Panu Rajala

Maahan tunnusteltiin hallitusta, mutta minä luin tiiviisti kirjani vedoksia ja laadin kuvatekstejä. Kirjasta uhkaa paisua paksu, mikä ei ole uutta.  Korjauksiin menee aikaa. Pihatöitäkin pitäisi aloitella. Samalla pöydän kulmalla odotti uusi kirja, Katri Helena laulaja, kirjoittanut Elina Hirvonen.

Viimein siihen illalla tartuin. Sain viipyä pitkästä aikaa sängyssä entisen puolisoni kanssa, tosin vain muistojensa parissa  ja myös omieni. Samoja aikoja osin muistelemme, mutta hyvin eri tunnelmissa.

Kirja on kohteensa subjektiivisesti puhelema teos, mutta elämäkerraksi rakennettu. Kirjoittaja Elina Hirvonen näkyy sijoittaneen aina väleihin ajankuvan katsauksia. Niitä ei kovin läheisesti nivota laulajan elämyksiin. Juttu kulkee notkeasti, onhan se kokeneen kirjailijan tekoa.

Tietysti teroitin silmäni niihin vaiheisiin, jotka parhaiten tunnen, eli yhteisiin vuosiimme. On myönnettävä, että yllätyin niiltä osin muistelmien sävystä. Se tuntuu varsin kielteiseltä, jopa katkeran aggressiiviselta. Tällaista en muista ennen Katrilta koskaan kuulleeni. Jäin ihmeissäni miettimään, mikä häneen nyt on mennyt. Miksi hän haluaa julkaista tällaisen syyteryöpyn kaksikymmentä vuotta eromme jälkeen, jonka hyvässä sovussa yhdessä päätimme.

Varmaan hänellä on omat syynsä. Mutta jos muistelija onkin halunnut julkisesti mustamaalata entisen miehensä, hänen olisi mielestäni sopinut pysytellä paremmin edes tosiasioiden tuntumassa. Pari oireellista esimerkkiä.

Kertoja toteaa, että en ollut hänen isänsä hautajaisissa. Tosiasiassa olin ja kannoin arkkuakin. Mitäpä siitä enää, mutta kirja vilisee samanlaisia muistivirheitä ja ohituksia. Amerikan kiertueellamme Washingtonin suurlähetystössä pidettiin suuri Sinuhe-elokuvanäytös, jossa esitelmöin Mika Waltarista. En puhunut Silanpäästä kuten kirjassa huitaistaan. Katri sekoittaa toiseen tilaisuuteen Lontoossa. Faktojen tarkistus ei ole kuulunut tekijäparin hyveisiin.

Kirjani Lavatähti ja kirjamies (2013) , jonka Katri kertoo polttaneensa, olisi ollut hyväksi avuksi. Se ei näemmä kuulu muistelmien lähdeluetteloon. Lehtihaastattelut on katsottu pätevämmiksi lähteiksi. Lisää huomattavasti myönteisempää vertailuaineistoa tarjoan omissa muistemissani loppukesästä, jos nyt puolisoni sitäkään vaivautuu vilkaisemaan.

Kun palasimme euriviisuista Irlannista, luin todella lentokoneessa Saarikosken Dubliniin liittyvää Kirjettä vaimolleni ja otin kai tuplawhiskyn. Lyhyellä lennnolla tuskin ehdin tulla humalaan, kuten kirjassa väitetään. Jos luin siitä otteita vierustoverille, tein sen ystävällisessä viihdyttämistarkoituksessa. Hän sanoo tempaisseensa kirjan käsistäni, mikä kuvaa hänen luonnettaan ja suhdettammekin.

Nämähän ovat triviaaleja seikkoja, ja kirjassa on paljon samantasoista pikku niuhotusta. Yhteen kohtaan haluan kuitenkin kiinnittää vakavampaa huomiota. Näin jo kaupan lööpistä, että olen viettänyt hääyöni vieraan naisen kanssa! Siinä meinasivat ostokset jäädä tekemättä.

