Panu Rajala

Viime viikolla iski flunssa, ei sentään korona, todistaa kotitesti. Silti painelin Poriin Eeva-Liisan eskorttina katsomaan näytelmää Sylvi – ensimmänen nainen. Meillä oli aiheeseen erityinen mielenkinto, kun Eeva-Liisa Haimelin näytteli tätiään kymmenen vuotta sitten Helsingin Kaupunginteatterissa kirjoittamassani näytelmässä Sylvi ja Anita. Se sai hyvän vastaanoton ja meni miltei sata kertaa Pienellä näyttämöllä. Miltä näytti nyt uusi Sylvi?

No ainakin erilaiselta. Minna Nurmelinin ohjaama esitys perustuu ”väljästi” Johanna Venhon kirjaan. En tunne alkuteosta, mutta Eeva-Liisalla oli siitä sangen positiivinen käsitys. Silti hän hämmästyi aika lailla näkemästämme esityksestä. Mervi Takatalon ruumiillistama Sylvi on railakas nykynainen, liikunnallinen taituri ja rohkea miehensä asioihin sekaantuja – kuinkahan kauas todellisesta henkilöstä tämä kuvitelma harppaa?

Nykyään kai täytyy tehdä teatteria voittopuolisesti enemmän fyysisen toiminnan kuin puhutun sanan kautta. Tällöin historiallinen todellisuus on yhdentekevää, varsinkin kun kellään ei voi olla siitä lopullista käsitystä. Historian henkilö on jokseenkin vapaata riistaa teatteritaiteilijoille, kirjassa on sentään vähän paremmin pysyttävä lähteiden tuntumassa. Tästä näkemästämme Sylvistä voi sanoa, että tällainen hänen esikuvansa ei ainakaan ollut, vaikka sisäiset tuntemukset olisivat kuvatun kaltaisia. Pikemmin tuntuu siltä, että Sylvi Kekkosen suuruus oli siinä, että hän ei päästänyt sovinnaisia tunteitaan vapaasti valloilleen.

Millaisia keskusteluja Urho ja Sylvi intiimisti kävivät, se voisi olla hyvinkin haastava draaman aihe. Uskon että siinä oli älyllisiä ja emotionaalisia tasoja enemmän kuin itsestään selviä äyskäisyjä. Joku vielä sellaisenkin näytelmän tekee, toivotaan. Kysymys ei varmasti ollut tavallisista taistelevista virtasista, vaan henkilöistä, joiden sisäisiäkin tuntemuksia sääteli kova ulkoinen paine ja selviämisen pakko. Tästäkin puserruksesta varmasti dramatiikkaa löytyisi, vaikka ei ihan sukupuoliroolien yleiskaavan mukaista.

Kiva oli kuitenkin pitkästä aikaa käydä Porissa ja näyttämöllä, jossa omakin näytelmäni Herra Untolasta eli Maiju Lassilasta kerran pyöri. Sitä hauskempaa oli tavata taas silloinen teatterin johtaja Risto Ojanen, joka on urakoinut teatterin kaksiosaisen massivisen historian. Sitä juhlistettiin teatterijuhlassa muutama vuosi sitten, silloin kuten nytkin isäntänä nykyinen johtaja Christian Lindroos. Pori on suomalaisen teatterin merkittävä alkupiste, sen kauniissa talossa kannattaa aina tilaisuuden tullen poiketa.

Kotiin päästyäni käväisin vielä vanhassa koulussani Norssissa, missä pidettiin historian ensimmäiset alumnien sitsit oikein juhlasalissa. Suuri yllätys sielläkin: nuori polvi oli vallannut juhlat melko täydelleen. Meitä veteraaneja oli yksi pitkä pöydällinen, luokkatovereita ei ketään. Kauniiden tyttöjen kohtaaminen vanhassa kunnon poikakoulussa on aina jotenkin järkyttävää. Mutta vauhtia riitti, lauluja ja yltäkylläistä tarjoilua, ei ikinä ollut minun aikoinani tämmöistä menoa avokkaassa juhlasalissa.

Nyt on vain paranneltava kuntoa.  Hyvää toipumisohjelmaa tarjosi varkain liikkeelle lähtenyt Francon jälkeen –sarjan 22. tuotantojakso. Olin vähällä pudota kärryiltä, mutta onneksi Jussi Niilekselä muistutti tärkeästä asiasta. Viimeksi näkemäni jaksot kokeillivat eri aikatasoja ja melko epäsovinnaista kerrontaa, mutta ilmeisesti katsojia alkoi pudota kyydistä, koska nyt on palattu perinteiseen kronologiseen kerrontaan ja hyvä nin. Alcantaran perhe pitää vallassaan ilman mitään temppuiluja ihan hyvin. Sarjassa on oma maaginen koheesionsa, joka ottaa mukaan ajankuvaa niin paljon, että katsominen käy lähihistorian kertauskurssista espanjalaisesta katsanokulmasta.

Samaan tarkoitukseen sopii kyllä Venhon kirja ja siitä tehty näytelmä Sylvistä. Lähihistoria on vilissyt silmissä myös Martti Ahtisaaren hautajaisten yhteydessä. Ehkä tämänkin presidentin ja rauhantekijän elämää kuvataan vielä vaimon näkökulmasta, ken tietää. Nimesihän hän piispa Eero Huovisen (vanha norssi) mukaan salaisuuksikseen Karjalan ja Eevan. Näin voi tulla aina uutta kulmaa esiin. Ahtisaaren hienosti hoidetut hautajaiset huipensivat jäähyväisten sarjan, jota viimeksi elettiin Aulis Aarnion ja Matti Klingen muistoilaisuuksissa. Kun viisaat ja paljon ajatelleet miehet poistuvat, jotakin heidän henkisestä voimakentästään jää keskuuteemme, ja sehän on sentään iso lohtu.

12.11.2023

Mitä kaikkea ihminen kestää. Tätä ajattelin useaan otteeseen, kun luin tšekkiläisen kirjailijan Alena Mornštajnován romaania Hana (kuvassa). Heti on sanottava, että se on kohdallani syksyn suurin yllätys ja paras lukemani romaani vuosiin. Se on järkyttävä, traaginen ja samalla syvästi inhimillinen, paikoin suorastaan hykerryttävän hauska. Voiko tämä olla mahdollista?

Miten kirja yleensä tuli luokseni? Syynä oli vanha ystäväni Markéta Hejkalová, Mika Waltarin tšekintäjä ja elämäkerran kirjoittaja. Kirjamessujen aikaan hän kutsui minut Akateemiseen, esitteli minulle kotimaansa kirjailijatähden Alena Mornštjanován ja tarjosi meille kahvit Café Aallossa. Tämä oikeastaan sen vuoksi, että en päässyt kirjan julkistamiseen, koska oli mentävä samana päivänä Lauri Törhösen kuuluisaan väitöstilaisuuteen.

Minulle kerrottiin, että romaani Hana on ollut valtava menestys Tšekissä, missä sitä on myyty pitkälti yli 200 000 kappaletta. Meillä eivät edes Kari Hotakainen ja Kimi Räikkönen pysty vastaavaan. Näin syntyi kieltämättä aika lailla ennakkolatausta. Voisiko kirja vastata maineestaan? Se on nyt toistaiseksi tuntemattoman kustantajan Kairaamon ensimmäinen julkaistu kirja, suomentajana firman perustaja Susanna Räty. Tämän komeammmin uusi kustantaja tuskin voisi meillä aloittaa.

