Ajankohtaisin ja terveellisin elokuva juuri nyt on Ema Ryan Yamazakin ohjaama Kouluvuosi Japanissa. Katsoin sen Kino Palatsissa melko harvan katsojajoukon kanssa. Hiirenhiljaa, vähän naurahdellen ja liikuttuneinakin sitä katselimme. Jyrkästi erilainen koulu siinä esittäytyy kuin tämä meidän vapaa, demokraattinen, oppilaiden ilmeistä mielivaltaa suosiva koululaitoksemme.
Tokion ala-asteella ja näköjään myös yläasteella käyttäydytään kohteliaasti, kurinalaisesti ja silti ystävällisesti toinen toistaan kohtaan. Lenkkarit laitetaan lokerikkoon millilleen järjestyksessä. Oppilaat siivoavat itse luokkahuoneensa. Heille opetetaan harjan ja sihvelin käyttöä. Pulpetit ovat viivasuorassa jonossa. Voimistelu liikuntatunnilla oli näytösluontoista. Ekaluokkalaisilla on samanlaiset keltaiset hatut, muuten pukeutuminen vapaata ja siistiä. Oli koronavuosi, kaikilla maskit, jotka riisuttiin vain ruokailussa. Ruoka näytti kaikille maistuvan.
Opettajien arvovalta on kiistaton, kurista ei tingitä. Voimakeinoja ei tarvitse käyttäää. Lapsilta vaaditaan paljon, mutta he vaikuttavat silti vilpittömän iloisilta. Kunnostautujat palkittiin, ajoituksessa epäonnistunut lyömäsoittaja sai kovat nuhteet. Tyttö itki katkerasti ja katui ja lupasi harjoitella lisää kotona. Lopuksi hänestä tuli orkesterin tähti. Kun koulu päättyi ja oppilaat ja opettajat hajaantuivat, kaikki itkivät.
Tämä antoi kyllä ajattelemisen aihetta, vaikka en nykyistä kouluamme enää omakohtaisesti tunnekaan. Kuluneen viikon traagista tapahtumaa vasten japanilainen koulu näyttäytyi mallikelpoisena idyllin, järjestyksen ja oppimisen tyyssijana. Tässä koulussa ei näkynyt poliiseja, tuskin vierailevat edes vuosittain. Japanin historia on julmaa ja väkivaltaista, mutta en usko, että kouluissa paljon ammuskellaan.
Onko siis syytä ottaa oppia. Mitä vaikuttavat vanhat perinteet ja kotona annettava opetus? Me olemme tietysti epäluuloisia. Onkohan tämä vain jonkinlainen näyteikkuna ulospäin? Ei kai vain propagandaa myös omille kansalaisille.
Tyypillisen näytteen omahyväisestä epäluulostamme antoi Leena Virtanen Hesarin kritiikissään (5.4.). ”Joillakin voisi olla kiusaus etsiä japanilaisten opetustavoista esikuvaa meille suomalaisille.” Eihän toki, totta kai torjumme tämän kiusauksen Hesari etunenässä. Eihän nyt meillä voi olla mitään opittavaa muilta, onhan niitä Pisa-laakereitakin joskus niitetty. Tosin tulokset ovat heikkenemään päin ja väkivalta rehottaa kouluissa. Mutta antaa japanilaisten pitää oma kaunis järjestyksensä ja jatketaan me täällä villissä Pohjolassa omaa demokraattis-anarkistista menoamme.
Toinen kouluesimerkki nähtiin viikolla televisiossa: Koulu maailman laidalla, Pawo Choyningin yhteistyöelokuva kouluelämästä Bhutanin vuorikylässä Thiumphussa. Kuinka suuriarvoinen harvinaisuus onkaan tämä vajaamittainen kouluyritys mahdottomissa oloissa, kuinka sydämellinen kuvaus vastahakoisesta mutta lopulta uhrautuvasta opetustyöstä. Kuinka kaukana ollaan hienoista koulutaloista, oppivelvollisuuden ohjeista, viranomaisten, koulupsykologien, terapeuttien, ohjesääntöjen vankeina kipuilevien opettajien ja avustajien lakisääteisestä maailmasta. Tuskin meidän kehittynyt, instituutioksi jähmettynyt koulumme koskaan tuottaa sellaista oppimisen euforiaa kuin Tokion, Bhutanin tai vaikkapa Kongon ja Afganistanin kouluponnistukset ulkoisesti alkeellisissa oloissa näyttivät.
Viertolan laukaukset voivat herättää joitakin konkreettisia ajatuksia ja jopa tekoja, mutta pääasiassa media ja viranomaiset keskittyvät pohtimaan itseään ja omaa toimintaansa. Peiliä pidetään tärkeiden aikuisten oman navan korkeudella. Kuka ulottuisi luotaamaan yksinäisen ja kiusatun pojat ajatusmaailmaa? Siihen ei ainakaan sääntönormien kahlitsema ja kaavan mukaisiin tosiasioihin kiinnittynyt journalismi yllä. Siihen tarvittaisiin ikävä kyllä sitä tosiasioiden alitse ja lävitse kurottuvaa mielikuvitusta. Sitä osaisi tutkia vain vapaa kaunokirjallisuus, joku uusi pieni dostojevski. Ilmaantuukohan sellainen vielä valaisemaan tämän tragedian perimmäisiä juuria?
6.4.2024