Tarkkailujoukkueemme näkökulmasta Euroviisut sujuivat olosuhteisiin nähden hämmästyttävän hyvin. Melkein kaikki laulu- ja jumppanumerot esitettiin, pisteet laskettiin ja voittaja löytyi. Vain pari omantunnonherkkää pakeni äänestystulosten esittämistä. Vaikka Israelin edustaja sai vetää viisunsa, pommeja ei putoillut eikä terroristeja työntynyt saliin. Israelin äänivyöry (Suomen yleisöltä täydet 12 points) järkytti pahoin jopa Marco Bjurströmin.
Silti on puhuttu kaaoksesta ja vaadittu EBU:n puuttumista kovin kourin laulukilpailuun. Mitä Euroopan yleisradioliitto voisi tehdä? Poistaa ennalta huonosti käyttäytyvät maat kisoista? Kieltää väkivalloin mielenosoitukset? Ristiriitoja tulee aina olemaan maiden välillä ja niiden sisällä. Euroopasta ei saada enää idyllistä suvantolaa. Aina tulee jotain uutta kähinää ellei pahempaakin.
Idylli vallitsi vielä 1993, jolloin minulla oli ilo seurata finaalia Irlannin Millstreetin hevostallissa. Ei mitään ongelmia pienessä leppoisassa kylässä. Suomen edustajan Katri Helenan kassa ajelimme hevoskyydillä pitkin vehreitä kunnaita ja hurautimme helikopterilla Dubliniin. Suomen karsintaa (Katri, Paula, Arja, Marjorie) Jyrki Hämäläinen piti herttaisen sopuisana ompeluseurana. Mutta silloin vielä oikein laulettiin eikä pyöritty pyroletkut kädessä.
Paulalle vietettiin nyt kiitosjuhlaa Tampereella. Kostea tunnelma näyttää kihonneen huippuunsa. On julkaistu suurteos Paulan miehistä, joita on riittänyt. Hänen aviomiehistään olen tavannut sen reilun urheulukentän hoitajan Oulusta sekä poikaystävistä Ike Kanervan. Näiden kahden kukkotappelu Paulan 50-vuotispäivillä oli pidättelevän draamallista seurattavaa.
Median huomio todistaa vastaansanomattomasti, että Paula Koivuniemi on monin verroin merkittävämpi tekijä Suomen kulttuurielämässä kuin joku Ilmari Kianto. Korpikirjailijaa vielä juhlittiin eilen Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä kohtuullisen vaimein menoin. Sillanpään 100-vuotisjuhlat pidettiin sentään suurella näyttämöllä 1988, vaikka Kiannon mielestä Nobel-palkinto meni väärälle miehelle.
Juhlassa nähty Hannu Kahakorven dokumentti ”Ilmari” on häpeilemättömän vanhanaikainen suurmiespysti kohteesta, jonka räiskyvän värikäs elämä olisi tarjonnut aineksia vaikka kuinka elävään muotokuvaan. Sen sijaan oli päätetty silotella ja kaunistella ja näyttää Korvenkiron parempi paraatipuoli. Suomussalmen sulttaanista on ilmestynyt vastikään suorasukainen elämäkerta ja aiemmin muutama tutkimuskin, mutta niitä dokumentin tekijäryhmä ei ole vaivautunut vilkaisemaan.
Tuloksena on suurpiirteistä sinne päin -kerrontaa ja pientä lipsumista. Kianto ei talvisodan kuuluisassa sikarilaatikkotekstissään anonut ”armahdusta” itselleen, vaan kirjoitti asiallisesti: ”Venäläiset toverit, kunnioittakaa sivumenolla köyhän kirjailijan kotia jne.” Kirjailija ei saanut tempustaan vain vankeutta, vaan maanpetoksen yrityksestä kuritushuonetuomion. Eikä hän yhtäkkiä vain palannut kotiin, vaan hänen koulutoverinsa presidentti Kallio armahti hänet.
Pikkuvirheitä tulee aina, mutta täsmälliset lähdetiedotkin olisivat helposti saataville. Elokuvan parasta antia ovat vanhojen dokumenttifilmien väläykset ja Raija-Liisa Kiannon hereät lausunnot, joissa Iki lopullisesti nostetaan nuhteettomuuden rakastettavalle jalustalle. Yksi kirjailijan pojanpoika murisi lämpiössä, ettei Iki tosiaankaan ollut mikään malli-isä, kuten dokumentti halusi todistella. Lapsia oli eri äideistä toistakymmentä, osa hylättynä maailman tuulissa. Kiannon minä-kertoja saa dokumentissa kumman yksivakaan todistajahahmon.
Mutta juhlakuva saatiin ja sen päälle Liisa-Maija Laaksosen voimallista lausuntaa sekä hatarasti valmisteltu keskustelu, josta jäi kuitenkin mieleen Hannu Mäkelän pari hyvää lausumaa. Hän puolusti vahvasti vanhaa suomalaista kirjallisuutta ja suomen kielen kauneusarvoja. Suomen koululaitokselle lähetettiin vetoavia terveisiä: onko vielä mahdollista pelastaa nuorten lukutaidon rippeitä? Kuinka kauan meillä ylipäätään vielä osataan lukea saati ymmärtää Ilmari Kiannon kielellisesti ilotulittelevaa kerrontaa?
14.5.2024