Puhuimme kahvilassa juutalaisvastaisuudesta, joka taas nostaa päätään Euroopassa ja muuallakin. Tuttu aihe, mutta voiko sillä todella taas olla kasvupohjaa. Kuulin että näin todella on. Poliisit vartioivat synagogeja, juutalaisten hautoja häpäistään ja meillä Suomessakin on nähty pientä mielenosoitusliikehdintää. Ihmettelin myös voiko Alenan romaani ammentaa näin koetellusta lähteestä vielä jotakin uutta kerrottavaa.

Kun olin lukenut 100 sivua, luovuin kaikista epäilyistäni. Tässä todella on jotakin oikeata, tuoretta, koskettavaa kerrontaa. Tässä vanhaa juutalaisvainojen aihetta lähestytään hitaasti mainion perhekuvauksen kautta pienessä tsekkiläisessä Mezrícín kaupungissa. Valitettavasti surkeasta koneestani ei löydy kaikkia erikoismerkkejä kaupungin nimeen. Jossakin se kuitenkin on, ja lukiessa siitä tulee yhä todellisempi. Sen tori, talot huoneineen ja sisustuksineen ja hitaasti virtaava joki alkavat elää omaa vangitsevaa elämäänsä.

Alussa ajattelin, että tässäpä sydmellinen ja välillä hirtehisen hauska perhekuvaus. Vasta vähitellen yhä syvemmät varjot alkavat ympäröidä tutuiksi käyneitä ihmisiä. Sitten varjot pitenevät ja muuttuvat ahdistavaksi vainoksi. Eletään Eurooppaa 1930-luvulla, Hitler ulottaa valtansa Tsekkoslovakiaan. Lukijalle käy vasta tällöin ilmi, että nämä surumielisen rakastettavat ihmiset ovat juutalaisia ja heille alkaa käydä todella huonosti. Etnotaustaa ei ole aiemmin mitenkään korostettu. Tämäkin on kertojan taitoa, kaikkea ei paljasteta heti, esirippua vedetään vähän kerrallaan historian julmuuksien edestä.

Toinen kerronnan ihailtava taito koskee aikatasoja, jotka vaihtelevat vuosisadan alusta aina  sodanjälkeisiin vuosiin 1960-luvulle saakka. Rakenne jäsentää hienosti selkeyden ja oikullisuuden. Sinä aikana keskeiset perheet ja kaupungin muut asukkaat kokevat hirveitä mullistuksia. Mutta kertoja ei syyllistä eikä osoita sormella eikä ylipäätään yritä nostattaa tunteita, vaan kuvaa kaiken rauhallisesti, tarkasti, mitään salaamatta tai ketään erikseen säälimättä. Näin tunteet siirtyvät kokonaisina, miltei kestämättöminä lukijan haltuun. Henkilöiden pienet murheet kotona, koulussa tai rakkaudessa lomittuvat isompiin ja saavat synkeät maailmanhistorialliset kehykset.

Keskushenkilö Hana on perheensä vanhempi tytär, kaunis juutalaisneito, lahjakas käsitöissään, valmistuu opettajaksi, haaveilee omasta perheestä ja lapsista. Mitä sitten tapahtuu, ylittää kaiken ihmisen kestokyvyn, mutta hän kestää ja selviytyy kaikesta kuin monien ihmeiden kaupalla. Hanan henkilökuva jää kuin syövytettynä lukijan mieleen. Ajattelen häntä heti herätessäni. Muutkin kirjan henkilöt todistavat, että elävä ihmiskuvaus on kaiken kestävän kirjallisuuden lähtökohta ja välttämätön perusta, jota kuitenkaan aniharvoin kohtaa tämän tasoisena.

Kokosin jonkin aikaa voimiani ennen kuin uskalsin lukea kirjan lopun, viimeiset 50 sivua. Mutta kestin senkin. Siellä odottaa kärsimyksen pohja mutta myös  katharsis, yllättävästi viimeisessä lauseessa jopa elämänmyönteisyyden hento lupaus. Lukijan valtaa ihmeellinen hyvän tahdon ja elämänuskon tunne. Ihminen todellakin selviää näköjään ihan mistä vain kun niikseen tulee, sen Alena Mornštajnová väkevällä romaanillaan näyttää ja todistaa.

Tietysti holokaust on vanha ja monenmonia kertoja kaluttu aihe, mutta silti riittää kovapäisiä kansanvillitsijöitä, jotka tahtovat kieltää sen todellisuuden. Heidät pitäisi edesvastuun uhalla pakottaa lukemaan Hana ja vaatia heiltä siitä kertauskuulustelu kerran vuodessa. Ehkä se pieneltä osaltaan voisi estää historiaa toistamasta itseään, mistä nyt näkyy pahaenteisiä viitteitä. Nujerrettakoon ne heti alkuunsa ennen kuin mitään pahempaa ehtii tapahtua.

3.11.2023

Lauri Törhösen väitöstilaisuus Lapin yliopistossa alkoi lectio praecursorialla, jossa väittelijä esitteli kännykällä otettuja klippejä eläinaiheisista elokuvista. Varis kuljetti jogurttipurkkia ja korpit kurittivat Ruotsin lippua.  Ylväs vesilintu asteli lätäkössä. Väittelijä ei vaivautunut tulkitsemaan näitä, vaan jätti tulkinnan katsojille. Hyvällä tahdolla niistä löytyi ohut yhteys käsittelyssä olevaan väitöskirjaan Elokuvaohjaaja Suomessa. Nyt.

Muitakin epätavallisuuksia väitöstilaisuudessa tapahtui. Väittelijä ei innostunut juurikaan vastaamaan vastaväittäjänsä Esa Saarisen sinänsä ystävällisiin kysymyksiin. Hän väisti ja kaarteli itselleen mieluisampiin aiheisiin. Hänen eksyttävistä taiteellis-tieteellisistä monologeistaan ei hevin saanut selvää. Ehkä niiden tarkoitus olikin harhauttaa ja ohjailla sekä kuulijat että vastaväittäjä ohi väitöskirjan ilmeisten ongelmien.

Harvoin saakin seurata väitöstä, jossa vastaväittäjä ottaa lopulta väittelijän roolin ja selittää hänen puolestaan hänen intentionsa parhain päin. Roolien vaihto voisi virkistää, mutta tässä tapauksessa olisin mieluummin kuullut todellista sähäkkää tulkintojen taistelua puheena olleista elokuvanteon kysymyksistä.

Esa Saarinen esitti kyllä loppulausunnossaan hyvinkin topakkaa kritiikkiä väitöskirjan heikkouksista, minimalistisesta sisällysluettelosta, vapaamuotoisen kaoottisesta rakenteesta, paikoin sekavasta sisällöstä, näkökulmakuva-tekniikan epäselvästä erittelystä ja niin sanottujen klippien vaihtelevasta merkityksestä. Näitä klippejä eli juorunomaisia välikertomuksia elokuvanteon tiimellyksestä vastaväittäjä periaatteessa puolusti ja väittelijä sen sijaan itse yllättäen väheksyi.

