Olihan väkeä kirjamessuilla, olisipa lukijoita samanmoisesti. Kyllä ostajiakin näytti riittävän ja sanankuulijoita aivan yli äyräiden. Varmasti tuli uusi ennätys, ja eiköhän nyt ole aika jo karsia tarjontaa jostakin päästä. Ruuhkassa vaeltaminen infernaalisen melun keskellä ei sitttenkään ole parasta kirjanautintoa. Lukeminen sitten on.
Vanhat poliitikot vetivät eniten väkeä sekä kotimaiset tähdet ja ulkomaiset kirjailijat. Tämä ei ole tieteellinen otanta. Messuilla on jokamiehellä etuoikeus vaeltaa kohteesta toiseen ja tehdä omia löytöjä. Esiintyjänä en osaisi vaatia mitään palkkiota, kuten jotkut. Riittää että kirjojen esittelyyn uhrataan näinkin paljon vaivaa ja näkyvyyttä. Tehokasta markkinointia, jopa viihdyttävää, kunhan löytää rauhaisat reitit.
En muista vähiin aikoihin saaneeni näin valtavasti kuulijoita kuin nyt oli Hakaniemen täpötäydellä areenalla, seisojiakin laidoilla kymmenittäin. Joskus Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivillä oli vielä isompia kansanjoukkoja. Jani Saxell hastatteli terävästi ja asioihin perehtyneesti ja minä selostin parhaani mukaan Sinuhen synnyn taustaa ja tarkoitusperiä ja itse romaaniakin. Nämä ovat lyhyitä iskuja, mutta aina voi yrittää keskittää sanottavansa, sekin on hyvä taito. Lavan reunalla tapaa tuttuja ja sukulaisia, joita muuten näkee harvemmin. Uusiakin kontakteja voi syntyä, kirjamessut on hyvä suhdetoimintakeskus.
Tärkein tavoitteeni oli antaa pohjaa ja ymmärtämystä Mika Waltarin rakkauskirjeille Helena Kankaalle eli Leena ilmarille kesältä 1945, jolloin Sinuhe egyptiläinen syntyi ihmeenomaisen prosessin tuloksena kahdessa ja puolessa kuukaudessa. Waltarilla oli sama käsitys kuin Goethellä, että kirjailija tarvitse rakastumisen tunteen voidakseen yltää parhaaseen luovaan vireeensä. Sen hän saavutti. Kun kirja valmistui, rakkauskin oli ohi.
Hesarin erikoisnumero nosti nämä kirjeet sensaatiokärki edellä julkisuuteen pari vuotta sitten. Waltariin lyötiin ikäviä leimoja kautta valtakunnan. Toivon että kirjani pystyy osaltaan kertomaan, mistä kiihkeässä prosessissa oli kysymys ja mitä tapahtui todella. Kaikki erheensä Waltari tunnustaa kirjeissään kaihtelematta ja oikeastaan liioitellen omia kielteisiä ominaisuuksiaan. Kirjeitä lukiessa joutuu toistuvasti ihmettelemään hänen suoranaista itseinhoaan, mutta sekin kuului hänen rehellisyyteensä äärimmäisen ponnistuksen sivuilmiöinä.
Kuvassa ydinjoukkoa Waltari-kioskilla: vas. kääntäjä,kirjailija Markéta Hejkalová, meidän Päivi Istala, pj. Juha Salo ja Ville Eerola, nuori tutkija ja kirjailija. Tämä jäsenten kokoama osasto on messuilla aina hyvin hoidettu ja kerää kävijöitä.
Nyttemmin Hesarin erikoislehti on kovasti talttunut. Eino Leinon elämää esittelevä numero on sovinnainen ja siloitteleva. Leinon osuuudesta sisällissotaan ja hänen innokkaasta seurustelustaan valkoisen puolen upseerien kanssa ei hiiskuta sanaakaan. Komeita runoja, jopa Vöyrin historiikin hän kirjoitti vapaussodan voitosta ja tuli sittemmin katumapäälle, monen vuoden jälkeen.
Leinon tragikoominen runokiertue Viroon kaikkine vaiheineen, hänen yrityksensä vaihtaa kansalaisuutta ja itsetuhoisat aikeensa saavat yleisluontoisen ohituksen, samoin surullinen loppunsa kaikkineen. Viimeisimmän Leinon elämäkerran (2017) tekijä tässä hiukan hämmästelee, että sekään ei ole luovuttanut erikoisnumeron toimittajile mitään tuoreempia tietoja, ei dokumentoidusta kuolinsyystäkään. Waltarin ravistelun jälkeen on palattu klassikkoa kunnioittavaan hienotunteisuuteen. 
Samalla pieni ihmetys siitä, että HS panttaa edelleen Pekka Tarkan Hellaakoski-elämäkerran toisen osan arvostelua, joka tiettävästi makaa valmiina kulttuuritoimituksen tiedostoissa. Muistan aikaa, jolloin merkittävien kirjojen arvioilla oli tulinen kiire ja kova kilpailu HS:n ja Aamulehden virkeän toimituksen kanssa. Nyt jälkimmäinen ei arvostele kirjoja juuri ollenkaan. Painotukset ovat muutenkin muuttuneet, nyt kilpaillaan pinnallisilla klikkauksilla.
Nämä tulivat mieleeni, kun messuilla kiertelin ja istahtelin. Toisaalta tuli tunne, että massoilla on tosiaan valtaisa kirjan jano. Kunpa niin olisikin. Messut vamasti lisäävät lukuintoakin julkkisten ihailun lomassa. Minä keräsin kassillisen Keltaisen kirjaston pokkareita ja vetädyin sunnuntaiksi kodin hiljaisuuteen lepäämään ja lukemaan. Tämä on sittenkin parasta kirjojen kulutusta, vakuutan nojatuolin pohjalta. Samalla alkaa talviaika, mikä tarkoittaa paljon rauhallista lukuaikaa.
25.10.2026