Aaro Hellaakosken (1893-1952) nimi ei taida sanoa paljon enää uusille sukupolville. Radion mietelauseina häntä silloin tällöin siteerataan. Keskeisiin runoilijoihimme hän yhtä kaikki kuuluu. Siten on erinomaista, että nyt on ilmestynyt jo toinen osa Hellaakosken elämäkertaa, tekijänä alan mestari, kriitiko ja tohtori Pekka Tarkka.
Hellaakosken tyhjä ja täysi on puolta ohuempi teos kuin sen edeltäjä Nuori Aaro (2022), joka pohjustaa ja kuvaa runoilijan varhemman elämänkaaren monipuolisesti. Hellaakoski oli biologi, luonnontieteilijä, maaperän ja vesistön intohimoinen tutkija, runoilijana uusien polkujen raivaaja. Leipätyönsä hän teki Helsingin Tyttönormaalilyseon maantiedon yliopettajana.
Tuntuu että hän lipsahti runoilijaksi puolivahingossa muiden toimiensa ohessa ja nousi silti nopeasti modernin runon avantgardistiseksi kärkihahmoksi. Hänen tuotantonsa huippuna pidetään kokoelmaa Jääpeili (1928) ja siinä varsinkin komeaa runoa ”Hauen laulu”, jonka sentään monet vielä tuntevat.
Sitten tulikin 15 vuoden tauko Hellaakoken tuotantoon. Uusi runokausi alkoi keskellä jatkosotaa kokoelmista Vartiossa ja Uusi runo , molemmat vuodelta 1943. Alkoi heitttelehtivä aatteiden paini Hellaakosken elämässä ja tuotannossa, josta Tarkka tekee jännittävästi selkoa. Välillä runoilija odottaa maansa tuhoa ja ryhtyy henkensä hädässä isänmaalliseksi julistajaksi, ja kohta sodan jälkeen hän liittoutuu äärivasemmiston kanssa.
Tästä 40-luvun taistelusta kulttuuririntamalla ei ole kovin paljon kirjoitettu. Kari Sallamaa on sitä sarkaa kyntänyt vasemiston kannalta, viimeksi laajassa teoksessaan Raoul Palmgrenista Kosmoksen leikkaaja (2025). Palmgren johti ajoittain vasemmiston älymystöä, Hellaakoski myötäili sitä, mutta kumpikaan ei pysynyt kovin vakaasti linjoillaan eikä saanut miltään puolueelta vastakaikua. Tarkka tarkkailee herkeämättä muuttuvia poliittisia liikkeitä ja niiden heijastuksia runouteen.
V. A. Koskenniemen ja Aaro Hellaakosken vastakkaisuus ja keskinäinen kamppailu on yksi johtomotiivi ajan kulttuurikeskusteluissa. Se näkyy myös omassa kirjassani Sinuhen synty, josta Tarkka on siepannut kohdan luvusta ”Kirjailijoiden apinahäkki”. Elettiin aikaa, jolloin runoudella oli todella merkitystä. Siitä osoituksena vaikka Tarkan selostama koominen ottelu presidentti Paasikiven ja puhemies Kekkosen välillä siitä, oliko Koskenniemi kelvollinen akateemikoksi. Vaikea olisi tänä päivää kuvitella Stubbin ja Halla-ahon väittelevän nyrkit rysyssä runoudesta, kuten Tarkka totesi julkkarissaan.
Paljon voisi nostaa asioita esiin Hellaakoski kakkosesta. Sillanpään käyttämä perusihmisen käsitekin mainitaan. Tarkan vahvuus on aatehistorian ja poliittisen kontekstin hallinta runoanalyysien taustalla. Hän analysoi runoja täsmälliseen, oivaltavaan tapaansa antaen samalla tilaa myös kertoville osuuksille, jotka valaisevat runojen syntyä ja taustaa. Kokoelma Huojuvat keulat (1946) heijastaa parhaiten Hellaakosken aatteesta toiseen heittelehtivää elämänvaihetta. Hän osasi myös kiteyttää, kuten tunnetussa aforismissaan: ”Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki.”
Vahinko vain, että ristiriitaisen runoilijan kuoppainen kaari katkeaa tässä ennen viimeisiä kokoelmia ja loppusynteesiä. Mutta epäilenpä, että Pekka Tarkka (92) ei malta vieläkään pysyä rauhassa, vaan hänen pitkät sormet raplaavat jo ennen pitkää Hellaakosken Sarjoja, ja kolmas osa lähtee syntymään vastoin tutkijan omia vakuutuksia. Tällaisenakin kaksiosainen teos rakentaa jo vankan intellektuaalis-runollisen monumentin eräästä itsenäisyydenajan kiistellystä, rosoisesta, talttumattoman omapäisestä tienetsijästä.
19.10,2026