Kun vastauksia ei näidenkään muodosta ja merkityksestä hevin väittelijältä herunut, vastaväittäjä vaati erääseen kysymykseen vastauksen muotoon ”Kyllä tai ei”. Vastaus pitkän mietinnän jälkeen:”Ehkä.” Tässä vaiheessa oli jo selvää, että mitään tieteellistä debattia oli turha odottaa vastaväittäjän urheista ponnistuksista huolimatta. Hän kuitenkin päätyi suosittelemaan väitöskirjan hyväksymistä tiedekunnalle tukeuduttuaan ensin vahvasti esitarkastjien lausuntoihin. Joten kaikki hyvin?

Saatoinko silti Fellman-salissa aistia hienoista epäröintiä hyväksymisen vaiheilla? Vastaväittäjän vaaka kallistui myönteiseen tulokseen ennen muuta väitöskirjan runsaan, monitasoisen ja kiinnostavan sisällön ansiosta. Muotoseikkoihin ei jääty takertumaan, ennakkoluulottomana filosofina Esa Saarinen halusi nähdä asioiden ytimeen ja väittelijän intohimoiseen omien näkemystensä todistelutarpeeseen. Kirjassa siis, mistä ei ollut jälkiäkään enää väitöstilaisuudessa.

Kun nyt Rovaniemeltä palattuani selaan Törhösen paksuhkoa kirjaa kaikessa rauhassa, lukeminen on parhaimmillaan löytöretkeilyä melko eksyttävässä ryteikössä. Ei ilmeisesti kannata yrittääkään edetä loogisessa järjestyksessä, vaan noudattaa Saarisen viime kesänä Sastamalassa suosittelemaa yleistä lukutekniikkaa: poimia vapaasti välähdyksiä sieltä täältä, tehdä löytöjä ja koettaa näin kutoa jonkinlaista kokonaisuutta kirjan ajatuksista. Näin törmää ihan virkeisiin oivalluksiin elokuvan ihmeistä ja voi hypellä yli kirjoittajan monomaanisten, varsinkin elokuvakoulutusta koskevien parannussaarnojen.

Niitä ei muuten mainita edes kirjan alaotsikossa, jossa luetellaan elokuvaohjaajan prosessi,  etiikka, moraali, tekniikka ja sosiaalisuhteet. Tekijän itsepintainen toisteisuus ja arrogantti inttäminen rasittavat, mutta hauskoja kosteikkoja on riittämiin tarjolla. Substanssin selvittelyyn  tarvitaankin elokuvan teoriaan ja varsinkin käytäntöön perehtynyttä asiantuntijaa. Ehkä sellainen vielä löytyy. Törhönen tyrmää jopa Peter von Bagh -vainajan pätevyyden sillä perusteella, että tämä ei itse tehnyt kunnolla elokuvia – vaikka tekihän, monia hienoja dokumenttielokuvia. Kritiikin rima on siis asetettu varsin  korkealle.

Luultavasti Törhönen onkin itse kirjansa ainoa pätevä kriitikko ja melko ankarakin päätellen väitöstilaisuuden juron melankolisesta puolustusotteesta. Jospa väittelijä ei itsekään pidä taiteentutkimuksellista teostaan tieteellisenä suorituksena? Eikö hänen olisi kannattanut siinä tapauksessa julkaista runsas aineistonsa poleemisena tietokirjana eikä tuupata sitä väkisin yliopistollisen seulan läpi persoonallisena mutta hieman omituisena tutkimuksena? Kyseessä on ainakin kaikkien aikojen itsekeskeisin väitöskirja Suomessa.

Keskustelu väitöksestä on jo ryöpsähtänyt täyteen vauhtiin verkkosivuilla ja jatkoa seuraa. Harva yliopistollinen väitös villitsee näin hermosoluja heti ilmestyttyään. Törhösen henkilössä on valmiiksi latausta. Kannattaa nyt malttaa ja vilkaista edes vähän kirjaa verkosta ennen summittaista teilausta. Olen joka tapauksessa tyytyväinen, että noudatin väittelijän kutsua ja kolistelin yöjunassa Rovaniemelle. Paljon erisuuntaisia mietteitä matka herätti. Tarjoilu karonkassa oli ensiluokkaista, tunnelma tiheni ja paljon puheita pidettiin.

Lahjoitin kiitoksena Laurille omat muistelmani varsinkin sitä silmällä pitäen, että hän voisi kiinnostua elokuvallisista kokemuksistani Mikko Niskasen, Rauni Mollbergin ja Matti Kassilan käsikirjoittajana. Kaikista näistä veteraaneista Törhösellä on hyvää ja kiinnostavaa sanottavaa kirjassaan, mikä mieltäni lämmitti. On siellä myös tahoja, joita räimitään olan takaa. Vilkas väittely väitöksestä jatkuu varmasti vielä kauan alan piireissä ja kansan käsityksissä. Jos vähänkin Lauria tunnen, hän on herättämästään huomiosta enemmän innoissaan kuin konsanaan taiteellis-tieteellisestä oppisaavutuksestaan.

31.10.2023

Tapahtumarikas viikko alkoi maanantaina, jolloin keskustelimme Töölön kirjastossa V.A. Koskenniemen ja Mika Waltarin suhteesta. Paikalla olivat parhaat Koskenniemen tuntijat Martti Häikiö ja H.K. Riikonen. Minä yritin siinä vähän pitää Waltarin puolia. Tosiasiassa Koskenniemikin arvosti Waltarin korkealle, vaikka ehdotti aluksi kustantajalle hänen esikoisromaaninsa Suuren illusionin hylkäämistä ja lopuksi väsyi hänen paksuihin historiallisiin romaaneihinsa. Tiiviit pienoisromaanit olivat VAK:n mielestä Waltarin parasta antia.

Keskiviikkona kävin kuuden graafikon näyttelyn avajaisissa Pikku-Roballa, ryhmän kärjessä kestosuosikkini Inari Krohn. Hänen kuvissaan on nyt iloa ja valoa ja raamatullisia viittauksia; Inari sanoi, että näin synkkinä aikoina tarvitaan rohkaisevaa taidetta. Juttelimme Pertti Lassilan kanssa siitä, kuinka kirjan valmistumisen jälkeen pääsisi uudelleen jonkunlaiseen vauhtiin. Elämä tuntuu nyt olevan tyhjää tollotusta. Pertti antoikin hyvän vihjeen, jota aion kokeilla.

Virkistystä tarjosi torstaina ennakoiva pikkujoulu Marjan ja Saulin luona Sibeliuksenkadulla, missä tutustuin sympaattiseen Silvennoisen pariskuntaan, Mimmaan ja Mikeen. Kiva tavata joskus ihmisiä ihan eri aloilta, kuten nyt  liike-elämästä. Sain myös takaisin pyyhkeeni, joka unohtui runsaan vuoden takaisessa saunaillassa Tiilikaisille. Lisää joulupippaloita voi olla vielä jokunen tulossa.