Mitä siis on tapahtunut? Hauskoissa häissämme Kutsumuksessa Petoman-orkesteri lopetti tanssimusiikin melko aikaisin, siinä kymmenen maissa. Väki alkoi purkautua kotimatkoille. Oliko niin, että lähdin saattamaan tarjoiluapulaista tavaroineen autolleen ja jatkoin vanhaan kotiini Viehätykseen tarkistamaan, että vanhempieni, tätini ja lasteni majoitukset olivat kunnossa. Saatoin siinä jonkin tovin viiivähtää, kertailimme kai häiden kulkua ja kohokohtia. Hyvin ehdin vielä takaisin Kutsumukseen hääyötämme viettämään.

Tämän pohjalta morsiameni on päässään kehittänyt traagisen itkutarinan, jonka halusi nyt lanseerata kaikelle kansalle. Koko maa paperoitiin lööpeillä tästä törkeästä petoksestani, joka muuttuu ihmisten mielissä todella tapahtuneeksi. Loppuikäni saan sitä kantaa. Senkin kyllä kestän. Tänne vaan syyparka, täällä on entistäkin.

Morsian kertoo suostuneensa alun alkaen häihin epäröiden ja hampaitaan kiristellen, onnea näytellen. Yllä olevan kuvan perusteella hän ansaitsisi näyttelemisestä vähintään pääosa-Oscarin.

Lohtuna voin kiittää sallimusta siitä, että sain sentään kohdata kaksi avaramielistä ja syvästi ymmärtävää vaimoa, jotka murheekseni erkanivat tästä elämästä kohtuuttoman aikaisin.

29.4. 2023

Ari Suutarlan lähtö vihlaisi kovasti. Sokea pappi kulki perheeni rinnalla kaksi vuosikymmentä, ja pitempäänkin hänet tunsin. Hämeenkyrön poika hän oli, serkkuni luokkatoveri jo 50-luvulla. Hän oli ensimmäinen sokea ylioppilas maassamme ja sai paljon huomiota osakseen. Siitä pitäen hän on virkansa ohessa toiminut aktiivisesti sokeiden ja vammaisten hyväksi eri järjestöissä ja perustanut Kalle Könkkölän kanssa Abilis-säätiön, joka auttoi kehitysmaiden vammaisia.

Hämeenkyrössä olen parhaiten tullut toimeen pappismiesten kanssa. Hannu Lehtipuu oli ensimmäinen perhepappimme, joka tunsi Elina Ylivakerin kauan ennen minua. Hannu vihki myös meidät Katri Helenan kanssa. Kun tämä liitto purkautui, Hannu totesi, että hän on vihkinyt Panun kaksi kertaa, mutta kolmatta kertaa ei enää vihi. Niinpä Ari astui hänen saappaisiinsa ja vihki meidät Marja Norhan kanssa.

Tällä pitäjällä on ollut merkillisen hyvä pappisonni alkaen 1800-luvun rovasti Forsmanista, jonka pojasta Yrjö Koskisesta tuli historiantutkimuksemme uranuurtaja ja fennomaaninen poliitikko, aateloituna Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen. Forsmanin seuraajasta  J. H. Ilvosesta Sillanpääkin on kertonut meheviä tarinoita. Sitten oli apupappeja sellaisia kuin Hankala ja Kolari, joiden nimistä paljon vitsailtiin. Puhumattakaan myöhemmästä nuorispastorista Juhani Kalmanlehdosta. Nimi virkaa myöten.

Kaikki minun tuntemani kirkkoherrat ovat olleet enemmän tai vähemmän kirjallisia persoonallisuuksia, mikä tietysti kuuluu pitäjän ominaislaatuun. Lehtipuu kirjoitti nuortenkirjoja nimellä Hannu Lehtinen: Vettä sakeampaa ja Kersat eivät kursaile. Ari Suutarla ilahdutti ja suututti ihmisiä usein ytimekkäillä lehtikirjoituksillaan. Hän oli myös vannoutunut kirjojen keräilijä. Arvatenkin hän on aniharvoja, jolla on täydellinen kokoelma, 106 Mika Waltarin ensipainosta. Keräilynsä huipennuksena hän huusi Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivien huutokaupasta Waltarin harvinaisuuden, muutaman sivun  mittaisen näytelmän Hankala kosinta 1900 eurolla.

