Ei se ollutkaan yksinäinen

Nyt on peruttava viimekertainen itsesääli. Päätimmekin muutaman ystävän kanssa ex tempore lähteä Ikaalisten kylpylän joulupöytään. Ensimmäisen kerran elämässäni kokeilin kaupallista valmisjoulua, eikä kokemus ollut hullumpi. Tarjoilu oli herkullista, ruokaa ja juomaa oli riittävästi. Savusauna kuului ohjelmaan, tosin siellä ”joku hullu” heitti niin tuliset löylyt, että lauteilta oli vaivihkaa lähdettävä. Eräs daami vilvoitteli viehkeästi lumihangesssa. Talon henkilökunta oli ystävällisellä joulutuulella, ilmapiiri kaikkiaan välitön ja niin lämmin kuin nyt tällaisessa laitoksessa voi olla.

Mutta onhan sanottava, että oikea joulu laskeutui keskuuteemme vasta, kun palattiin tapanina Viehätykseen ja tytär tuli valmistamaan perinteistä lipeäkalaa. Ah nautintoa taasen! Olin sen verran saattanut taloa joulukuntoon, että tunnelma oli melkein kuin entisinä aikoina. Joulukuusenkin olin hakenut Voipaannokasta – en tosin vailla kommelluksia. Lähdin laiskuuttani hakuun autolla ajattelematta sivutien kelitilannetta. Iljanteisen jäätikön päälle oli satanut viisi senttä kevyttä lunta. Ja sinnehän jäin pienen mäennyppylän taakse enkä päässyt millään ilveellä ylös. Liika yritys luisutti auton päinvastoin tien oheen umpihankeen.

Ei hätää, täällä on apu aina lähellä. Soitin naapuriin ja vartin päästä Tauno tuli traktorillaan nyppäisemään auton tien päälle. Kaiken lisäksi etupuskurin kierrettävä vetokoukku oli hukassa, mutta neuvokas isäntä keinot keksii. Kommentti: ”Et sää enää pärjää täällä maalla, parempi kun hissuttelet vaan siä bulevaardeilla.”

Täällä nyt kumminkin ollaan toistaiseksi ja nautitaan lumisesta hiljaisuudesta. Aito kunnon talvi kaikista ilmastohälytyksistä huolimatta! Ensi viikolla tulossa kuulemma niin roimat pakkaset, että Pentti Linkolakin viihtyisi. Mikäs täällä on maalämmössä tarjeta ja vähän koettaa hiihdelläkin.

Luin sata vuotta vanhaa julkaisua nimeltä Kyrön Joulu, jossa onkin tavallista kiintoisampia juttuja. Asko Mielonen selvittää amatöörihistorioitsija Eevi Nikolai Karhiston (s. 1890)  poskettomia tutkimuksia Kyrön menneisyydestä: 3400 sivua tekstiä vailla menestystä tai tieteellistä merkitystä. Ahkera mies aikoi kirjoittaa uuden, hieman laajennetun version Yrjö Koskisen klassikosta ”Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä” (1851). Karhiston Kyröön kuuluivat alkuaan Pohjanmaa, Kainuu ja Lappi sekä osia Norjan Ruijasta. Ei vähän mitään. Myös Tanskassa on tunnettu Gorin eli Kyrön suku, alkuaan Kyrön Pakkasten kuninkaita. Karhisto suhtautui hyvin kielteisesti Ruotsin vallan aikaan ja uskoi, että kyröläisyys on kristinuskoakin vanhempi asia.

Kun Karhisto huomasi, että joissain vanhoissa kartoissa on Suomesta käytetty nimitystä ”Ingia”, hän päätteli, että lähtökohta oli Inkulassa. Kun olen usein käynyt saunassa tai kahvilla Inkulassa Kauno Perkiömäen luona, enpä arvannut istuneeni historiallisen Ingulinnan eli Hornanlinnan peruskivillä. Kaikkea voi oppia. Karhisto on haastatellut puolisensataa kyröläistä aikalaistaan ja tallettanut huomionarvoista paikallistietoa 1900-luvun alusta. Hänen paperinsa lojuvat tiettävästi SKS:n arkiston uumenissa, missä niitä kannattaisi käydä pölyttelemässä.

Kyrön Joulussa tutkitaan myös arkkitehti Armas Lindgrenin vaiheita, joka oli täkäläisen kirkkoherra Hellsténin vävy. Erikoista kun juuri syksyllä ihailin hänen jugend-talojaan Skattalla. Totta kai esitellään myös sahtiperinnettä, jonka maistiaiset tällä kertaa hain Suomen mestarilta Tapio Viitalalta, ja hyvin maittoi. Vaatturi Kaarlo Uino on näköjään huolehtinut kyröskoskelaisten muotitietoisuudesta, ja oopperalaulaja Anssi Hirvosen kotitöllikin saa lehdessä arvoisensa esittelyn. Sakari Ilomäen laatimassa vuosikronikassa mainitaan jopa minun muistelmani. Runsaassa lehdessä riittää lukemista vielä pyhien mentyä.

Luin myös Rosebudilta löytämäni Mart Kivastikin signeraaman romaanin Barbarus (2021), joka kuvaa salaperäisen lääkärin ja runoilijan Johannes Vares-Barbaruksen yllättävää ryhtymystä miehittäjän käsikassaraksi ja Neuvosto-Viron pääministeriksi 1940. Eloisa, aukollinen, ekspressionistiseen tyyliin kirjoitettu kuvaus valaiseejännittävästi kahtiajakautuneen miehen ja hänen vaimonsa tragediaa. Kyseinen ajanjakso alkoi siinä määrin kiinnostaa, että oli kerrattava saman tien Jaan Krossin Paikallaanlento, jossa samoja vaiheita käsitellään vähän laajemmin. Joulumieltä ei juuri kummastakaan kirjasta löytynyt, moninkertaisesti kova on ollut Viron kohtalo.

On vain jatkettava lahjapinon ja vanhojen rästien selvittelyä, välipäivät ovat tunnetusti ihmisen parasta lukuaikaa. Vanhaa vuotta on vielä vaaksa jäljellä.

30.12.2023