Ja sitten vasta alkoivat kirjamessut, jotka eivät nyt ihmeitä uutuuksia tarjonneet. Kustantajani Toukon kanssa olemme jo keskustelleet kirjani vaiheilta sen verran perusteellisesti eri yhteyksissä, että se sujuu unenomaisen vaivattomasti. Ilahdutti että Esplanadi-areena tuli täpötäyteen ja reunuksillakin riitti yleisöä kuten kirjailijoiden sairauksia tutkiva Jukka Mustonen ja yllättäen kansakouluoverini Ali Sadik-Ogli sekä ystävänsä Maila Ovaska, joka tarjosi kirja-aihettakin. Kunpa kaikkeen ehtisin…

Signeerautiskillä tapasin lisää tuttuja: muistelmansa julkaisseen Helena Juntusen, Lontoosta tutun Eeva Lennonin, Längelmäen emännän Kirsti Kontio-Ollilan, Ursula Viidan ja Anssi Leskelän sekä entisen opiskelutoverini Anja Pihlajaniemen, joka antoi kipakkaa kritiikkiä kirjastani. Tekee vaihteeksi hyvää hyvää sekin. J-P Pietiäisen kanssa vaihdoimme jo aiemmin kirjojamme, joten pääsen pian tutustumaan Vihtori Kosolan myyttiseen elämään.

Piti vielä haastatella Viron kirjailijaliiton pueenjohtajaa Tiit Aleksejevia hänen ensimmäistä ristiretkeä käsittelevän romaanitrilogian kolmannesta osasta Puutarha vailla muureja, suomennos Hannu Oittisen. Historialliseen preesensiin viritetty kuvaus tuotti lukiessa vähän vaikeuksia, mutta haastattelu sujui helpommin lukuun ottamatta nimilipsahdusta, jollaisia ei saisi sattua. En voi enää luottaa muistiini. Ristiretkistä on kirjoitettu paljon, merkkiteos tämäkin, joka kuuluu vielä kasvavan ainakin yhdellä osalla ennen kuin päästään Jerusalemiin. Polttavan päivänkohtaisella maaperällä siis liikutaan ja maailmanjärjestystä silloinkin 1000 vuotta sitten pyrittiin muuttamaan.

Ruotsin remontinalaisessa suurlähetystössä saimme virvoittautua messujen vaivoista. Rattoisaa oli kuten ennenkin, vaikka tarjoilu on kaikissa tilaisuuksissa laihtunut sitten entisten aikojen, mutta sehän ei ole pääasia, vaan iloiset, pikaiset ja henkevän pintapuoliset kohtaamiset. Kirjailijakunta nuorentuu, ei niitä enää tunne, mutta voi tutustua. Puhelin yhden teinitytön näköisen ruotsinkielisen viehkeän science fiction -kirjailijan kanssa, mutta tuskin koskaan luen kirjojaan.

Vasta nyt pääsen viikon päätapaukseen, tieteen ja taiteen moniottelijan Aulis Aarnion hautajaisiin Kangasalla eilen lauantaina. Ystävämme Aulis siunattiin kotiseudullaan Huutijärven kappelissa, siunauksen toimitti emerituspiispa Juha Pihkala. Muistotilaisuus pidettiin Aulikselle niinikään tutussa nuoriseurantalossa vanhaa kirkkoa vastapäätä. Hyvään hamäläisen tapaan tilaisuus oli perusteellinen muistopuheineen (11) , kuvakavalkadeineen, runoineen ja kahvitarjoiluineen.

Oikeustieteilijät Urpo Kankaan johdolla muistelivat Auliksen suurta merkitystä itse kunkin opettajana ja ohjaajana yliopistossa. Kuultiin myös paikallisten ystävien monipolvisia muistelmia Auliksen persoonasta ja merkityksestä. Suuren vaikutuksen hän on tehnyt laajaan sosiaaliseen verkostoonsa, ja leppoisasti myötäelävä perheenisäkin hänestä paljastui.

Me istuimme Ramppi-teatterilaisten pöydässä Sina Kujansuun, Heidi Martikaisen ja Ahti Jokisen  sekä rouvansa kanssa. Omassa puheenvuorossani kerroin Ramppiin ohjaamastani näytelmästä Haaveiden talo, joka kertoo taiteilija Einar Ilmonista ja hänen merkillisestä perheestään, josta Aulis on kirjoittanyt myös romaanin Väsynyt vaeltaja. Haikean vaikuttava teos, joka voitaisiin hyvin nimetä Kangasalan kansallisromaaniksi. Näytelmässä oli perheen isän Hjalmar Ilmonin suuri kuolinkohtaus kuin King Learissa konsanaan, ja tekijä näytteli itse tämän roolin ja kohtauksen – ja antaumuksella näyttelikin. Aulis kehtti erityisen  bronchitis-astmaattisen vinkuhengityksen ennen kuin perhedespootti heitti henkensä.

Hirtehisesti saatoin todeta, että harjoiteltuaan tätä kohtausta kymmeniä kertoja ja esitettyään sitä kymmenissä esityksissä Aulis oli todella hyvin valmistautunut viimeiseen hengenvetoonsa, kun se sitten hänen omalla kohdallaan tosiasiallisesti tapahtui. Mieleni keveni, kun vainajan lähiomainen Mikko Kilpi silti kiitti lämpimästi puheestani. Kun oli näin rajattoman energisesta miehestä kysymys, arvailin lopuksi, mitä kaikkea liikettä hänen sielunsa tuolla yläilmoissa vielä saa aikaan.

Auliksesta olen jo aiemmin kirjoittanut, tässä ei hänestä sen enempää. Hänen paradoksinsa tiivistyy siihen, että kansainvälisesti tunnettu oikeustieteilijä halusi ennen muuta olla huomattu suomalainen kulttuurihenkilö ja luova kirjailija. Tuntuu siltä kuin hänen rikkaaseen henkilökuvaansa on vielä laajemmin palattava. Hänen poikamaista ja aina avulaista olemustaan tulee jo nyt ikävä.

Kohta nousen Rovaniemen yöjunaan…

29.10.2023

Helena Juntusen muistelmat ansaitsevat sittenkin tarkemman lukemisen kuin ensin luulin. Niissä on ilmavan proosarunon muoto, yhdessä Petri Tammisen kanssa komponoitu, mutta erilleen leikatut kappaleet kätkevät enemmän sanottavaa kuin ensin huomaa. Rakenne hyppelee ajassa ja paikoissa sinne tänne, teemallisia kokonaisuuksia kuitenkin sisään rakentuu.

Media on kiinnittänyt päähuomion oopperalaulajan alkoholin käyttöön, vähemmän siitä vapautumiseen. Juntunen antaakin raikua kosteitten vuosiensa kapakkakierroksilta. Kummallista kyllä alkoholismia on tässä kuvattu hauskasti, miltei iloisesti, ilman tavanomaista itsesyyllisyyttä. Laulaja antoi mennä niin kauan kuin sitä kesti. Lopettamispäätöskin näyttää syntyneen luontevasti, aika aikaa kutakin.

Paljon on kuvattu traagisempia juomakierteitä. Naispuoliset juomarit ovat edelleen vähemmistönä kirjallisuudessa. Eräänä edeltäjänä muistuu mieleen Päivi Istala ja hänen muistelmateoksensa Ristivetoa (2012), jossa synkkää kierrettä avustaa alalle varhain heittäytynyt aviomies. Ero Helena Juntuseen on selvä: kun maailmalla liihotteleva laulaja rientää ikään kuin pilveltä toiselle, kotimaisen toimittajan on tyytyminen musertaviin kulmakapakoihin. Molemmat selviävät ja saavat korkin kiinni.