Lehtipuun seuraaja Sakari Virtanen on ahmattimainen lukija, joka virkistää minua joskus kirjojen ja blogini kommenteilla. Hänen seuraajansa Erkki Malmberg kuskasi kerran Marjaa moottoripyöränsä pakkarilla kirjallisuuspiiristä kotiin. Ja nyt on kirkon ensimmäisenä pappina (niinkö pitää sanoa) tohtorismies, Jorma Pitkänen. Kovaa kaartia kaikkineen.

Ari oli ehdoton persoonallisuus, sinnikäs, siekailematon ja suorapuheinen. Minulle hän oli horjumaton tukimies. Hän kävi katsomassa kaikki Myllykolun näytelmät, toiset pariin kertaan.  Aina raikui perään kannustavaa kritiikkiä. Herkistyvänä kuulijana hän ”näki” näytelmistä enemmän kuin tavalliset katsojat. Kaikki kirjani hän luki, joskus murisi, useimmiten hyväksyi. Hänen moraaliinsa kuului suvaitsevainen laajakatseisuus, mutta aina myös kriittisyys. Monien matkojen järjestäjänä ja oppaana hän oli erinomaisen paneutunut ja taitava rajoituksistaan huolimatta. Hänen johdollaan kolusimme Roomat ja Maltat ja Jerusalemit ja aina opimme lisää. Viime töinään  hän siunasi matkakumppanini Lintu-Marjan kaksi vuotta sitten. Kumpaakin on nyt kova ikävä.

Ajattelen ihaillen eritoten Kirstiä, jolle Ari oli varmasti antoisa mutta myös vaativa ja ajoittain koetteleva elämäntoveri. Joustava, sitkeä ja rakastava puoliso on vanhenevalle omapäiselle miehen arvokkain lahja. Kuvassa Ari laulaa meille vappuna ja Kirsti säestää.

Viikolla on näkynyt joitain selostuksia toisen puolisoni Katrin julkaistusta elämäkerrasta. En halua níitä lehtijuttujen perusteella kommentoida ennen kuin olen tutustunut itse kirjaan.  Kun hän tuskin lähettää sitä minulle, ostan sen omalla rahallani Otavan kirjakaupasta. Kun itse lähetin hänelle pienen kirjani kymmenen vuotta sitten, hän kertoo polttaneensa sen avaamattomana betonirenkaassa. Toinen lähettämäni kirja Mika Waltarista palautui paketissa ehjänä ja avaamattomana. Tämän verran meillä on eroa suhteissamme toistemme hengentuotteisiin.

15.4. 2023

Pääsiäinen innosti paitsi ulkoilemaan myös lukemaan. Amos Ozin romaani Juudas (2014, suomeksi 2018) veti kerrassaan mukaansa. Juuri kun Israelin ja Palestiinan alueilla taas rähinöidään, kirja sai ajankohtaista terää ja merkitystä.

Ensimmäisen kerran Ozin romaania minulle kehui professori Amos Pasternak, joka veti Tampereen yliopistossa Taide ja taudit -seminaaria. Muistaakseni bileissä Maila Böhmin luona Pasternak painotti, että Oz ansaitsisi jo Nobel-palkinnon. Siitä pitäen olen odottanut tilaisuutta kirjan lukemiseen, ja nyt se ilokseni löytyikin omasta hyllystä – kuinka lie sinne kulkeutunut, kuitin mukaan turkulaisesta antikvariaatista.

Amos Oz laatii yksinkertaisen kuvion lukunsa heittäneestä opiskelijasta, joka ajautuu pientä palkkaa vastaan pitämään seuraa vanhalle oppineelle raajarikkoiselle miehelle. Samassa taloudessa asuu vanhuksen miniä, salamyhkäinen ja houkutteleva Atalja. Tämän aviomies ja siis vanhuksen poika on kuollut hirveällä tavalla arabeja vastaan käydyssä sodassa 1948. Julma tragedia varjostaa vaivihkaa kehittyvää eroottista juonenlankaa.

Romaanin pääaineksina ovat keskustelut ja pohdinnat juutalaisten ja arabien päättymättömistä ristiriidoista, joille ei näy loppua. Pohjimmaisena teemana kulkee kuitenkin päähenkilön Shmuel Ashin keskeneräinen tutkielma Jeesuksesta juutalaisten silmin. Polttavaa kysymystä lähestytään monelta kulmalta, mutta yksi havahdutti erityisesti.

