Ylen ykkösen armoilla

Myönnän olevani urautunut. Tai oikeammin elimistöni on, tämä psykofyysinen koneeni on jämähtänyt tiettyyn aikatauluun. Herään joka aamu vähän vaille kuusi, oli yö millainen tahansa. En voi sille mitään. Oikeastaan olen aina nauttinut siitä.

Napsautan Yle ykkösen päälle ja kuuntelen hetken kaunista klassista musiikkia. Pian Charlotta Hagforsin kehräävä ääni ilmoittaa uuden päivän alkavan. Hän kertoo nimipäiväsankarien nimet ja ilmoittaa auringon nousu- ja laskuajat. Pääsen kartalle ja kalenteriin. Sitten uutiset, vain pääkohdat, Jan Fredrikson lukee asiallisesti. Ei mitään erityistä, tavallisia sotia, kansanmurhia ja lakkoja.  Sytytän lampun, olen valmis astumaan päivään.

Mutta ei, nyt tämä vakiintunut rutiini ei enää toistu. Se on menneisyyttä. Vuoden alusta musiikki on jatkunut kello kuuden yli aivan keskeytyksettä. Charlottaa ei kuulu, Jan ei lue uutisia. Ei edes Jalmari Laineen miehekästä juontoa.  On veivattava vanhasta radiostani joku toinen asema, MTV tai Suomi tai muu, sieltä pamahtaa räikeää rokkia ja tunteettomia uutisia ilman mitään johdatusta. Aamu ei enää avaudu kuin silloin ennen.

Tämä ei nyt ole elämän suurimpia ongelmia. Joku etevä päällikkö on tietysti tietoliuskaltaan huomannut, että meitä Ylen ykkösen aamukuuntelijoita on säälittävän vähenevä joukkio, meiltä voi hyvin napsaista ensimmäiset uutiset pois. Toimittajat saavat puoli tuntia lisää aamuvapaata. Suurempiakin leikkauksia yhteiskunnassa tehdään, olen kuullut, kohta yhä suurempia. Miksi valittaa jostakin uutisista, niitähän tulee kohta tulvimalla joka puoles tunti jokaiselta kanavalta. Seitsemältä kuullaan ykköseltäkin nimipäivät ja auringonnousut. Mutta silloin olen jo hakenut lehdet, valmistellut aamiaista ja avannut telkkarin. Päivä on jo pitkällä.

Tämähän onkin vain tunne- ja tottumiskysymys. Ykkösen ohjelmapäällikkö on ajatellut, että ravistellaan vähän noita ikäloppuja radionkuuntelijoita, ei enneta niiden vaipua rutiineihinsa. Kysymyshän on vain psykofyysisen olemukseni pakkomielteestä, joka vähitellen unohtuu kuten monet muutkin vanhan hyvän ajan asiat. Täällä maalla nämä tietovälineet ovat hyviä kumppaneita kirjojen lisäksi. Ykkösen kuuluttajistakin on tullut sisäpiirihenkinen keskustelukerho, joka hyvin tuttavalliseen tyyliin valaisee ohjelmia taustoineen.

Kun kerran aloin, ihmettelen samalla kaikkia väliaikapimputuksia, jotka ovat aika irriteeraavia. Vanha kunnon pimpampulla on toista, sen kestää aina. Lisäksi Ylellä on käsittämätön vimma mainostaa omia ohjelmiaan, Jos joku uusi tv-proggis alkaa kolmen viikon päästä, nyt sitä jo rummutetaan joka välissä. Toisto tuskastuttaa usein siinä määrin, että päätän varmasti jättää kyseisen ohjelman väliin. Kosto se on pienikin kosto, näin himotuista katsojaluvuista jää ainakin yksi hapan tyyppi pois. Mutta nuoria katsojia ja kuulijoita täytyy tietysti metsästää hampaat irvessä ja kaikin keinoin. Itse ohjelma sisältöineen ei ole enää kyllin tehokas houkutin.

Viikonloppu on siitä levollinen, ettei edellä mainituista tarvitse huolehtia, ne ovat arkimurheita. Tänään lauantaina  kuuntelen lounaan ohessa Levyautakuntaa, jotta saan edes vähän tuntumaa aikamme popmusiikkiin. Päivällä präikynänkin kestää paremmin kuin aamuun havahtuessaan. Holmenkollenin kisat tulevat näköjään vain joltain maksukanavalta, joten aikaa säästyy muuhun. Illalla saunan lämmitystä, lauantain toivotut levyt ja sitten keskityn katsomaan kolme tuntia Spartacusta, koska se sattuu sopimaan juuri meneillään olevaan työsuunnitelmaan. Ehkä ensi viikolla alkava lakkokin saa uutta pontta ja taustaa Rooman vanhasta orjakapinasta, vaikka silloin oli vähän verisemmistä asioista kysymys. Lakko-oikeuksien rajoituksista ei Spartacuksen ja Rooman senaattoreiden välillä paljon neuvoteltu. Kun lakko kukistettiin, päitä putoili. Kummalta puolelta nyt putoilee, hallitukselta vai ay-johdolta?

Kävin Tampereellakin. Tayksista serkun leski oli tosin jo siirretty tänne omaan terveyskeskukseen, katolta pudonnut lumivyöry oli koitunut kohtalokkaaksi. Poikkesin Suomalaisella Klubilla katsomassa näyttelyä ”Näyttelijät sodassa”, jonka Seppo Mäki on ansiokkaasti koonnut. Odotimme paikalle Aleksis Kiven Seuran johtokuntaa, joka oli 45 minuuttia myöhässä. Sinä aikana sain Sepolta hersyvää yksityisesittelyä näyttelystä, Liisa täydensi. Ehdin juuri TT:n suurelle katsomaan Piafia, jossa nähtiin surkeutta, rahapulaa, sairauksia, huumeita, naintia edestä ja takaa sekä väliin laulun loistoakin; siis semmoinen viihdyttävä kahdeksikon esitys. Annuska Hannula riehui ja kärsi pääroolissa täysin palkein. Vanha tuttava Arttu Ratinen heilui managerina, kun vakituinen Ville Majamaa oli jostain syyystä estynyt. Kaunis salonki täpötäysi, tällainen varma tarjonta vetää.

Uutta viikkoa kohti. Maanantaina yritän unohtaa vanhat tapani ja kurottaa uusiin. Pääasia täällä kuitenkin on täydellinen työrauha, liiankin hiljainen, mutta lupaava, tyynnyttävä ja sisäisesti sytyttävä. Jääkööt ne kello kuuden kuulumiset kuulematta, ne on kuitenkin niitä samoja työriitoja, rähinöitä, sotaharjoituksia, etujen leikkauksia ja kunnianloukkauksia. Niiden kanssa on elettävä.

9.3.2024