Aamun Hesarissa Oula Silvennoinen arvioi Jukka-Pekka Pietiäisen kirjaa Vihtori Kosolasta, ”meidän Mussolinista”. Arvostelussa mainitaan tapaus talonpoikaismarssin päätöstilaisuudesta Senaatintorilla kesällä 1930. Vakiintuneen tiedon mukaan presidentti Relander olisi tarjonnut kokoontumisen jälkeen omassa autossaan kyydin pois torilta pääpuhujalle Kosolalle. Kuten viimeksi jo kerroin, Pietiäinen kumoaa päättäväisesti tämän myytin. Presidentti kätteli Kosolaa, mutta hänen autoonsa nousi toinen, hieman Kosolaa muistuttava mies.
Tapaus ja siitä noussut kohu (vähän toisenlainen kuin nykyiset pintakohut) saattoi suistaa Relanderilta presidenttiehdokkuuden ja toisen kauden 1931. Maalaisliitossa ei pidetty siitä, että presidentti veljeili vomakeinoin pullistelevan kapinajohtajan kanssa. Lapualaiset syyllistyivät suoraan toimintaan ja laittomuuksiin, joita jotkut kansalaistottelemattomat piirit kaipaavat taas takaisin agendalleen.
Mutta kuka oli siis tuntemattomaksi jäänyt herrahenkilö, joka nousi presidentin autoon? Pietiäinen ei kirjassaan ole sitä selvittänyt eikä myöskään Silvennoinen arvostelussaan. Tarjoan historiantutkimukselle apuani. Esittelin arveluni Pietäiselle jo Tampereen kirjafestareilla, ja hän tuntuu hyväksyvän sen. Hän auktorisoinee asian piakkoin sivustollaan.
Joten paljastettakoon häikäilemättä: presidentin autoon nousi Senaatintorilla sama mies, joka oli autossa sinne tullutkin – presidentin vartiokaartin päällikkö ja turvamies Johan Wilhelm Rajala, minun isoisäni. Kaljupäinen vanttera herra muistutti riiittävästi Kosolaa, jotta väärinkäsitys saattoi syntyä. Se on elänyt näihin päiviin saakka ja kumotaan vasta nyt. Olen antanut oheisen kuvan isoisästä Pietiäiselle ja hän on tutkinut suurennuslasilla marssista otetut arkistofilmit, joten tulkinta lepää ymmärtääkseni luotettavalla pohjalla.
Lisään vielä, että julkaisin parikymmentä vuotta sitten kolmiosaisen romaanin Rajalan Villen vaiheista Hämeenkyrön torpasta Helsinkiin ratsupoliisiksi, mutta en päässyt siinä vielä hänen uransa näitä kokemuksia sisältäviin vaiheisiin. Nyt saan uutta yllykettä romaanisarjan jatkoon, jos Luoja voimia suo. Rajala seurasi Relanderia tämän matkoille Ruotsiin, Viroon ja Latviaan. Hän palveli myös Ståhlbergia, Svinhufvudia ja Kalliota.
x x x
Eilen sain Kyröstä puhelinsoiton, joka muutti koko päivän sävyn. Vanha rovasti Hannu Lehtipuu kertoi terveisiä F. E. Sillanpään Seuran joulukahveilta. Siellä oli muistettu entistä puheenjohtajaa Seppo Siukoa, joka menehtyi vaikeaan sairauteen viikko sitten. Saatuani tiedon Vilja Pylsyltä soitin heti Leenalle ja otin lämpimästi osaa suruun. Aina heidät nähtiin kyröläisissä kulttuuritapahtumissa. Muistan Sepon vankkana ja turvallisena tukimiehenä, joka antoi reilusti tunnustusta jos myös kritiikkiä toimilleni seurassa. Nyt innoittuneet ajat ovat ohi, mutta muistot elävät.
Tämä ei kuitenkaan ollut Hannun soiton pääasia. Rovasti puhkesi vuolaasti ylistämään muistelmiani, jotka hän kertoi lukeneensa tarkoin, kaikki 701 sivua. En ole vielä kuullutkaan kirjasta näin seikkaperäistä ja kiitollista kommenttia. Tietysti Hannulla on kertomiini tapahtumiin pitkä omakohtainen kosketus. Hän vihki meidät Elinan kanssa, siunasi Elinan ja vihki minut sitten Katrin kanssa. Sen jälkeen hän totesi kuolemattomasti, että on vihkinyt Panun kaksi kertaa, mutta kolmatta kertaa ei enää vihi. Niinpä Ari Suutarla astui hänen saappaisiinsa Marjan vuorolla.
Toinen emeritusrsovsti Sakari Virtanen oli joulukahveilla kertoillut muistikuviaan Taatan joulusaarnoista. Hämeenkyrössä on aina ollut fiksuja kulttuuritahtoisia pappismiehiä aina 1800-luvun puolivälin rovasti Forsmanista, Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen isästä, alkaen.
Hannu Lehtipuu hämmästeli kirjani laajaa henkilögalleriaa, josta hän tunsi osan jopa opettajistani: niin Anna-Liisa Mäenpään kuin Matti J. Castrénin. Kyröläislähtöisiä yhteisiä tuttuja meillä oli tietysti vaikka kuinka. Hautausmaalla kulkiessani kohtaan toisinaan mietteliään rovastin, joka sanoo täällä tapaavansa paljon enemmän tuttuja kuin osuuskaupalla.
Myös Pentti Linkola oli kirjastani ponnahtanut esiin. Hannu oli tutustunut häneen ollessaan Kuhmoisissa pappina, olipa Pentti kerran poikennut hänen pappilaansa pyöräretkellä Pekka Tarkan kanssa. Hannu oli myös saanut kunniatehtävän siunata Pentin äidin Hietaniemen kappelissa. En viitsinyt kertoa nähneeni Linkolasta kertovan näytelmän Kansallisteatterissa, niin mitätön se mielestäni oli ja antoi vaisun kuvan päähenkilön hurjasta luonteesta. Väliajalla tapasin vahvan miehen, joka oli ollut soutamassa Linkolaa, ja hänen arvionsa esityksestä oli vielä kriittisempi.
Yksi seikka päivän puhelussa jäi erityisesti huvittamaan. Rovasti Hannu (93) kertoi käyneensä paikallisen näyttelijälegendan Hemi Tarkin (98) luona ja lukeneensa tälle valittuja otteita muistelmistani. Helmi oli kuulemma tuhahdellut joillekin kohdille, mutta Hannun mukaan kuitenkin uskollisena ystävänä halunnut pohjimmaltaan ymmärtää toilauksiani. Olisinpa saanut olla kärpäsenä Tarkin pirtin katossa, kun tämä historiallinen luenta kommentteineen tapahtui!
10.12. 2023