Oz kehittelee päähenkilönsä avulla tulkintaa, jonka mukaan Juudas Iskariot yritti kaikkensa todistaakseen, että Jeesus oli todellakin Jumalan poika. Nimenomaan Juudas halusi, että Jeesus tuli Jerusalemiin ja antoi ristiinnaulita itsensä, jotta voisi ristiltä pelastautumalla todistaa kaikille jumaluutensa. Tosiasiassa Jeesus olisi itse vain halunnut jatkaa toimintaa Galilaeassa, parantaa ihmisiä, tehdä ihmetekoja ja julistaa sanomaansa.

Varta vasten Juudas sai ylipapit ja roomalaiset kiinnittämään huomionsa Jeesukseen todistamalla hänet vaaralliseksi kansankiihottajaksi. Muutenhan tällaisia saarnamiehiä ja kylähulluja vilisi roomalaisten jaloissa. Juuri Juudas järjesti niin, että Jeesus vangittiin, tuomittiin ja ristiinaulittiin. He sopivat, että tämä  laskeutuu Jumalan avulla ristiltä elävänä ja lyö kaikki ällikällä. Kun niin ei tapahdukaan, Juudas pettyy, romahtaa ja hirttäytyy. Jeesus ei ollutkaan Jumalan poika!

Joten Jeesus se tässä petturi olikin, petti itseensä asetetut suuret toiveet uudesta maailmanjärjestyksestä. Hän ei tuonutkaan rauhaa ja rakkautta maan päälle, vaan kuoli tavallisen rikollisen tavoin. Juudas ei enää ehtinyt kuulla tarinan myöhempiä vaiheita. Hän kuitenkin oli ensimmäinen ja vilpittömin kristitty, kun muut opetuslapset vasta hapuilivat tai kielsivät mestarinsa. Monet Jeesuksen vastahakoiset lausumat näyttävät tukevan Ozin tulkintaa: ”ota pois tämä malja” tai ”Jumalani Jumalani, miksi minut hylkäsit”. Jeesuksen suuri show ei toteutunutkaan sillä tavoin kuin Juudas oli suunnitellut. Siihen tarvittiin myöhempiä toimia ja ihmeitä.

Siitä pitäen Juudas on väärämielisesti kantanut maailman suurimman petturin leimaa ja leimannut samalla kaikki juutalaiset. Hänet kuvataan aina vihattuna koukkunokkaisena konnana, pettureiden perikuvana. Ozin romaanin sivuhenkilö, aiemmin kuollut Shealtiel Arabanel yritti lähentyä arabeja ja kannatti sovinnossa jaettua valtiota, mutta niin sai hänkin eliniäkseen petturin leiman ja eli hylättynä erakkona loppuelämänsä. Tästä romaanin sanoma ponnahtaa keskelle tämänpäiväisiä ja uudelleen ajankohtaisia ristiriitoja. Sopu arabien ja juutalaisten välillä näyttää taas entistä mahdottomammalta, ja samalla kummankin osapuolen sisäiset kiistat syvenevät.

Näin romaani voi parhaimmillaan sohaista ajatuksia ja asetella sekä historialliset myytit että verekset väkivallan ilmentymät uudenlaiseen järjestykseen lukijan mielessä. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja! Ikävä kyllä Jerusalemissa syntynyt Amos Oz ei ehtinyt eläessään saada ansaitsemaansa Nobel-palkintoa. Hän kuoli 79-vuotiaana 2018.

12.4. 2023

Pitkästä aikaa Taunon kanssa postilenkillä. Siinä on aikaa tarkastella aamun pikkupakkasta ja muistella yöllistä kuutamoa. Joutsenet huutelevat jo rannoilla, iso parvi hanhia lensi peltojen yli. Kesää kohti kaiken aikaa mennään.

”Sanna otti nokkiinsa, kun ei päässyt ykköseksi”, Tauno totesi. Siinä onkin melko ytimekäs poliittinen analyysi. Toimitttajien spekulaatiot eivät pysty lisäämään siihen mitään olennaista. Keskustan tilanne täällä päin murehduttaa. Naapurikylän poika Jouni Ovaska sai sentään paikkansa uusittua varsin vakuuttavasti.

