Nyt harkitaan tällaista kansallista kuntoisuuskoetta maahanmuuttajia varten. Mitä pitää tietää maan menneisyydestä, tavoista ja kulttuurista? Hesari teki oman ehdotuksensa: 15 kysymystä, helppoja meille, vaikeampia varmaan heille.

Aamun tv-kulttuurikeskustelu iski heti kiinni. Tietysti tällaiset ovat naurettavia, nationalistisia ja vanhanaikaisia. Miksi ihmeessä avaran monikulttuurisen ihmisen pitäisi tietää jostakin vanhasta muijasta kuten Minna Canthista tai  erään hämäläisäijän Pohjantähti-eepoksesta? Tutkikoot mieluumin saamelaista runoutta tai mustalaismusiikkia, ohjelmassa kehotettiin.

No jaa, mutta eikö ole vähän vaikeaa tehdä tuoreita päätelmiä ja epäsovinnaisia kysymyksiä, ellei tunne perustaa?  Jolle moitittu ikävä kansallinen kulttuurimme on aikojen saatossa rakentunut. Vai olisiko tosiaan parempi karistaa niskoiltaan kaikki vanha hapatus – myös meidän katalien kanta-asujien?

Olin esitelmöimässä Munkkiniemen mainiossa palvelukeskuksessa. Siellä oleskelutilassa pari herttaista rouvaa keskusteli samasta aiheesta. Toinen halusi testata toiselta: ”Mitä suomalaiset tekevät, kun he iloitsevat kansallisista saavutuksistaan?” Toinen vastasi: ”No se riippuu vähän siitä mitä on jääkaapissa ja…” ”Väärä vastaus”, kuului armoton tuomio: ”He menevät torille.” Toinen epäröi: ”Ei kai kaikki voi mennä Mantan päälle hyppimään, jos asuu vaikka Lapissa…”

Testi päättyi, koska esitelmä alkoi. Rouvat suhtautuivat omalla tavallaan kriittisesti ehdotettuun kyselyyn. Kansalliset arvot kyllä kestävät erilaista höykytystä, ja hyvässä lykyssä maahanmuuttajat antavat niille oman sisällyksensä ja kehittelevät uusia. Mutta toistettakoon: perusta on kumminkin aina hyvä tuntea.

Puhuin yllättäen Sinuhesta ja kirjastani suurelle kiitolliselle yleisölle. Omaa perustaamme ja vähän egyptiläistäkin kirkastin omillemme. jotka kyllä tuntevat pääpiirteet entuudesta. Silti keskustelivat ja kyselivät vilkkaasti, aina elegantti näyttelijä Aila Arajuuri eturivissä. Hän kehotti ihmisiä puhumaan selkeästi ja laaja-alaisesti, kuten rehtori Wilho Ilmari opetti aikanaan Teatterikoulussa. Se on tärkeää kuuluvuuden kannalta ja samalla olennainen osa kansallista kieliperustaamme.

Tapasin tilaisuudessa ikivireän serkkuni Ullan, joka asuu kulman takana. Arkeologi Tuija Wetterstrand minut paikalle houkutteli, mutta miehensä Jukka Parkkinen, Aapelin tuntija, oli valitettavasti sairauden vuoksi estynyt. Sain kahvia ja pullaa alakerrassa, ja lopuksi Anna Krohn tarjosi viinilasilliset vanhassa kunnon Ukko-Munkissa, jossa aika tuntuu viihdyttävästi pysähtyneen.

Hieno päivä päättyi köpelösti. Niin ajatuksissani olin, että unohdin vanhan nahkaisen olkalaukkuni, onneksi tyhjän, nelosen ratikkaan. Se on Elinan entinen asianajosalkku, sillä on tunnearvoa. Olen sitä peräänkuuluttanut löytötavarain toimistosta toistaiseksi tuloksetta. Eli jos joku löytää naarmuuntuneen ja kotoisasti kolhiintuneen laukkupahasen, ottakoon talteen ja ilmoittakoon iloisesta löydöstä minulle. Kiitos!

15.10.2026