Luksusta harrastamassa

Riikka Purran kommentista tuli vaalien lentävin lause. Sitä tullaan toistamaan vielä niin kauan kuin kulttuurista yleensä keskustellaan. Niin lähdin minäkin tutkiskelemaan, mitä luksusta olen parin kuluneen viikon aikana saanut nauttia.

Kesken pitkäjänteisen kirjoitustyön (luksusta sekin) lähdin räntäsateessa talsimaan Suomalaiselle Klubille, missä Sauli Tiilikainen ja Juha Kandolin antoivat runollis-muiikillisen matinean iltapäivän ratoksi. Aarno Cronvall tietysti juonsi. Mitä nautinnollisin irtautuminen päivän harmaudesta. Saulin ääni ja eläytyminen esityksiin oli ehdottomasti luksusta, Kandolinin lausunta pikemmin arjen vankkaa ruisleipää. Henkeni sai ravintoa.

Paluumatkalla poikkesin Galleria Duettoon katselemaan Inari Krohnin uutta taidetta, jota en päässyt juhlistamaan avajaisiin, koska olin maalla hiihtämässä (luksusta, jos latu luistaa). Ilahduin taiteilijan uudistumisesta. Mukana on edelleen värikylläistä maisemailoittelua, mutta mukaan on tullut uutta syvämietteisyyttä, raamatullista aihepiiriä yhdistettynä avariin vuorinäkymiin. Jänniä olivat myös grafiikan lehdet alkuperäisinä ja väritettyinä. Luksusta silmälle. Talsin kotiin selvästi virkistyneenä.

Sitten tullaan varsinaiseen taidepläjäykseen. Oopperahan nyt on ylintä ylellisyyttä, mitä yhteiskunnan tukema laitos meille voi tarjoilla. Päätin kestää viisituntisen istunnon ja laittauduin ystäväni houkuttelemana katsomaan ja kuuntelemaan Richard Wagnerin Siegfriedin Kansallisoopperaan. Sieltä sitä tulvi, mahtavaa musiikkia mielestäni loistavasti soitettuna Hannu Linnun johdolla. Solistit olivat valioluokkaa, Wagner-laulantahan tarvitsee ihan oman kestotyyppinsä, kuten olen kuullut sanottavan. Todella kestäviä laulajia kuultiin, joista Tommi Hakala oli vaikuttavin Vaeltajan hahmossa.

Mutta mitä hittoa. Miksi ihmeessä lavastus oli alussa peräisin autohajottamosta ja koheni kyllä valaistuksin ja elävin tulipyörin satumaisiin sävyihin myöhemmissä näytöksissä. Vielä hullummin oli käynyt laulajien, jotka puvustaja oli pukenut säälittäviin resupekkarytkyihin. Ilmeisesti myyttisestä sankarihahmosta Siegriedistä oli näin haluttu riisua kaikki sankaruus, kun hän siinä rönttypaidassaan ja polvihousuissaan tepasteli ja muka takomaansa miekkaa voittoisasti helskytteli. Luksusta musiikki ja laulu, mutta rähjäluokkaa lavastus ja puvustus.

Ylellistä on myös aivan arkinen ele: voit poimia hyllystäsi kirjan, joka on jäänyt lukematta tai kannattaa lukea uudelleen. Näin urakoin loppuun Haruki Murakamin lähes 900-sivuisen Vieterilintukronikan, jossa pähkäiltävää ja mystisiä arvoituksia riittää, myös karmeaa sadismia maailmansodan ajoilta. Hirvittää mitä edelleen nousee esiin, kun Ukrainan sodan rikoksia aletaan selvittää, jos niin pitkälle koskaan päästään. Mutta luin ja kestin, osin kammottavan käänteistä luksusta.

Parastaikaa on menossa Antti Hurskaisen pienempi romaani Suntio, jonka uskonnollis-filosofiset keskustelut keikailevat älyllisinä kiepsahduksina. Aihepiiri, kirkollinen elämä sisältä kuvattuna, on kiintoisa. Enempää en osaa vielä sanoa, kun kirja on kesken.

Myös televisio tarjoaa kirjallis-älyllisiä elämyksiä elokuvankin muodossa: sellainen oli äsken nähty Godardin filmatisointi Moravian romaanista Keskipäivän aave. Olen kerran pitänyt luentosarjan Moravia tuotannosta, joten katsoi leffan silmä kovana. Se oli tiheänään kirjallisia viittauksia, mutta vähemmän elokuvallista liikettä. Odysseus-elokuvan filmauspaikka oli upea. Brigitte Bardota katseli ihan ilokseen, muistuivat siinä mieleen nuoruuden elämykset. Hän edusti elokuvan elävää luksusta.

Kevään kirjallisuuden kirkkain tähti on ehdottomasti Kiira Korpi, taitoluistelija ja elämänmieterunoilija. Toteutuu tuttu juttu: kun kirjaa oikein hartiavoimin kriitikko ruskoi Hesarissa, se lähtee lentoon ja nousee kohta myyntlistojen kärkeen. Tuntuu melkein kuin taustalla olisi markkinointiosaston tietoinen suunnitelma. Julkkikset kehuvat kirjaa kilvan ennen kuin ovat ehtineen edes vilkaista sitä. Näin luistelee eräänlainen luksustuote piruettimaiseen pistevoittoon kriitikostaan.

Voimme siis olla vakuuttuneita siitä, että kulttuuri on ehdottomasti elämää kohottava alue eikä mikään ”välttämätön osa arkea”, kuten on lennottomasti tolkutettu. Eläköön elinvoimainen luksus! Jos Riikka Purra lausumansa ansiosta purjehtii vaalivoittoon, en pahastu enkä pelkää: silloin vasta leikkausten uhatessa kiivas kulttuurikeskustelu valloilleen riehahtaakin. Ja sehän on aina elämän merkki. Ahdistettu taide on monesti antanut parastaan.

25.3. 2023