Helena Juntunen kuvaa enemmän laulajan työtä ja juhlaa, harjoituksia ja esiintymisiä, kolhuja ja koettelemuksia, mutta myös loiston hetkiä. Laulamisen fysiologiaa ja psykologiaa valotetaan pikkupiirteitä myöten. Varmaan hyödyllistä luettavaa alalle aikoville. Vaihtuvat miehet kuuluvat valovoimaisen naisen elämään. Ei tässä taideta kuitenkaan yltää ihan Karita Mattilan nuoruuden credoon: ukko joka satamassa. Nyttemmin Mattila näyttää ottavan vapaana uusia kierroksia.

Taitelijoien tunnustukset ovat harvoin niin avomielisen reipasotteisia kuin Helenan heittäytymiset. Hänessä on naisen estotonta rajattomuutta, hurjaa huikentelua, mutta myös kurinalaisuutta. Monia kollegoita arvioidaan, etupäässä kehutaan, iskelmälaulajiakin. Pompöösit kapellimestarit saavat kuulla kunniansa, muutama aarre kimmeltää sitä arvokkaampana tukijana. Opettajista parhaita on ollut Anita Välkki. Kanssalaulajia riittää. Jorma Hynnisen ääni itkettää, Tapio Rautavaaran äänen toivoisi isäksi lapselleen. Prinssin hiki valuu esityksessä pisaroina naamalle. Sitten on se kazakstanilainen, jota tekee mieli puristaa perseestä.

Tuntuu että paljon enemmänkin olisi kerrottavaa. Muoto leikkaa ja typistää, elämyksiä säästyy. Kuvitelmille jää tilaa. Kannattaa lähteä Helenan kanssa seikkailemaan sävelsilloille pienessä mutta mittavassa teoksessa Joskus liikaa, aina liian vähän (Otava). Joku voi kysyä: jaa niin mitä ainetta? Miten Alkon vanha pääjohtaja Fagerholm sanoikaan: ”Liika on aina liikaa, mutta kohtuus on ehdottomasti liian vähän.”

Kun olen tunnustanut rakkauteni Helena Juntuseen, silmiin osuu parahiksi Lepakon jättijuliste oopperatalon seinällä. Siellä hän taas ilkamoi. Jotakin odotettavaa. Nyt olen menossa Messa de Requiemin kenraaliin, musiikki Verdin, johto Hannu Linnun, ohjaus ja koreografia Christian Spuckin, kuoro ja tanssijat oman talon väkeä. Musta on lavastus ja puvustus sekä sielunmaisema. Mahtavalla volyymillä kajauttelee kuoro, tanssijat pinkovat intervalleja kuin huippu-urheilijat, kaikkiaan hyvin rytmitettyä maailmantuskaa ja vähän toivoakin. Elämys iskee juuri vallitsevaan maailmantilanteeseen.

Tässä olikin musiikin, laulun, tanssin ja kirjallisuuden risteytymiä kylliksi yhteen syysviikkoon. Ensi viikko sen kuin tiivistyy: Waltari-seuraa, taidenäyttelyä, kutsuja, kirjamessuja, yhdet hautajaiset ja sitten lähtö Lappiin seuraamaan Lauri Törhösen väitöstä. Niistä aikanaan. Ohut ensilumi on laskeutunut Sepänpuistoon.

21.10.2023

Hämeenkyröönkin he ehtivät 1990-luvun loppuvuosina. Presidentin ohjelmassa oli tutustuminen Kyrelin pienteollisuuslaitokseen, missä jännitettiin kamalasti vierailua, vaikka ei olisi ollut syytä. Mara tunnettiin kovin leppoisana kansanmiehenä. Mutta Mikkosen Jorma komensi henkilöstöpäällikkönä joukkojaan naama punaisena. Varmaankin kaikki meni oikein hyvin.

Jorma oli kova demari, mutta silti erittäin tyytyväinen presidentin toimintaan. Kaikki demarit eivät olleet. Ahtisaari ei koskaan taipunut puolueensa linjoille, vaan piti oman päänsä. Tampereella kohautti, kun hän ensi töikseen nimitti Kaarina Suonion Hämeen läänin maaherraksi ohi ilmiselvän ennakkosuosikin. Sittemmin Suonio jatkoi Tampere-talon johtajana. Hän jakoi mielipiteitä, mutta nautti puoluesiskon Tarja Halosen tavoin ainakin taiteilijaväen suosiota.

Sillä aikaa kun presidentti kierteli Kyrelissä, minä sain tehtäväkseni esitellä Eeva Ahtisaarelle Sillanpään kohteita ja maisemia. Ajelimme keskeisillä paikoilla ja poikkesimme ainakin Töllinmäkeen. Rouva Ahtisaari vaikutti ihan oikeasti kiinnostuneelta näkemästän, teki kysymyksiä ja taivasteli töllin pienuutta ja vaatimattomuutta. Tuntui siltä, että hän jopa tunsi Sillanpään tuotantoa. Omia tutkimuksiaan hän oli tehnyt Kotiseutuliitossa museoalalta, sekin altisti häntä tälle kierrokselle. Myllykolussakin kaiketi kävimme, ja museoiden oppaat oli hätistelty pitämään ovia auki.

Toisin kävi kerran, kun Arvo Pentti toi Urho Kekkosen äkkipäätä tutustumaan Töllinmäkeen. Asiasta sai tiedon vain Kansalaisopiston rehtori, eikä hän kertonut siitä muille. Hänellä oli omia virkakiireitä, joten hän ehti paikalle vasta tasan sovittuna aikana. Hän näki jo kaukaa mustan auton kiiltelemässä museon edustalla. Presidentti, adjutantti ja Pentti seisoskelivat pihalla, museon ovi oli kiinni. ”Kerran näinkin päin”, Kekkonen totesi rehtorille, joka kuumissaan kirehti pihaan. Näin ei varmaan missään muualla toimittaisikaan kuin Hämeenkyrössä.

Eeva Ahtisaari kertoili myös Hilda Käkikoskesta, josta hän oli tehnyt gradunsa ja tutkinut kai laajemminkin poliittisen naisliikkeen varhaisia juuria. Hänellä oli hauskan idealistinen tapa puhua, jotenkin pilaantumaton ja kokonaan vailla yleistynyttä kyynisyyttä. Muistelen mielihyvin Sillanpää-kierrostamme syksyisessä maisemassa, joka ei näyttäytynyt parhaimmillaan. Joulun lähetessä linnaan tipahti kutsu, ja sinne Katrin kanssa arvokkaasti astelimme.

Martti Ahtisaarelle oli kehittynyt amerikkalainen diplomaattimuisti, sillä hän tunnisti aina minut missä joukoissa pikaisesti kohtasimmekaan ja muisti tehdä asiaan kuuluvan vakiokysymyksen ”Mitäs sinne Hämeenkyröön nyt kuuluu?”. Joviaali herra, aivan mutkaton ja mukava, mutta varmasti arvonsa tunteva. Maakuntakierroksen jälkeen kului kymmenen vuotta, kunnes Martti Ahtisaari luontevasti liittyi Sillanpään rinnalle Nobel-palkittujen joukkoon.

