Japanissa elävät rinnan yksilöllisyys ja hallittu kollektiivisuus. Tokion katujen ihmisvirta on ääretön, mutta sivistyneen sujuva. Kukin tuntuu tietävän oman tavoitteensa ja antaa luontevasti tietä myös toisille. Oli ihailtava tämän ihmismassan kimmoisaa joustavuutta.
Kirjailija Haruki Murakami arvioi, että individualismin palvonnassa kollektiivinen kontrolli on kärsinyt. Esimerkiksi hän ottaa Fukushiman kaamean ydinvoimalaonnettomuuden. Yhteinen varautuminen katastrofeihin on unohdettu, koska valppaan kansalaisen on tultava toimeen omin neuvoin. Tämä on tietysti kärjistys, mutta Murakami on huolissaan siitä, että jättiläisonnettomuudestakaan ei ole otettu riittävästi opiksi.
Kun äskeisellä matkallamme vierailimme Hiroshimassa, katastrofitietoisuus oli kyllä vahvasti tuntuvilla. Muistomerkin ikuinen tuli palaa niin kauan kuin maailmassa on ydinaseita. Elokuun kuudennesta 1945 kertova museo on kouraisevan nerokkaasti konstruoitu ja palauttaa hirmuiset muistot miltei ihon pinnalle. Olen ydinpommin ikätoveri, mikä tehosti vaikutusta. Elokuva Oppenheimer verestää museon uutta ajankohtaisuutta, mikä näkyi yleisön määrässä ja sen vakavissa ilmeissä. Harvoin missään museossa liikutaan niin hyytävän hiljaisesti.
Muuten Hiroshima oli miellyttävä kaupunki, väljä, moderni ja jollakin tavoin ajaton – onhan se kokonaan uusiksi rakennettu. Vain mustunut kupolihalli keskellä vehreää puistoa törröttää elävänä esimerkkinä taannoisesta tuhosta. Elämä menee eteenpäin menneestä ja Murakamin varoituksista piittaamatta. Yhdysvallat on antanut valtavasti kehitysapua hävittämälleen kaupungille. Entisten vihollisten väliset suhteet ovat lämmenneet huomattavaan yhteisymmärrykseen. Onko sellainen koskaan mahdollista läheisemmän idän ajankohtaisissa katastrofeissa?
Kioto säästyi sodan hävitykseltä kuulemma sen vuoksi, että kenraali Eisenhowerin puoliso oli niin ihastunut kaupunkiin aikaisemmalla turistimatkallaan. Nyt turistimassat tekevät parhaansa runnellakseen kaupungin kauneuksia. Sen loistavat pyhäkötkin punaisine pylväikköineen tuntuvat palvelevan vain rynnäköisiä valokuvaajalaumoja, jotka voivat iloksen leikkiä myös siirtomaavallan ruhtinaita tämän päivän riksojen ketterässä kyydissä. Mutta ei hätää, Miyajiman temppelisaarella aika pysähtyi, aurinko paahtoi, vuoret punersivat ja kauriit kerjäsivät makupaloja. Muinainen no-teatteri tarjosi miltei aitoja väläyksiä perinteestä, jossa kaavojen toistaminen on tärkeämpää kuin mikään taiteellinen uudistus.
Perinne, kaavat ja kuri pitävät Japania edelleen koossa. Kirjoitin ihastuneesti viimeksi elokuvasta ”Kouluvuosi Japanissa”, mutta nyt kuulin, että koulukiusaaminen on sielläkin lisääntynyt. Pahemmalta väkivallalta on sentään vältytty. Murakami kertoo esimerkin tositapauksesta. Muuan opettaja kyllästyi myöhästeleviin oppilaisiinsa. Eräänä aamuna hän laski raskaan rautaportin alas täsmälleen koulun alkamisaikana niin että nuori tyttö rusentui kuoliaaksi. Monet kommentoivat tapausta ymmärtäväisesti, ja jotkut oppilaiden vanhemmatkin olivat sitä mieltä, että koulun on ennen kaikkea opetettava oppilaille kuria.
Miten hyvänsä, iloinen ystävällisyys on silti japanilaisen valloittava käyntikortti. Se ei tunnu yhtään pakotetulta, vaan kumarrukset ja hymyt ilmenevät kuin itsestään ikivanhan tavan pintaan tuomina. Kerronpa tästä lopuksi keventävän esimerkin. Tokion Metropolitan-hotellin huoneen muovinen avainkortti luiskahti kadoksiin, ja sain tietysti respasta heti uuden. Viimeisenä iltana menin illastamaan italialaiseen ravintolaan, jonka olin matkan alussa hyväksi havainnut. Tarjoilijatyttö riensi ohjaamaan pöytään ja heilutti pian kädessään muovista läpyskää. Mikä tuo nyt on? Tarjoilija katosi ja palasi pian säteillen näyttämään käännösohjelmalla tekstaamaansa tiedotetta: ”THIS IS THE KEY YOU LOST HERE FOR A WEEK AGO!”
Olisipa joku vähän arvokkaampi kadonnut niin satu olisi vielä säväyttävämpi. Olen onnellinen, että pääsin viimein käymään Japanissa, mitä olen kauan havitellut. Juttua matkasta riittää varmaan vielä vastedeskin, niin täydelleen elämys upposi tajuntaani.
20.4.2024