuvata edes erityisen hurmaavaksi. Oma mies on tietysti tylsähkö urkujen soittaja, mutta sanottavia ristiriitoja ei avioliitossa kuvata. Perusteleekohan romaani lähdön vähän syvemmin? Samoin Irenen paluu törmää kummalliseen paniikkipakoon, kun kiltti mies olisi jopa valmis ottamaan naisen takaisin. Tämä ryhtyy mieluummin irtolaiseksi. Aukolliset motiivit ovat harmillisia, varsinkin kun Ireneä esittävä Heidi Herala on nyt näyttämötaiteensa kypsällä huipulla ja tuntuisi pystyvän vaikka mihin. Komea Everstinna on vielä hyvässä muistissa. Lisää suuria ja perusteltuja rooleja Heidille!

Muutkin naiset täyttävät osansa annetuissa vähän kapeissa raameissaan. Hyvä esitys vaikka ei kovin kouraiseva. Nyt vain alkaa olla niin, että ympärillä ruhjova todellisuus vie voiton kaikista draamallisista yrityksistä. Maailma on julmempi näyttämö kuin minkään esityksen estradi.

10.2. 2023