Mitä onkaan huumori? Veijo Meri määritteli kerran: kun ihminen on pieni ja heikko ja huono juoksemaan ja häntä ajetaan takaa ja hakataan pampulla, se on huumoria (Chaplin).  En muista lähdettä, jossakin artikkelissa se on.

Tämä tuli mieleen, kun seuraan meillä hävinneiden kohtelua. Jukka Jalonen on ”kaikkien aikojen valmentaja”, mutta auta armias, jos hänen joukkueensa ei pääsekään loppupeleihin. Kritiikin pato murtuu, pilkan virrat avautuvat. Viimeksi Jalosta pilkattiin Jukka Lindströmin viihdeohjelmassa. On hirveän hauskaa, kun parhaat epäonnistuvat.

Lindströmin naurujoukkue hahatteli vielä kerran myös Timo Vornasen varoituslaukaukselle ja sen selityksille. Tämmöiset ovat parhaita kohteita. Kun joku oikein mokaa, vahingonilosta ei tule loppua. Joka omille vitseilleen nauraa, se parhaiten nauraa. Kun somea vilkaisee, sielläkin joka iikka rientää panemaan  puumerkkinsä tyypin tuomitsemiseen, joka on jo puolueesta potkittu ja kaikilla areenoilla tuomittu. Varmuus paras omassa paremmuudessakin.

Osallistuin lauantaina alkusuven suureen näyttämötapahtumaan. Kaupin tilalla lehmät laskettiin laitumelle. Vapautus sujui levollisen tyylikkäästi. Yleisöä oli parisataa, naudat tajusivat julkisuusarvonsa. Sillanpää on kuvannut lapsuutensa aikaista ”yhdistyskarjaa” aivan samoin suurena yleisötapahtumana, jota kakki tulivat seuraamaan. Erityisesti varottiin, etteivät lehmät puske toisiaan. Tapahtuma oli Sillanpään sanoin ”valoisa, hauska kevätjuhla, eräänalaiset sanoisinko aatteelliset tanssit”.

Ei sentään tanssittu Kaupin navetan tuntumassa, mutta terveellinen tehoisku kuultiin kotimaisen ruuan puolesta (muistakaa joutsen-merkki!) ja keksittiin kilvan nimeä uudelle vasikalle. Tavattiin tuttuja, suuri osa Ylivakerin perhekuntaa oli tietysti paikalla, samoin kansanedustaja Ovaska. Ei siitä niin pitkä aika ole, kun Ylivakerin karja hamuili rahoittavasti työhuoneeni ikkunan alla. Nyt on karjatilat rankasti vähentyneet, lukujakin kuultiin. Mutta Vanajankyln Kauppi eli Linnainmaa pitää linjansa.

Perinnettä jatkava näytös oli paikallaan senkin vuoksi, että Myllykolu on mykkä ja hiljainen, mitään näytöstä ei ole hienossa kesäteatterissa. Toinenkin paikka on kukistettu. Nyt etsitään paikkaa taiteilija-graafikko Pertti Nykäsen muistonäyttelylle. Luontevin olisi museon kodikas kahvila paneeliseinineen. Mutta kuulin kauhistavan viestin: kahvila on tuhottu ja alennettu museon romuvarastoksi. Mitä ihmettä täällä oikein ”kuntasektorilla” tapahtuu? Ehkä vain entisestäkin yltynyttä kulttuurihyljeksintää.

Mutta ihmeen kaunis alkusuvi korvaa kaikki kolhut. Vietimme pitkän illan savusaunalla Artsin kanssa ja tunsimme elävämme sopusoinussa suuren luomakunnan kanssa. Kuistin lautalattia vain alkaa sortua, pikainen kohennus tarvitaan. Jäät ovat ikävästi vääntäneet laiturin rappustakin, pitäisi aina viitsiä vetää se maille syksyllä, sillä laiskuus kostautuu.

Pieniä murheita suurempi on se, että sanomalehdet eivät enää tule aamutuimiin laatikkoon. Tauno arveee, että ne pakottaa meitit tällä keinoin lukemaan vaan sähkölehteä. Meidänkin aamuinen postilenkkimme on rapautettu. Yhtä iso juttu kuin se suremani ylen ykkösen kuuden uutisten lakkautus. Tärkeät herrat hyppyyttävät kansaa halunsa mukaan, niin on ollut ja tulee aina olemaan.

Vähäisempi konflikti uhkaa myös merialueilla, missä rajoja tarkistellaan. Politiikan radiossa muisteltiin Tuntematonta sotilasta ja Lahtisen repliikkiä vanhalla rajalla. Mutta hei, ei se kyllä Lahtisen ole. Lahtinen antaa vaan kimmokkeen, kun vanha raja ylitetään. Sen jälkeen oltiin hänen mukaansa ryöstöretkellä. Sotamies Sihvonen iskee vastarepliikillä: ”Toiset sitä vaan turvallisuutta varjelee, kun rajoja siirtelevät.”

Ajankohtainen ja pätevä repliikki edelleen vai mitä. Putin etenee Sihvosen linjalla – vaikka tuskin tajuaa hänen ironiaansa.

26.5.2024