Kun vähän selailin kertauksena Katri Merikallion ja Tapani Ruokasen paksua kirjaa Matkalla (2011) Ahtisaaren elämänvaiheista, silmään sattui  hänen sopeutumattomuutensa kotimaan poliittiseen todellisuuteen. Siinä on hyvä kuvaus Ahtisaaren puheesta SDP:n puoluevaltuuston kokouksessa juuri presidentinvaalikampanjan tiimellyksessä 1993. Ehdokas lukee ystävältään saamaansa kirjettä, jossa ehdotetaan raikastavia ja kansanvaltaisuutta lisääviä uudistuksia puoluekoneistoon. Vaikutus puolueväkeen on tyrmäävä. Tunnelma on kuin hautajaisissa. Joku ay-aktiivi tokaisi: ”Seuraavaksi se varmaan kusee puolueen lippuun”.

Tänään nuo silloiset ehdotukset tuntuvat täysin luonnollisilta ja laajasti hyväksytyiltä. Silloin oma puoluväki piti ehdokastaan miltei petturina. Tulee ja vaatii jotain läpinäkyvää hullutusta meidän vanhaan hyvään kabinettimeininkiin! Ihmeen kaupalla puolueen rivit saatiin kootuksi ja hankala ehdokas työnnetyksi viime metreillä ohi Elisabeth Rehnin. Mutta ei Ahtisaarta koskaan puolueessaan omana miehenä pidetty, eikä hänelle sitten jatkokautta myönnettykään. Tarja Halosen kiirehti vauhdilla ja kovalla tahdolla edelle. Se oli selvä sukupuolitaisto, Ahtisaari määritteli myöhemmin.

Mutta aivan kuten a-studiossa eilen todettiin: jos hän olisi saanut vielä toisen kauden presidenttinä, Nobel-palkinto olisi kenties jäänyt saamatta. Joten parempi näin.

17.10.2023

Olikin mainio tilaisuus Ikaalisten Omalla Tuvalla. Sellaisia enää harvemmin järjestetään. Kuohuviinit tarjoiltiin eteisaulassa, sitten lavastus salin pikkupöydissä: kussakin päreen päällä kivenmuhkura, olihan Kiven päivä. Siihen nojallaan yksi kirjoistani, joka pöydässä eri. Tyylikäs näkymä viritti heti parhaaseen vireeseen.

Ensin juhlittiin ja kiitettiin Ikaalisten pitkäaikaista kirjakauppiasta Satu Holmaa. Kolme vuosikymmentä hän jaksoi pitää liikettään vastapäätä poliisilaitosta. Jälkimmäiseen tuli minulla huomattavasti harvemmin asiaa, mutta molemmissa käynti tiesi rahanmenoa. Sadun liikkeessä vastineeksi sai sentään aina hyvää kirjallisuutta, poliisilta vain sakkolappuja. Iltamissa saatiin kahvia ja pullaakin.

Kirjakauppa on kylän sydän ja kynttilä. Kun Satu viimein lopetti kauppansa, menetys oli huomattava paitsi Ikaalisissa myös lähikunnissa. Hämeenkyrössä ei ole enää aikoihin ollut kirjakauppaa. Mihin menet, kirja-ala? Hyvät muistot meitä lämmittivät. Satu oli illaksi palannut eantiseen elementtiinsä ja tilannut laatikollisen kirjojani myytäväksi. Kuutisen meni kaupaksi, näillä main hyvä tulos. Turun kirjamessuilla myytiin yksi (1) kappale. Useita sentään signeerasin.

Luhistuneen Oman Tuvan aikanaan kunnostuttanut Matti Huusari avasi tilaisuuden ja antoi Antti Sorrille puheenvuoron. Antti on luonut mainion Puistofilosofia-tapahtuman, jossa parinakin päivänä istuskelin kuluneena kesänä. Kehuimme ensin kilpaa Antin kanssa Satua, ja sitten alkoi haastattelu. Antti teki hyviä kysymyksiä ja minäpoika vastailin minkä kykenin. Nopeasti eteni matinea, paljon aiheita ehdittiin ainakin sivuta. Yleisökin lämpeni kyselemään.

Oikein mukava istunto. Mietin että paksu muistelmajuntikkani on nyttemmin saanut myös kivoja kritiikkejä lähinnä verkossa. Timo Vihavaisen blogiarvio ja Marja Kronsin ja Markku Jokipiin analyysit Verkkouutisissa lämmittivät kovasti mieltäni. Lisäksi ovat silmiini tulleet Pekka Gestrinin laaja jutu Pirkanmaan lehdissä, Hannu Niklanderin kritiikki Savon Sanomissa ja muissa sekä yllättävin kaikista, vanha kiistakumppanin Eero Marttisen rehti arvio Kalevassa, joka ennen boikotoi kirjojani. Kyllä kirja näillä palautteilla jo hyvin etsii paikkaansa syksyn vuolaassa kirjavirrassa. Ja Helsingin kirjamessut ovat vielä edessä päin, samoin Tampereen ja Jyväskylän vastaavat.

Kun nyt tänne maakuntaan taas pitkästä aikaa ajelin, jäänkin loppuviikoksi olemaan. On kaikenlaista syystoimitettavaa. Sota jatkuu ja voimistuu Israelissa, Ukrainan vastahyökkäys etenee vitkalleen, kaasuputkea kolhitaan Iträmeressä ja tietoverkkoa katkotaan ties missä. Maailma alkaa olla pahimmalla mallillaan. Mutta kun katson ikkunasta pellolle, jota sade hiljalleen roimii ja tuuli nousee, täällä on niin kuolleen hiljaista ja rauhallista, että on vaikea kuvitella mitään rähinää missään käytävänkään. Onneksi.

Kammiostaan korkeasta/ Katselee hän mailman piirii, / Taisteloa allans monta; / Havu-oksan rauhan-viiri /Päällänsä liepoittaa.

Aleksis Kiven päivänä 2023

Istuimme pienillä jatkoilla Ullanlinnassa. Professorin käsi puristui viskilasin ympärille. ”Kun minua ei arvosteta Suomessa. Se on vain kestettävä. Ruotsissa on jo aivan toista.” Ihmettelin hänen puuskahdustaan. Eikö muka arvostettu?

Jos Matti Klinge olisi saanut hengen viestin maanantaisesta muistoseminaaristaan, hän olisi varmasti lohduttautunut. Arvostusta, kunniaa ja hymistystäkin sateli. Vaikka olihan sitä ennenkin tullut, kunniamerkkejä, arvonimiä, asemia. Kiitosta ja kritiikkiä jokseenkin tasapuolisesti. Ainakin hänet huomattiin missä vain hän liikkui ja mitä hyvänsä hän teki tai lausui. .

Yhdeksän puhujaa kertoi arvioitaan, kokemuksiaan ja muistojaan Matti Klingestä Yliopiston juhlasalissa. Väkeä kertyi lujasti, lähes 700 henkeä. Harva professori saa tällaisen huomionosoituksen. Kaikilla oli vain myönteistä kerrottavaa opettajastaan. Vahvan vaikutuksen hän on tehnyt ystäviinsä. Vastustajat ja vihamiehet olivat hiljaa tai poissa. Kuolemansa jälkeen Matti sai paistatella sydämensä kyllyydestä.

