Harvinaisen sympaattinen tapahtuma. Voi mennä omia aikojaan vanhan kauppalan keskustaan vaahterain ja lehmusten alle ja istahtaa kuuntelemaan viisaita puheita eikä maksa mitään. Ajatukset kulkevat, aika unohtuu. Jokin oivallus voi säpsähdyttää vastaväitteisiin. Olisiko tosiaan noin kuin tuo tyyppi selittää?
Olen heti eri mieltä fenomenologi Juha Himangan kanssa siitä, että ihminen voi ajatella vain yhteydessä toisiin, eikä muka yksin. Syvimmät ajatukset, jos niitä on tullakseen, synnyttää nimenomaan yksinäisyys. Joskus hyvä dialogi terävöittää omia aavisteluja, mutta useimmiten muut ihmiset tuottavat turhaa hölinää. Kirkkaimmin ajattelen aamuöisin neljän viiden aikaan omassa sängyssäni.
Kuinka tämä elämä tulisi elää? Pitäviä vastauksia ei saada koskaan, mutta loputtomiin sitäkin voi pohdiskella. Jos vastauksia syntyy, ne tulevat liian myöhään, kun elämää on jo pisin siivu eletty. Tietysti voi levittää viisautta taannehtivasti jälkeen tuleville, jos he siitä mitään kostuvat. Samat virheet toistuvat, ehkä vielä pahemmat, ei voi mitään.
Paavo Haavikon näytelmässä Sulka päähenkilö päättää kirjoittaa muistiin kaikki omat erehdyksensä. Tällöin kukaan ei tee niitä uudelleen. Hän uskoi oivalluksellaan olevan valtava maailmanhistoriallinen vaikutus. Todellista kehitysoptimismia, joka tuskin kestää kriittistä tarkastelua.
Raamatun tulkinnat on toinen koskaan päättymätön tutkiskelun aihe. Tekstikriittisellä kuurnitsemisella voi käännellä eri jakeita tosiksi, vääriksi ja arveluttaviksi loputtomiin. Historiallinen konteksti, eri uskontojen pitkä perinne ja tämänhetkinen käyttötarve muuntelevat vanhoja totuuksia aina eri valaistuksiin. Raamatttu koostuu eriaikaisista ja -lähtöisistä kirjoista, eikä siihen ei voi vedota yhtenä totuutta julistavana möhkäleenä.
Tämähän on selvää, mutta aika paljon Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari saivat käännellyksi eri kulmia esiin teologis-filosofisessa kaksinpuhelussaan. Heidän tuore kirjansa Sensuroitu: Raamatun muutosten vaiettu historia on kuulemma onnistunut herättämään jopa keskustelua ja vastaväitteitä. Selviltäkin tuntuvia tulkintojakin on aina tarve uudelleen horjuttaa. Puhujat pysyivät lestissään ja tarjoilivat melko säästeliäästi virikkeitä ajankohtaisiin seksuaalipoliittisiin väittelyihin. Satapäistä yleisö aiheet tuntuivat kiinnostaan kovasti, paljon heräsi kysyttävää.
Tässä vaiheessa tauko oli paikallaan. Onneksi Huusarit Minni ja Matti kutsuivat taloonsa punaviinille, kun Oma Tupakin oli yllättäen kiinni. Virkistyimme sen verran, että saatoimme keskittyä kuuntelemaan Timo Miettisen esitystä siitä, kuinka talous johtaa tietä rauhaan. Se olikin jäntevin kuulemani esitelmä, jota ei turhaan pilkottu yleisöä kalasteleviin vuorovaikutusyrityksiin. Mutta mitään lohtua saati valaisevaa näkymää nykyiseen maailmanahdinkoon ei tämäkään istunto tuottanut. Toivoa ei silti kannata heittää.
Olisin vielä käynyt katsomassa Rahkolan taidenäyttelyitä, mutta senkin ovi oli kiinni. Pitäkää nyt ihmeessä hienot kulttuuritalonne auki silloin, kun ihmiset ovat aktiivisesti jalkeilla kulmakunnillanne. Hämeenkyrössä ei tällaisia taloja enää olekaan, kun Koskilinnakin myytiin yksityiselle apparaattien mainostajalle. Muistelimme puheiden lomassa Kaunon kanssa entisiä seminaarejamme, sellaisia kuin Elämän päämäärät, jollaisia ei aikoihin ole enää viritelty täällä naapuripitäjässä.
Aamulehtiä noutaessamme Tauno lausui selkeän käsityksensä puistofilosofiasta: turhaa huulten höpinää, josta ei ole mitään hyötyä kenellekään. Kun hän kaataa puun mettässä, sillä on selvä tarkoitus ja hyödyllinen lopputulos. Puheet on vain turhaa haikailua, josta ei maailma muuksi muutu, vaan entinen meno jatkuu ja korkeintaan pahenee vuosi vuodelta. Mitä siihen voisi sanoa? Onhan ihmisen henkinen uteliaisuus sentään jotakin ja tiedon tutkiminen aina itsessään arvokasta, vaikkei se konkreettista tulosta tuottaisikaan. Mutta turhaan taisin Taunoa taivutella filosofisen maailmanselityksen ymmärtäjäksi. Ehkä hän onkin aniharvoja edelleen eläviä ja Diogeneen jo aikanaan etsimiä onnellisia ihmisiä.
23.7. 2023