Pohjois-Amerikan puolustusliittoon olemme toistaiseksi tyytyväisiä. Siinä nyt ollaan pontevina jäseninä. ”Kyllä täällä Vanajan kylässäkin on vähän turvallisempi olo”, Tauno myönsi. Mekin marssimme postilaatikolle tavallista ryhdikkäämmin.

Uutiset jauhavat politiikan tilanteita täysillä läpi pääsiäisen. Ennen pidettiin pientä rauhoitustaukoa. Koska käytäntö muuttui, kuka muistaa? Se oli silloin, kun Ceausescut teloitettiin Romaniassa joulupäivänä 1989. Eikä uutisissä tiedetty mitään, koska joulunpyhinä ei lähetetty uutisia! Kyllä tuli äkkiä muutos. Suomalaisia ei soivi pitää pimennossa päivääkään, oli mikä pyhä hyvänsä.

Onneksi on J. S. Bach, joka rauhoittaa passioillaan täysin kahtena iltana ajattelemaan vain ikuisia ajatuksia. Irrottautuminen on muutenkin henkilökohtainen kysymys, ei tarvitse olla koko ajan median saati sitten somen satimessa. Silti on mukavaa, että lehti kääntyy tänne maille niin kätevästi. Hesarissa on hyvä artikkeli keskustan tappion syistä maakylien tasolta tarkasteltuna.

Anna-Maja Henrikssonia en silti pidä tulevana pääministerinä, vaikka Junkkari sellaista konseptia syöttelee. Sorsakin kerran uhkaili Törngren-tyyppisellä hallituksella, kun asiat juuttuivat umpikujaan. Ei siitäkään pitkäikäistä tullut.

Taas sekosin päivänpolitiikkaan, vaikka tarkoitus oli nimenomaan ravistautua siitä irti. Pääsiäinen on parasta lukuaikaa. Pöydällä kilpailee kaksi kirjaa: Pirkko Saision Passio ja Amos Ozin Juudas. Jälkimmäinen lähtee liikkeelle luonnikkaammin, mutta Saision katkelmallisuus voi siitä vielä kiinteytyä. Nyt ei tule lehtiäkään pariin päivään, hienoa.

Tavoitteena on ottaa polkupyörä tallista, kun ei hiihto oikein enää suju. Jospa huristamme Ainon kanssa kirkolle pikkuasioille. Pitää vain varoa jäätiköitä. Tämä on uljasta aikaa, tämä vaihe keväästä. Kunpa osaisi nauttia jokaisen päivän jokaisesta hetkestä.

Ensi viikolla ne tulevat joka tapauksessa taas kertomaan, kuinka maata on hallittava. Eikä sotaa lähimailla lopeta mikään, ei sitä voi olla murehtimatta. Pääsäiäsen vapahdus ei ulotu Ukrainaan, vaikka kuinka toivoisimme.

Lankalauantaina 2023

Monet hankkeet loksahtavat pääteasemalle. Suomi pinnii kuin pinniikin Naton joukkoihin. Viimeistä vaalitaistelupäivää käydään. Pahimmat lakot on taltutettu. Pikkupakkaset jatkuvat, aurinko paistaa. Ja last but not least, minä pääsin kirjoitustyössäni jollen vielä maaliin niin ainakin väliasemalle. Siltalan katalogi kertoo, että paluuta ei enää ole.

Pitkällistä kirjoittamista seuraa syvä kyllästyminen ja väsymys. Samalla synkeä epäilys: tulikohan raapustettua totaalista roskaa? Tekstiä kelaa kuin jonkun vieraan kirjoittamaa. Olenko sanonut todella noin? Mitä kaikkea on jäänyt pois? Onko siellä sitäkään tai sitä? Ei hitto se on vielä katsottava uudestaan. Ja lopulta: olkoon ihan sellaisenaan, en muuta enää mitään! Onneksi varsinainen toimitustyö on vasta alussa. Ja kuvat ja kaikki!

Muuttamisesta puheenollen, olen todella ällistynyt siitä, että vanhoja klassikkoja on alettu sievistää nykysuuntauksia vastaaviksi. Näin toimitaan jo maailmalla, ja pian suuntaus leviää Suomessa, kuten aina käy. Työmaata tulee riittämään. Kirjailijoilla on paha taipumus välittää teoksisssaan oman aikansa käsityksiä ja ilmauksia. On syntynyt vahva vakaumus, että meidän aikamme on parempaa ja viisaampaa ja vanhempi kerronta on muutettava meidän moraalikäsitystemme mukaiseksi.