Liikutuin kun Marketalle ojennettiin iso kukkapuska. Hänellä on ollut varmaan kestämistä viime aikoina. Matti oli hänen aurinkonsa. Samalla Marketta oli uuttera työtoveri, kun Matin päiväkirjoja ja muistelmia koottiin ja toimitettiin. Touko Siltala muistutti, mikä onni kohtasi kustantajaakin, kun perheen puolesta oli tarjolla ammattitaitoinen editori. Siitä huolimatta kolmiosaiseksi suunniteltu teos kasvoi kuusiosaiseksi.

Vain Ilkka Niiniluoto taisi mainita myös esimerkin Klingen kohtaamista tölväisyistä´: ”Blomma” eli Yrjö Blomstedt kirjoitti ilkeän arvostelun hänen Yliopiston historiastaan Kanavaan. Oli muitakin kritiikin sivalluksia, jotkut jopa perusteltuja, mutta niitä ei nyt muisteltu. De mortuis nil nisi bene. Kaikki salissa olivat varmasti vakuuttuneita siitä, että Matti Klingen kaltainen monipuolinen ja tyylitietoinen lahjakkuus on meillä harvinaisuus, sui generis. Itsekin hän oli siitä hyvin tietoinen.

Umeån museologian professori Kerstin Smeds kertoi, kuinka liberaalin suopeasti Klinge suhtautui radikaaleihin oppilaisiinsa – sillä edellytyksellä, että he ottivat tutkimustyön vakavasti. Totesimme Juhani Niemen kanssa, että Klinge olisi varmasti suhtautunut myönteisesti myös yliopiston vallanneisiin opiskelijoihin. Ehkä hän olisi nähnyt heissä pienoiskoossa Pariisin kuuluisan yliopistovallankumouksen henkeä omilta opettajavuosiltaan Sorbonnessa.

Klinge poikkesi silloin tällöin Liisankadulla Kotimaisen kirjallisuuden laitoksella, mutta luki oman ilmoituksensa mukaan vähän uutta kotimaista kirjallisuutta. Kaikkeen ei aika riitä. Mieluiten hän liikkui 1800-luvulla. Maalaustaiteestakin hänellä oli laajat tuedot sekä omaa kokemusta. Muutamia näytelyitä hän piti Helsingissä.

Muutamat nuoremman polven edustajat kuten Ilmari Kontio, Mikko-Olavi Seppälä ja Sirpa Kähkönen kertoivat ensijännityksestä, kun pääsivät kosketuksiin maineikkaan auktoriteetin kanssa ja saivat käydä hänen merkittävässä kulttuurikodissaan. Äkkiä Klingen ystävällisyys kuitenkin sulatti alkupelon. Hänet muistetaan suopeimmin kannustavana opettajana ja monien ulkomaisten opintomatkojen vetäjänä oppilailleen. Ei huolta Matti, kyllä arvostusta tuntuu riittävän ja ajan myötä se varmaan kasvaakin.

Ehkä hänen historiantutkimuksistaan ja tieteelliseastä toiminnastaan järjestetään vielä oma seminaari, aihetta ainakin riittäisi. Klingen tuotanto on kieltämättä mittava, hän eli kuin esikuvansa Topelius: nulla dies sine linea. Hänen päiväkirjoissaan ja muistelmissaankin riittäisi tutkimista, kunhan vain lukijana pääsee yli hänen tietyn asenteellisuutensa, ajoittaisen arroganssinsa ja ennätysmäisen itsekylläisyytensä.

Helsingin kaupunki järjesti vastaanoton seminaarin jälkeen eikä ollenkaan syyttä. Kuka on niin paljon kotikaupunkiaan tutkinut, kehunut ja esitellyt kuin Matti Klinge, vanha norssi ja latinisti, jota ei voi oikein kutsua stadin kundiksi, sillä ei hän mikään kundi ollut. Häntä voisi pikemmin kutsua periurbaaniksi gentlemanniksi, läpikotaisin oppineeksi ja sivistyneeksi, jonka vertaista ei taida enää tulla.

9.10.2023

Historia toistaa itseään, sanotaan. Joskus näin tapahtuu kirjaimellisesti. En aavistanut, kuinka akuuttia elokuvaa menimme katsomaan lauantaina, kun iltapäivänäytöksenä annettiin Guy Nattivin ohjaama Golda Kinopalatsissa. Aamulla oli uutisissa joitain tietoja uusista iskuista Hamasin ja Israelin välillä, mutta niitähän on aina. Ei ollut vielä käsitystä, kuinka hurjasta hyökkäyksestä nyt oli kysymys.

Merkillisesti elokuva näytti ja pohjusti sen, mitä taas oli tapahtumassa. Jom Kippur -sota 1973 toistui, jälleen Israelin kuuluisa tiedustelupalvelu petti täydellisesti. Palestiinan ja Syyrian yhteishyökkäys alkoi musertavalla tulivoimalla, Venäjä ja Iran antoivat tukea. Pääministeri Golda Meir ja koko puolustuksen johto yllätettiin housut kintuissa. Elokuva kuvaa hyvin Goldan tyrmistyksen, ja kuuden päivän sodan sankari Moshe Dayan menettää hermonsa kokonaan.

Silloisesta sodasta seurasi tiukka tutkinta, jossa Golda Meir oli syytettynä rikoksista, mutta hänet vapautettiin kaikesta vastuusta. Vanha ketjupolttaja selvisi kuulusteluista tyyneen tapaan. Samaan aikaan hänet oli leikattu leviävästä syövästä. Draamaa riitti. Myöhemmin kävi ilmi, että Israelin tiedustelupalvelu oli ollut väliaikaisesti pois päältä juuri kriittisinä päivinä. Vastuullinenkin nimettiin, hän ei ollut Meir eikä Dayan. Viimein Israelin puolustus pääsee jaloilleen, ja massiivinen hyökkäys torjutaan. Mistään suuresta torjuntavoitosta ei kuitenkaan ollut kyse.

Kuinka paljon samoja piirteitä on tässä uudessä hyökkäyksessä, jää kohta nähtäväksi. Nytkin Hamasin rinnalla näyttävät olevan Iran ja Venäjä. Nattivin elokuvassa Venäjää kurmuutetaan kunnolla. Paralleelit Ukrainan sotaan tulevat kuvien välistä selviksi. Aniharvoin on nähtävillä näin oikeasti ajankohtainen elokuva. Termiä käytetään yleensä löysästi vähän mistä tahansa tuotteesta.

Ihmettelimme Helen Mirrenin eläytyvää ihmesuoritusta Golda Meirin roolissa. Kuka toinen näyttelijä antaisi rumentaa itseään näin rusentavasti? Näköisyys on niin täydellinen, että uutta digitaalista tekniikkaa on taatusti käytetty – vai onko? Äskettäin Robert De Niro nuorennettiin tekinsin keinoin johonkin elokuvaan. Yhtä hyvin voidaan kaunis nainen vanhentaa miltei tunnistamattomaksi.

Elokuvahan on yksipuolinen ja näyttää sodan vain Israelin johdon kannalta. Siitä kasvaa kuitenkin sen herpoamaton intensiteetti. Katsojina olemme mukana yllätyshyökkäyksen vastaanottajina. Pienet sivuroolit täydentävät monomaanisesti jyräävää kuvausta.

