Miten hauska taas kuljeskella Rööperin kaduilla. Otin paluumuuton niin perusteelisesti, että lähdin Juhani Styrmanin johtamalle arkkitehtuuriselle kävelylle, joka tarkasteli tutun Merimiehenkadun taloja päästä päähän. Synkähkönä pitämäni kuilu avautui aivan uudella tavalla. Olen opiskeluaikoina asunutkin muutaman vuoden numerossa 24 B. Siellä oli kiva kompakti vinttiyksiö, jossa viihdyin mainiosti. Joku huomattava arkkitehti (Kallio?) senkin on suunnitellut.
Yksi pelkistetty viivasuorin ikkunarivein sulkeutuva betonitalo osoittautui Aarno Ruusuvuioren merkkiteokseksi, josta Styrman ennusti vielä EU:n perintökohdetta. Le Corbusieriltä peritty brutaali betoni on kotiutunut muihinkin taloihin tänne kotinurkilleni, vaan enpä ole ennen tullut niitä huomioineeksi. Poikesimme muutamille sisäpihoille, jotka antavat valoa ja ilmavuutta talojen ylle. Rööperi ei ole ollenkaan niin kolea kivikylä kuin monet luulevat.
Näin olen taas kotiutunut näille kulmille, jonne muutimme vanhempieni kanssa vuonna 1957. Sepänkadulla on edelleen mitä rattoisin asuntoyhtiö kaikkine tuttuine asukkaineen. Takavuosina vierähti neljännesvuosisata Hämeenkyrössä, jossa vieläkin tulee paljon oleskeltua. Naapurini Tauno, vanhaisäntä, ei voi ymmärtää kerrostalossa asumista, mutta Jari Tervo näkyy nimenneen sen kaikista parhaaksi asumismuodoksi, lähinnä huolettomuutensa vuoksi. Alan kallistua hänen kannalleen.
Kävin ilmoittautumassa taas seniorijumppaan Klubille ja pysyin jalkavaivastani huolimatta jotakuinkin ohjelmassa mukana. Yhden liikkeen tein ohjaajamme Tuiren mukaan jopa oikein ja toisen melkein oikein. Lupaavia merkkejä ilmassa. Hauska oli tavata vanhoja kavereita ja kuulla kesäkuulumisiaan. Kiitin Jaakko Simojokea laulullisesta monologista ”Niityltä tuulee”, jossa hän oli mukana elämänkumppaninsa Eeva-Maija Haukisen ja Sauli Tiilikaisen kanssa Tampereen Teatterikesässä. Kaunis ja koruton esitys. Sepiksen naapurini Lauri Haapkylä oli suhannut Audillaan ympäri Lappia huimat reitit. Emme me jumpparit ole vielä mitenkään passiivisia käppänöitä.
Kekkosen syntymäpäivänä ajattelin Kekkosta. Kun kesällä luin Pekka Niirasen Ohrana Kekkosen (SKS 1925) tajusin, kuinka syvällä ryssävihassa ja kommunismin vastustuksessa tämän valtiomiehen juuret olivat. Näitä pitkään meilläkaarreltiin ja kaunisteltiin. Kekkonen osallistui valkoisten taisteluun ja teloituksiin 1918 ja myöhempiin kommunistivainoihin koko hurtilla sydämellään. Etsivässä Keskuspoliisissa hän oli tehokas kuulustelija, tunnustuksia heltisi kovapintaisilta kommunisteilta, joita sikisi tappion kärsineistä punaisista tai itärajan takaa lähetetyistä desanteista. Kova oli Urhon pyrky myös EK:n johtoon, mutta se ei sentään onnistunut. Sisäministeri hänestä pian tulikin.
Tulee miettineeksi, mitä Kekkosen mielen uumeissa todella liikkui, kun hän Lapin kääntymysyönsä jälkeen jatkosodassa tajusi loikata oikealle puolelle ja ryhtyi Neuvostoliitolle ystävällisen ulkopolitiikan ylimmäksi vartiomieheksi. Ystävänsä Kaarlo Hillilän mukaan hän pysyi neuvostovastaisena halki elämänsä, vaikka kielsi julkisesti itseään tai muita osoittamasta sen suuntaisia elkeitä. Kun hän lentokentällä suuteli Brezhneviä, oliko se Juudaksen suudelma? Kuinka loistava näyttelijä hänessä menetettiinkään.
Miten käy Alexander Stubbin, joka on omaksunut päinvastaisen roolin ja joutunut Venäjän johdon vihoihin? Suorapuheinen taisteluasenne Ukrainan rinnalla olisi aiheuttanut Kekkosessa kiivaan kiukunpurkauksen, mutta samalla vastannut hänen nuoruutensa hyökkäävää ideologiaa. Joutuuko Stubb vielä käymään oman kääntymysyönsä ja tekemään Canossan matkan Kremliin? Toivomme tietysti, että sota Ukrainassa päättyy niin suotuisasti, että presidentti näyttää voittajalta.
Kekkonen oli urheilumies, joka poltti suhteensa 30-luvulla Ruotsin kanssa ja lopetti väliaikaisesti maaottelut, taustalla Paavo Nurmen ammattilaissyytteet. Miten kaukaisilta nuo ajat nyt tuntuvat, kun maratonin kultamitaliin liittyvä rahasumma on kunniakas uutisaihe. Suomi-Ruotsi maaottelut jatkuivat ja elävät 100-vuotiaana paremmin kuin aikoiin. Äärimmäisen täpärä oli tällä kertaa ratkaisu. Mutta eikö sittenkin olisi kunniakkaampaa, että maaottelu päättyisi joukkueiden pitkään viestiin kuin nyt siihen, että neljäs mies lyö tonnivitosella toisen sadasosasekunnilla, mitä yleisö ei ehdi tajutakaan. Muistissa ovat tietysti Voitto Hellstenin ikimuistoiset ankkurijuoksut 50-luvulla, jolloin innokkaimmin maaotteluja paikan päällä seurasin. Onnittelin kyllä uudesta trilleristä Pekka Huhtaniemeä, joka tätä päätöslajin muutosta oli aikoinaan ideoimassa.
Vielä näin viikolla hienon elokuvan Siri Hustvedtin elämästä ja puolisonsa Paul Austerin sairauden ja kuoleman aiheuttamasta kriisistä. Pohjana olevan kirjan Haamutarinoita olen lukenut, vaikutuksen teki myös tämä hieman ylipitkä laajennus ja teemojen syventäminen. Illalla menen viimein Kansalliseen katsomaan näytelmää Toinen tasavalta, joten Kekkos-tilinteot jatkuvat. Näistä voi vielä riittää pohdittavaa.
5.9.2026