Yksi kirjallisuustieteen perusasia on kokonaan unohtunut. Kun kirjailijan, vaikkapa Agatha Christien, kirjassa kuvataan epäkunnioittavasti erirotuisia ihmisiä, ei niitä kirjailija itse useinkaan omalla äänellään tuomitse, vaan hänen keksitty henkilönsä. Eikö siis ole mahdollista enää lukea entisaikojen ihmisistä, joilla on ollut meidän mielestämme vääriä käsityksiä toisista ihmisistä? Onko taannehtiva loukkaantuminen aiheena alkavaan sensuuriaaltoon, jolle ei loppua näy, jos toimeen kunnolla tartutaan. Mitäs ne Shakespearen, Dostojevskin ja Kiven henkilöt oikein törisevätkään? Voiko Venetsian kauppias enää esiintyä millään areenalla ja saako Jukolan Jussi enää huudella hävytömyyksiä Rajamäen rykmentille? Varmasti herjauksia entisaikojen roduille, muukalaisille ja sukupuolille riittää.

En nyt pysty ajattelemaankaan, mitä tietoinen itsesensuuri vaikuttaa uuteen nyt syntyvään kirjallisuuteen ja muuhun taiteeseen. Varovaisia täytyy kaikkien olla, on ilmaistava asioita kieli keskellä suuta. Kuka enää uskaltaa revitellä sydämensä kyllyydestä? Nähtäväksi jää, kuinka kangistavaan suuntaan vielä mennään. Ihmiskuva ohenee, silostuu ja muuttuu esikuvallisen hyperkorrektiksi. Alkaa jo haukotuttaa.

Vaalikeskusteluissa on ollut vähän odotettua enemmän rätinää, ja sekin näyttää joitain hämmentävän. Ei saisi niin kauheasti sosotella ja riidellä. Silti tavat ovat siistiytyneet. Muistan minäkin vanhat turnajaiset, jolloin Vennamo keräsi ensimmäiset jytkynsä vuonna 1970. Kekkonen sai vaalituloksia seuratessaan sydänkohtauksen. Akateemiko Matti Kuusi kirjoitti, että tunsi vaaleista ”happaman kirpeää mielihyvää”, vaikka ei vennamolaisia äänestänytkään. Vaali oli hänelle todistus siitä, että kansa pystyi liikkumaan. Tuskin tulee enää niin yllättäviä vyörytyksiä. Kaikki ovat linnoittautuneet henki kurkussa täpäriin asemiinsa.

Kävelenpä minäkin huomenna tuonne Eiranrannan väistötiloihin piirtämään kallisarvoisen ääneni. Sittenpä nähdään! Olen muuten kuunnellut äänikirjana Juha Rautaheimon ja Sari Rainion rikosromaania Vanajat eivät vaikene, jossa liikutaan juuri kävelyreittini paikoilla, Engelinaukillla, Juhani Ahon patsaalla, Eiran puistossa ja Rehbinderintiellä. Leppoisaa vähän Waltarinhenkistä paikalliskuvausta. Vielä ei ole tullut vastaan kovin pahoja loukkauksia meidän aikamme helsinkiläisistä, vaikka yksi moraaliton nilviäinen taustalla jo likuskelee. Uskon että hänkin lopussa paljastuu kunnon stadilaiseksi.

1.4. 2023

Riikka Purran kommentista tuli vaalien lentävin lause. Sitä tullaan toistamaan vielä niin kauan kuin kulttuurista yleensä keskustellaan. Niin lähdin minäkin tutkiskelemaan, mitä luksusta olen parin kuluneen viikon aikana saanut nauttia.

Kesken pitkäjänteisen kirjoitustyön (luksusta sekin) lähdin räntäsateessa talsimaan Suomalaiselle Klubille, missä Sauli Tiilikainen ja Juha Kandolin antoivat runollis-muiikillisen matinean iltapäivän ratoksi. Aarno Cronvall tietysti juonsi. Mitä nautinnollisin irtautuminen päivän harmaudesta. Saulin ääni ja eläytyminen esityksiin oli ehdottomasti luksusta, Kandolinin lausunta pikemmin arjen vankkaa ruisleipää. Henkeni sai ravintoa.

