Olimme tammikuussa Eino Leinon kuoleman 100-vuotismuistotilaisuudessa Suomalaisella Klubilla. Seela Sella tulkitsi hersyvään tapaansa Leinon ja muiden runoja, minä esitelmöin Leinon viimeisistä ajoista. Siinä väliajalla istuessamme Seela ehdotti äkkiä, että kirjoittaisin hänelle monologin, kun hän vuoden lopulla täyttäisi 90 vuotta.

Yllytyshulluna aloin heti miettiä asiaa.  Leinoa kun muisteltiin, tuli ensimmäisenä mieleen L. Onervan elämä, varsinkin hänen loppuvuotensa. Vuoroin Nikkilän mielisairaalassa ja vapaalla jalalla. Siinähän riittäisi ikääntymisen draamaa, joka voisi sopia sisukkaalle Seelalle. Luin lisää Onervasta ja aloin kirjoittaa.

Seela sai tekstin joskus maaliskuussa ja piti sitä heti tarkoitukseen sopivana. ”Tuntuu omalta”, hän sanoi. ”Alan tätä kesän  jälkeen harjoitella.” Ohjaajakin hänellä oli mielessä. Sovimme että tapaamme kesällä ja tutkimme tekstiä lähemmin hänen mökillään Tottijärvellä, ei kaukana Hämeenkyröstä.

Sitten iski tieto Seelan sairaudesta. Nielusyöpä tuntui vaikealta, mutta Seela oli voitonvarma: hän palaa vielä näyttämölle, kunhan vähän lepää. Tapaamisia lykättiin, hoitoja tarvittiin. ”Älä vaan anna sitä tekstiä kenellekään muulle”, Seela vannotti. Odotin tietoja, Seela uskoi jo voittaneensa syövän. Hän päätti esiintyä Tampereen teatterikesässä ja tulkita Rakkauskirjeitä Esko Roineen kanssa. Vaikutti toivorikkaalta.

Siinä tapahtui kuitenkin kohtalokas käänne. Esitys rasitti Seelaa, kunto paheni. Seurasi viikkoja hiljaisuutta. Viimein tapasin tässä kuussa Aimo Räsäsen, joka hoiteli Seelan esiintymisiä. Vieläkö Seela jaksaisi? ”Kyllä se nyt on loppu”, Ami sanoi vakavana. Runsaan viikon päästä sitten lopullinen loppu.

Aivan kuten Juha Virkkunen kerran lausahti Seelasta Vammalan Vanhan Kirjallisuuden päivillä: ”Siinä on sitten vapautunut ihminen.” Sitä Seela Sella todella oli, hän tuntui vapauttavan toisetkin kursailemattoman hilpeällä ja lämpimällä olemuksellaan. Hänhän ei pitänyt ”näyttelemisestä”, vaan halusi näyttää millaista elämä on. Sen hän teki aina suurella sydämellä.

Minulla on nyt hyvä monologi sylissä, aiheena Onerva ja naisen taistelu. Suuri suru, ettei Seela ehtinyt sitä esittää, edes aloittaa.  Hän olisi ollut siihen kuin luotu. Kenelle sitä nyt tarjoaisin? Tarvittaisiin varttunut, kypsä, sisukas, elämää valloittava näyttelijä, joka ei hellitä kuten ei Onervakaan. Hän kirjoitti elämänsä loppuun asti runoja, Seela taas näytti meille elämänsä viimeisetkin hetket.

Haikeaksi vetää ennen kuin taas hurautan täältä Kyröstä Helsinkiin. Tyhjä kohta Seela Sellan kohdalla. Mutta elämällä on tapana täyttää tyhjiöt. Täällä vietettiin Myllykolun näytöskauden loppukaronkkaa ja voitiin todeta yllättävänkin hyvä lopputulos:  sentään 1600 katsojaa ja selvää rahallista voittoa kahden Sillanpään novellin sikermälle. Myös vakava aihe voi kiinnostaa kesäteatterissa.

Tuija Pajunen vietti valmistumisjuhlaansa ja tarjosi päivällisen Tampelllassa. Hän on laulanut meillä oopperassa ja muissakin näytelmissä, myös kuorossa. Lauloi nytkin sykähdyttävän kauniisti juhlassaan. Kiinnitin hänet siltä istumalta Myllykoluun ensi kesäksi, toivottavasti asia varmistuu. Viisi tuntia viihdyttiin hauskassa pöytäseurassa.

Toisen päivällisen tarjosi mahtitalon kriittinen leskiemäntä Tampereella, puhelimme tutuista ja katselimme yhdessä lähetystä lentopallopoikien pronssijuhlasta Keskustorilta. Waltteri veteli Finlandiaa. Meniköhän näin korkea viritys jo vähän överiksi, aprikoimme, mutta toki sankarit juhlansa ansaitsivat. Parempi vaaksa yli kuin virsta ali. Sitten on Huuhkajien vuoro. Heti draaman tuntua, kun vastassa on Valko-Venäjä.

Ei vieläkään palata normaaliin päiväjärjestykseen. Kirjallisia tapahtumia riittää. Torstaina julkistetaan Siltalassa vuoden merkittävän elämäkerta, sen toinen osa. Ja sen jälkeen lähtö Turkuun kirjamessuille. Siellä kahden muun tekijän kanssa keskustelemme omista ja muiden elämäkerroista Risteys-asemalla perjantaina klo 15. Hauskaa verestää monia Turun muistoja, siellä tuntuu aina kuin ulkomailla olisi.

29.9.2026