Kuinka sitten käy tänä päivänä Gazassa ja Israelissa, näyttää jokseenkin toivottomalta. Benjamin Netanjehu on vähintää yhtä hurja johtaja kuin Golda Meir, jonka tyyli oli hillitty, mutta päätökset voimakkaita. Elokuva päättyy riemukkaan toiveikkaasti, Jimmy Carterin junailemaan rauhansopimukseen, jonka piti olla ikuinen. Aiemmin Henry Kissinger on elokuvassa esiintynyt Israelin pelastajana omalla karun realistisella tavallaan. Mikä tulee tänään olemaan Yhdysvaltain asenne, jää pikapuoliin nähtäväksi. Maailmanpoliisi ei ole enää niin kiinnostunut kaukaisista ongelmista, mutta Israelia se ei sentään voi hylätä.

Loputon konflikti Lähi-Idässä jatkuu äärettömiin, ja Ukrainan sota saa seurattavaksi rinnakkaisen tragedian kaaren. Ukrainassa on sentään pieniä toivon pilkahduksia, Israelin ja Hamasin sota nostattaa ilmoille vain synkeitä tuhon leimahduksia.

8.10.2023

Aulis Aarnion kuolema ei ollut yllätys, silti suuri menetys. Kesän mttaan hänen kuntonsa heikkeni. Oli tarkoitus vielä tavata syksyn alussa, mutta Aulis naurahti, ettei pysy enää tolpillaan. Oli tyydyttävä vaakasuoraan asentoon. Sanoi ilmoittavansa heti, kun tilanne paranee. Sitä hetkeä ei enää tullut.

Talven ja kevään mittaan meillä oli sarja tapaamisia Kangasalan kahvila Paakarissa. Asia oli painava, Aulis oli luvannut kirjoittaa valituksen hovioikeuteen saamastani naurettavasta korirauhan rikkomista koskevasta tuomiosta Pirkanmaan käräjäoikeudessa. Pohdimme ja puimme asiaa monelta kulmalta. Aulis piti tuomiota täysin kohtuuttomana ja osoitti käräjäoikeuden päätöksen perusteluissa useita heikkoja, suorastaan kestämättömiä kohtia.

En nyt enää jauha tapauksen yksityiskohtia. Aulis otti pyytämäni tehtävän tapansa mukaan perusteellisesti ja kirjoitti 6-sivuisen valituksen suuren tietonsa ja taitonsa pohjalta. Hän tokaisi, että kai ne ainakin lukevat sen hovioikeudessa. Lukivat tai eivät, valitus ei kuitenkaan vaikuttanut mitään, tuomio pysyi. Aulis oli sanalla sanoen tyrmistynyt. Minua taas harmitti se, että tulin osaltani aiheuttaneeksi kansainvälisesti tunnetulle oikeutieteilijälle hänen uransa loppumetreillä tällaisen pettymyksen.

Tavallaan valitus oli vastapalvelus. Olin viimeksi esittelemässä Auliksen romaania Viiltävät muistot hänen pyynnöstään eräässä matineassa. Olen lukenut ja lausunut käsitykseni hänen monesta käsikirjoituksistaan. Kaksi hänen näytelmäänsä olen ohjannut hänen omassa Ramppiteatterissaan Kangasalla. Yhteyttä pidimme kirjallisuuden ja teatterin merkeissä, vähemmän oikeustieteen. Auliksessa paloi lieki kulttuurin kentille, vaikka hän oli saavuttanut laakereita siviilioikeuden teorioissa ja yhteiskuntafilosofisissa pohdinnoissa. Vieläkin hänellä oli tekeillä esseekokoelma, ehkä se saadaan toimitetuksi julkaisukuntoon.

Aulis Aarnion kaltainen poikamaisen vireä idealisti on harvinaisuus. Hän piti kontaktia hyvin laajaan tuttavapiiriin ja oli aina valmis keskustelemaan mitä moninaisimmista kysymyksistä. Paikallisen kulttuurin harrastajina tunsimme hengenheimolaisuutta. Yhteys yliopistoon ja tieteeseen oli meille näiden ohella yhteinen, tosin aika eritasoinen. Murheiselta tuntuu, ettei hänen syvän miehinen äänensä enää kuulu puhelimesta. Hän esitteli auliisti saavutuksiaan, mutta oli aina valmis kuuntelemaan ja auttamaan kaveria. Häntä tulee oikein ikävä.

Ihana laulaja Helena Juntunen on julkaissut mietteitään kirjailija Petri Tammisen siiivilän läpi. Uusi kirja Joskus liikaa, aina liian vähän julkaistiin eilen Kansallisoopperan lämpiössä. Ei se ollut mikään tavallinen julkkari, vaan eräänlainen säihkyvä lavashow. Päähenkilön lisäksi siihen osallistuivat työparinsa  Tamminen, dramaturgi Juhani Koivisto ja pianisti Jukka Nykänen. Helena itse lauleli sulokkaasti yllättäviä numeroita, lopuksi jopa dueton Ville Rusasen kanssa.

Kirja on aika ohut 200-sivuinen, sisältää proosarunon kaltaisia ilmavia katkelmia laulajan loistavan uran vaiheista. Melko yllättävästi kirja alkaa siteeraamalla pitkään Helenan saamaa murskaavaa kritiikkiä Sentan roolista Lentävässä hollantilaisessa Grazin oopperatalossa. Harva tallentaisi tällaisen kokemuksen kirjaan. Perimmäinen syy on tietysti väärässä ohjauksessa, jonka asenteet Juntunen kuvailee hupaisasti, karvaita muistoja kaihtelematta.  Kirja on muuten kevyttä luettavaa, sen melkein hotkaisi nimikirjoitusjonossa ja loput raitsikassa. Jotain sentään jäi silmäilemättä.

Helenan muistan tietysti hänen roolistaan Siikrinä Hämeenkyrön Sillanpää-oopperassa 2017-18. Se oli minusta lumoava rooli ja ooppera sinällään suuri menestys. Vielä aiemmin muistan laulajan Ilmajoen oopperasta Taipaleenjoki vuosilta 2010-12, jolloin hänen roolinaan oli Yrjö Jylhän onneton vaimo Kirsti Svensson. Kun Kirstillä oli taipumusta alkoholiin, tuntui säpsähdyttävältä lukea samoista ongelmista Helenan omalla kohdalla. Ilmankos hän hoiperteli lavalla hyvin eläytyvästi asianomaisissa kohtauksissa. Hän näyttää raitistuneen juuri 2012, kun oopperan esitykset päättyivät. Olikohan näillä mitään yhteyksiä?

Ihmeellinen laulaja, räiskyvä esiintyjä, repäisevä nainen hennon kuorensa alla. Lyhyt ja tavallinen, kuten hän itse luonnehti. Ilo on ollut hänet tuntea, kylässäkin hän kävi perheineen Villa Viehätyksessä. Seuraavaksi häntä voidaan ihailla Kansallisoopperan Lepakossa, josta kertoo se 12-metrinen juliste oopperatalon seinässä. Helena tuntui olevan siitäkin hyvin otettu. Jospa menisin katsomaan kuulua operettia, kunhan olen vähän kunnollisemmin selaillut kirjaa, löytänyt siitä uusia tasoja. Muistelmia on tänä syksynä ilmestynyt sankka joukko ja lisää tulossa; tämä edustaa persoonallisinta puolta, läikehtivän ja suojattoman omakohtaista tilitystä.

7.10.2023