Uusi vahva Pohjantähti

Kesäteatterikausi on avattu täysillä. Kun painelee Komediateatterin ensi-iltaan, tapaa tai ainakin näkee ”kaikki”. Se on tamperelaisen ja vähän muunkin teatteriväen alkukesäinen katselmus. Juttelin pitkästä aikaa jopa entisen professorikollegani Aarre Heinon kanssa, jolla oli tuoreita kokemuksia tekoälyn harhautuksista. Liisa Roine ja Seppo Mäki kuuluvat näiden tapausten virkeään vakiokalustoon. Oli puhetta Pinsiön paroonista, jonka tulin katsoneeksi uudelleen televisiosta – aitoa tamperelaisutta jos mikä.

Panu Raipian ohjaama farssi Yksi mies, kaksi pomoa perustuu venetsialaisen temppumestarin Carlo Goldonin 300 vuotta vanhaan komediaan. Sitä on brittiläisvoimin ja sitten kotoisin ottein kourittu ja saatu aikaan reippaasti rymistelevä kohellus, jonka sisältö ei päätä huimaa. Rytmi on railakas ja temppuja riittää. Mika Nuojuan showta katsellessa on ihailtava näyttelijän taipuisaa energiaa.  Samalla tulee miettineeksi, millainen tämä teos on alun perin ollut. Commedia dell’artesta on etäännytty kansalliskorosteiseen tyyppiremellykseen, jossa hillittömyydet pääsevät hilpeästi valloilleen.

Kylläpä muuttui draamallinen ilmanala, kun seuraavana iltana asteli Pyynikin ensi-iltaan. Siellä on tartuttu kesäteatterin vahvimpaan leipälajiin, Väinö Linnaan ja hänen romaaniinsa Täällä Pohjantähden alla. On kulunut 30 vuotta siitä, kun sovitin 1993 ensimmäisen osan nimellä Akseli ja Elina, ja Kalle Holmberg ohjasi. Silloisen esityksen veteraaneja näkyi nyt katsomossa Esko Roineesta, Sanna Saarijärvestä ja Kirsi-Kaisa Sinisalosta alkaen. Entisen apulaisohjaajan Heikki Vihisen kanssa elimme yläpenkillä muistojen kavalkadia.

Samalla seurasimme silmä kovana, kuinka nuori polvi Linnan ihmiset ja heidän kohtalonsa nyt tulkitsee. Joko käännetäään aivan uusiksi vanha historia, joko nyt löydetään jokin kätketty särmä kaikkien tuntemasta teoksesta? Ei sentään. Sisin on säilynyt, sanoma on entinen, mutta kerronnan keinot kovasti sutjakoituneet.

Sami Keski-Vähälän sovittama ja Antti Mikkolan ohjaama esitys tempaisee mukaan romaanitrilogian kaksi ensimmäistä osaa ja päätteeksi vielä epilogin kolmannesta osasta.  Aikanamme teimme Kallen kanssa kaksi erillistä näytelmää, joista jälkimmäinen ulottui romaanin kolmannen osan loppuun, ja päälle heitettiin vielä uusinta Tuntematomasta sotilaasta.  Näin koko Koskeloiden tarina tuli kerrotuksi. Näinköhän tämäkin versio tulee vielä jatkumaan?

On heti sanottava, että vaikutelma uudesta Pohjantähdestä on tuore ja vahva. Alussa edetään melko kovaa vauhtia, ja lyhyet ytimekkäät katkelmat jouduttavat tuttua tarinaa. Tekijät luottavat selvästi siihen, että katsojat tuntevat ainakin pääosiltaan alkuteoksen. Näin voimme täydentää mielessämme nopeat viitteet Linnan laveampaan ihmiskuvaukseen. Kysymyshän on jo kansallisomaisuudesta, ja uusi päivitys käy hyvin historian kertauskurssista.

Mutta esityksellä on myös omat vahvat kipupisteensä, joihin riittävästi pysähdytään. Ilahduin siitä, että henkilöitä kuvataan aidosti alkuperäisen teoksen hengessä eikä pyritä väkinäiseen modernisointiin. Ei syyllistytä karrikointiin tai porvarien pilkkaan, kuten joskus on tapahtunut, vaan Salpakarit, Töyryt ja muut nähdään oikein ihmisinä aikansa valossa.

Esitys heittää hienosti lenkin edelliseen tulkintaan, kun Esa Latva-Äijö on muuttunut pojasta isäkseen. Entinen Akseli on nyt Jussi Koskela. Vahva tukiranka hän on tässä esityksessä, kun poikia on alkuun vhän vaikea erottaa toisistaan. Vähitellen Verneri Liljan Akseli terästyy kapinanjohtaaksi. Kiistaton aatteellinen keskushenkilö on silti Adolf Halme, Tom Lindholmin erinomainen tulkinta, entisen Heikki Nousiaisen veroinen.

Kertojana toimii alussa ja lopussa vääräleuka Otto Kivivuori. Aimo Räsänen on aivan oikea tyyppi Esko Roineen vanhaan rooliin. Vain Laurilan Anttoo on pantu riehumaan liikaa, ja Koskelan Alma on häivytetty kovin olemattomiin. Elinalla ja Elmalla, Ella Mettäsellä ja Henriikka Heiskasella, on omat aidot hetkensä. Paronin ja Leppäsen Preetin kaksoisrooli on hauska kesintö, Jukka Leisti niissä herkuttelee. Avustajina on käytetty nokialaisia voimia samaan tapaan kuin me aikoinamme hämeenkyröläisiä.

On ihailtava tekijöiden kevyesti liitävää dramaturgiaa, jossa pienin viittein ohitetaan suuria asioita. Ne toimivat ikään kuin muistutuksina, että tällaistakin tässä suuressa kertomuksessa on. Laurilan häätökohtauksessa on rähinää, mutta ei samaa tragiikan viiltoa kuin edellisessä esityksessä. Lavastus rakentuu kahden vahvan talon ja yhden mökin varaan samoin kuin taannoin Jotunin Tohvelisankarin rouvassa. Loput toteutetaan kekseliäästi maastossa miten milloinkin, jopa työväentalo, kapinasota ja kuolemanselli. Akselin paluu kotiin on sentään liian typistetysti kuvattu, ja lopun maanluovutus ja suuri sovintokohtaus tulevat äkkiä yllätyksenä. Päästään näin isänmaallisen jälleenrakennuksen tunnelmaan.

Antti Mikkola suoriutuu vaikeasta tehtävästä joka tapauksessa kaikella kunnialla. Hänen ohjausotteessaan ei ole Kalle Holmbergin juuriin menevää hurjuutta, mutta Mikkola leikkaa kohtauksia älykkäin oivalluksin. Ei hullumpi tämä uuden sukupolven kevennetty, iskuvoimaansa säästeliäästi mutta silti ja siksi tehokkasti käyttelevä Täällä Pohjantähden alla. Pyyynikin monia kokenut kesäteatteri on palannut jurilleen ja löytänyt taas alkuperäisen voimanlähteensä. Kunnioittavat onnittelut!

10.6.2023