Kohtaamisia helteessä

Ei enää mitään hätää, aamupostin kulku on palautunut. Kyseessä oli kuulemma sairastapaus. Aika kauan se jakelua viivytti, viikon verran. Kannattaisiko varata reserviä? Joka tapauksessa panikoimme turhaan.

Miksi paperilehti sitten on niin tärkeä? Ainakin sen nouto mahdollistaa täällä pienen virkistävän aamulenkin. Sen ohessa kuulee naapurilta tärkeimmät päivän lähitiedotteet. Sanotte että voisihan sen lenkin tehdä ilman lehteäkin. Totta, niin tässä on toisinaan jouduttu toimimaan. Digilehti on aina varalla, mutta saunanpesän sytykkeenä paperilehti on kyllä huomattavasti parempi.

Vaalikuume lähenee melko vaisusti. Se toi ensimmäisen ehdokkaan näköpiiriini. Sattuikin olemaan kiva ja tuttu ehdokas: Eija-Riitta Korhola, joka tuli Ikaalisten suunnalta Tippavaaran uuden S-Marketin edustalle kertomaan näkemyksiään. Väkeä ei ollut ruuhkaksi saakka. Kuvassa Eija-Riitta ja kyröläisiä kristillis-demokraatteja.

Ikaalisissa oli ollut paljon enemmän, siellä on muutenkin vireämpää ja tuulivoimatornit puhuttavat ja kuumentavat mieliä, samoin tietysti Pirhan terveydenhoito. Kun siellä yksikkö lakkautettiin, hoidettavat pakkautuivat tänne Hämeenkyrön vuodeosastolle, missä on nyt kova tungos. Ei ole helppoa kuntalaisilla jos ei päättäjilläkään.

Siinä samalla muistelimme menneitä. Kuinka tapasimme Tv2:n juhlissa ja kuinka pyysin Eija-Riittaa Hiidenkiven kolumnistiksi. Siitä on kolmekymmentä vuotta. Pidimme yhteyttä sen verran, että silloinen vaimoni hermostui. Nyt seuraan ehdokasta, kuinka loikka takaisin lähtökohtaan eli kristillis-demokraatteihin onnistuu. Ehtikö hän todella olla meppinä jo neljä kautta?

Puhuimme asiaakin. Miksi Korhola on sotajalalla vihreitä vastaan? Vihreille luonto on aina ensisijainen, kuulin, kun taas Eija-Riitta ajattelee ensimmäiseksi ihmistä. Hän on väitellyt ilmastokysymyksistä ja omaa tieteellisen näkemyksen, joka voisi tehdä terää siellä europarlamentissa. Tiukasti hän tuntuu olevan Suomen puolella metsäasioissa. Kerran kävin seuraamassa hänen työskentelyään Brysselissä. Näytti viihtyvän siellä kuin kala vedessä, jos klisee sallitaan. Monia vaikeuksia hän on tässä välissä voittanut. Toivon ilman muuta menestystä hänen come backilleen.

Myös Jouko Jokisen ilmaantuminen kirkonkylän S-Marketiin enteilee kesän alkua. Hänellä taitaa olla eläke aika lähellä. Vielä viime töikseen hän puolusti entistä alaistaan Matti Kuuselaa ja leikittelevää mielikuvituksen käyttöä sanomalehdessä, mistä tuli tieysti turpiin työpaikalla Ylessä ja Hesarissa. Aivan levolliselta vaikutti nyt mies, mutta kuinka jaksanee Matti, joka on karkotettu Aamulehden palstoilta näkymättömiin. Lehti kuivahtaa hiljaa ilman parasta toimittajaansa.

Jatkoin tsekkikirjallisuuden harrastusta ja luin Milan Kunderan pienen hullun teoksen Identiteetti (1997), jossa väärinkäsitykset ja pakkomielteenomainen intohimo sekoittavat rakastavaisten elämän perusteellisesti. Kundera emigroitui Ranskaan jo 1975, hän ei kauan miehityksen jälkeistä kotimaataan katsellut. Alena Mornštajnovan romaanissa Hiljaiset vuodet kuvataan länteen lähdön vaikutusta koko kotiin jääneeseen perheeseen. Siinä miehityskin on vain pieni välikohtaus.

Kun Mornštajnova on arjen realistinen kuvaaja, Kundera kehittelee absurdisti syöksevää ihmissuhdedraamaa ja huipentaa kirjansa hurjaan unijaksoon, joka ei kuitenkaan ratkaise mitään rakastavaisten suhteissa. Mies on sitä ennen vakoillut rakastettuaan ja ahdistellut tätä nimettömillä kirjeillä. Miehen rakkaus on naamioitu Cyrano de Bergeracin malliin. Tällainen irrottelu avartaa näkemään todellisuuden monipohjaisena. Onneksi meillä on parhaassa kaunokirjallisuudessa vielä tämä mahdollisuus, kun media kiristyy faktoihin ja hölskyy toisaalla löysiä ja joutavia ”keskusteluja” somen pohjattomassa hetteikössä.

Muuten täällä kävi ukrainalainen kirjailija, joka kertoi, että sodan aikana ei voi kirjoittaa fiktiota. Olipas eroa, tuli mieleen: meillä talvisodan aikana ja jälkeen ilmestyi tukuttain kaunokirjoja. Muistetaan nyt vaikka Waltarin Antero ei enää palaa, joka ilmestyi 1940 talvisodan vielä jatkuessa. Myös Haanpään Korpisotaa ja Hosian Tuliholvin alla tulivat välittömästi sodan jälkeen, samoin Koskenniemen Latuja lumessa. Puhumattakaan Palolammen klassikosta Kollaa kestää. Ilmestyi myös fiktiota, jonka aiheena ei ollut tuore sota kuten Diktoniuksen Medborgare, Pekkasen Ne menneet vuoidet ja Siippaisen Nuoruus sumussa. Paras talvisodan kuvaus, Yrjö Jylhän Kiirastuli ilmestyi heti 1941.

Miten suomalainen ja ukrainalainen mentaliteetti eroavat tässä toisistaan? Onko niin, että Ukrainassa rekrytoitiin kirjailijat rintamalle, mutta niinhän meilläkin Haanpää, Hosia, Jylhä ja moni muu.  Jotkut kuten Helvi Hämäläinen ja T. Vaaskivi kirjoittivat kotirintamalla kaikessa rauhassa laajoja romaaneitaan keskellä sotaa. Ylipäänsä tuntuu, että meillä sota suorastaan yllytti kirjallisuutta pikemmin kuin tyrehdytti sitä. Voisiko joku tutkia tätä ilmiötä?

Näin toukokuu taittuu ja tuntuu kuin kesäkin jo pikkuhiljaa loppuisi, kun ilmat taas viilenevät tämän pitkän uljaan hellejakson jälkeen. Pieni sadekin tuli tässä välissä taivaan lahjana. Uskomme että kesä ottaa vielä uuden startin, kun antaa ensin luomakunnan vähän kostua ja vetää henkeä.

31.5.2024