Sovimme käyvämme kahvilla Matti Pitkon kanssa. Kun Vepan baaria ei enää ole, päätimme mennä Moision leipomon kahvilaan. Oli hauska tavata pitkästä aikaa, olemmehan välillä ottaneet yhteen ja taas sopineet. Matin tunnettu pitkävihaisuus on toivottavasti iän myötä lientymässä. Hän on muuten entisensä: levoton, terhakka ja epäluuloinen, mutta muuten ihan siedettävä.
Nyt halusin ennen muuta kuulla hänen ajatuksiaan kuumasta kysymyksestä: saako journalisti koskaan, edes omaksi huvikseen poiketa ehdottomasta totuudesta? Mitä mieltä hän on kollegansa ja kaimansa Matti Kuuselan toiminnasta? Oliko aiheellista, että heidän vanha työantajansa Aamulehti poisti verkosta yli puolentuhatta Kuuselan sydänverellään kirjoittamaa luomusta? Ovatko ne niin vaarallisia, että horjuttavat koko journalistien ammattikunnan uskottavuutta?
Matti hörppi pukkukupillistaan ja vastasi hetken viivyteltyään: ”Puolustan ehdottomasti Matti Kuuselaa. Hän on poikkeuksellisen lahjakas kirjoittaja. Olen ollut hänen esimiehensäkin ja selostimme yhdessä olympiakisoja. Matti on äärimmäisen herkkä ja sulkeutunut, hän katsoo maailmaa suurena humanistina ja taitavana kirjoittajana. Tuntuu julmalta, että liki 40 vuoden elämäntyö kaadetaan kerralla viemäristä alas.”
Kova rangaistus, myöntelin. Juttujen poistaminen on sikäli ovelaa, että monetkaan ympäri Suomea eivät nyt pääse lukemaan, mitä se kohuttu Kuusela oikein on kirjoittanut. Hänellä on karismaattinen asema täällä Pirkanmaalla, mutta ei häntä kaikkialla tunneta. Sen vuoksi useimmat somekommentit menevät surkeasti metsään. Tyypilliseen tapaan ihmiset tuomitsevat kirjoittajan, vaikka eivät ole lukeneet yhtäkään hänen kokonaista juttuaan.
Mutta pääasiaan: kuinka Pitko arvioi tätä journamismin totuudellisuutta? Siitä hänellä on runsaasti omaakin kokemusta. Saako juttuihin panna vähän omiaan? Hän sanoo ilmaisseensa kantansa jo Puolikarkeiden muistelmiensa (2013) takakannessa: ”Kirjan totuusaste on kohtuullinen, mutta hyvää tarinaa en pilaa kaikilla tosiasioilla.”
No eihän nyt kaikkia tosiasioita voikaan juttuun tunkea, mutta entä pienemmät vippaskonstit? Onhan Pitko myös Aamulehden palstoilla soveltanut totuuutta aika vapaasti. Pakinapalstalla on omat erivapautensa, mutta muistelen, että 90-luvulla toimittaja Pitkon hoitelemalla Tänään-palstallakin oli suruttomia poikkeamia jyrkästä totuudesta. Nyt alkaa polttaa. Lisään vähän löylyä:
”Kun kirjoitit, että Tabe Slioor ilmaisi ihannemiehikseen Paavo Lpposen ja Sauli Niinistön, oliko pohjalla todellinen syvähaastattelu? Entä kun Tarja Halonen kertoi sinulle paluumatkalla Moskovasta, että Putinia ja venäläisiä ilahdutti erikoisesti se, kuinka he valloittivat Suomen 1809 ja sen kunnaksi suomalaiset perustivat Aleksanteri I:n patsaan Senaatintorille. Kohdistuuko satiiri tässä Putiniin, Tarjaan vaiko tolloihin suomalaisiin?”
Nyt Pitko sulkee suunsa ja minun on häntä lepyteltävä. Uskon että hän on erottanut mielikuvituksensa tuottamat herjat varsinaisesta journalismista, vaikka ne saman lehden palstoilla esiintyvät. Mutta eikö Kuuselakin toimi näin, omilla hienovaraisilla tyylikeinoillaan? Hänen fantasiansa ovat tunnistettavia ja lopulta aika vaarattomia. Tärähtääkö Suomi kuinka pahoin siitä, että Matti väittää jutelleensa muutaman lempeän sanan Eeva-Liisa Mannerin kanssa? Tai mitä vahinkoa koituu siitä, että hän tarjoilee meillle kuvitelmiaan autoa ajavien uzbekilaisten mielenliikkeistä? Edes Uzbekistanin ulkoasiainministeriön tiedotusosasto ei ole asiasta korvaansa lotkauttanut. Mutta kotimainen periaate on sitäkin ankarampi: ei tavuakaan tovereista totuuden sivulta!
Matti Kuuselan kaksi itse tunnustamaansa kohtaa on toistuvasti poimittu tikun nokkaan 551:n artikkelin sumasta. Siksi tuntuu kohtuuttoman järeältä lukea Helsingin Sanomien tämänpäiväistä pääkirjoitusta, jossa ”toisenlainen toimittaja Tampereelta” kaivamalla maata riippumattoman laatujournalismin alta tarjoaa Venäjän vallanpitäjille tilaisuuden kertoa entistä enemmän valheita kansalaisilleen ja muille. Huhhuh, jotain rajaa syytöksiinkin. Pelätäänkö tosiaan näin kovasti Kuuselan esimerkin leviävän rapauttamaan koko lehdistöä?
Kun kävin eilen Pirkkalaiskirjailijoiden vuosikokouksessa, mieleeni tuli etsimättä, että tässä käydään oikeastaan uusin muodoin vanhaa Tampere-Helsinki matsia. Syytettyjen kolmikko – Kuusela, Apunen ja Jokinen – ovat kaikki Mansen vanhoja parkkiintuneita kynäsotureita. Ehkä Tampereella on vähän toisenlaiset omapäiset ja suoranuottisemmat sääntösovellukset kuin pääkaupungissa. Täältä on ennenkin noustu vastarintaan Linnan, Salaman ja Poika Tuomisen ajoista alkaen. Journalisti näistä oli vain jälkimmäinen, ja häntä vasta valheista syytettiinkin. Myöhemmin ns. valheet on todettu pääasiassa paikkansa pitäviksi, mutta kukaan ei kiellä, etteikö Poika olisi väliin pannut vähän omiaan poliittisia seikkailujaan parannellakseen.
Nyt Pitko haluaa jo nopeasti poistua Moision kahvilasta. Hänestä Matti Kuusela on näin pääsiäisen alla ”melkein kuin Golgatalla”. Pietarin tavoin Pitko alkaa pelätä jo omasta puolestaankin. Meistä molemmista alkaa tuntua, että Pyhän Journalismin vanhurskaat kirjanoppineet ovat nostaneet Matti Kuuselan ristille riippumaan. Kärsiköön siinä nyt kaikkien syntisten someraivoilijoiden, valhettelijoiden ja tuomitsemishaluisten puolesta. Synnitön lyököön ensimmäisen naulan. Ylösnousemuksen ihmettä odotellessa –
Tikkutiistaina 2024
PS Tosiasiassa Matti Pitko ei päässyt sovittuun tapaamiseen, vaan vaimonsa ilmoitti hänen sairastuneen. Juttu edustaa siis tarinallista blogismia ja perustuu suurimmalta osin viikonlopun keskinäiseen tekstiviestittelyymme.