Paluumatkalla poikkesin Galleria Duettoon katselemaan Inari Krohnin uutta taidetta, jota en päässyt juhlistamaan avajaisiin, koska olin maalla hiihtämässä (luksusta, jos latu luistaa). Ilahduin taiteilijan uudistumisesta. Mukana on edelleen värikylläistä maisemailoittelua, mutta mukaan on tullut uutta syvämietteisyyttä, raamatullista aihepiiriä yhdistettynä avariin vuorinäkymiin. Jänniä olivat myös grafiikan lehdet alkuperäisinä ja väritettyinä. Luksusta silmälle. Talsin kotiin selvästi virkistyneenä.

Sitten tullaan varsinaiseen taidepläjäykseen. Oopperahan nyt on ylintä ylellisyyttä, mitä yhteiskunnan tukema laitos meille voi tarjoilla. Päätin kestää viisituntisen istunnon ja laittauduin ystäväni houkuttelemana katsomaan ja kuuntelemaan Richard Wagnerin Siegfriedin Kansallisoopperaan. Sieltä sitä tulvi, mahtavaa musiikkia mielestäni loistavasti soitettuna Hannu Linnun johdolla. Solistit olivat valioluokkaa, Wagner-laulantahan tarvitsee ihan oman kestotyyppinsä, kuten olen kuullut sanottavan. Todella kestäviä laulajia kuultiin, joista Tommi Hakala oli vaikuttavin Vaeltajan hahmossa.

Mutta mitä hittoa. Miksi ihmeessä lavastus oli alussa peräisin autohajottamosta ja koheni kyllä valaistuksin ja elävin tulipyörin satumaisiin sävyihin myöhemmissä näytöksissä. Vielä hullummin oli käynyt laulajien, jotka puvustaja oli pukenut säälittäviin resupekkarytkyihin. Ilmeisesti myyttisestä sankarihahmosta Siegriedistä oli näin haluttu riisua kaikki sankaruus, kun hän siinä rönttypaidassaan ja polvihousuissaan tepasteli ja muka takomaansa miekkaa voittoisasti helskytteli. Luksusta musiikki ja laulu, mutta rähjäluokkaa lavastus ja puvustus.

Ylellistä on myös aivan arkinen ele: voit poimia hyllystäsi kirjan, joka on jäänyt lukematta tai kannattaa lukea uudelleen. Näin urakoin loppuun Haruki Murakamin lähes 900-sivuisen Vieterilintukronikan, jossa pähkäiltävää ja mystisiä arvoituksia riittää, myös karmeaa sadismia maailmansodan ajoilta. Hirvittää mitä edelleen nousee esiin, kun Ukrainan sodan rikoksia aletaan selvittää, jos niin pitkälle koskaan päästään. Mutta luin ja kestin, osin kammottavan käänteistä luksusta.

Parastaikaa on menossa Antti Hurskaisen pienempi romaani Suntio, jonka uskonnollis-filosofiset keskustelut keikailevat älyllisinä kiepsahduksina. Aihepiiri, kirkollinen elämä sisältä kuvattuna, on kiintoisa. Enempää en osaa vielä sanoa, kun kirja on kesken.

Myös televisio tarjoaa kirjallis-älyllisiä elämyksiä elokuvankin muodossa: sellainen oli äsken nähty Godardin filmatisointi Moravian romaanista Keskipäivän aave. Olen kerran pitänyt luentosarjan Moravia tuotannosta, joten katsoi leffan silmä kovana. Se oli tiheänään kirjallisia viittauksia, mutta vähemmän elokuvallista liikettä. Odysseus-elokuvan filmauspaikka oli upea. Brigitte Bardota katseli ihan ilokseen, muistuivat siinä mieleen nuoruuden elämykset. Hän edusti elokuvan elävää luksusta.

Kevään kirjallisuuden kirkkain tähti on ehdottomasti Kiira Korpi, taitoluistelija ja elämänmieterunoilija. Toteutuu tuttu juttu: kun kirjaa oikein hartiavoimin kriitikko ruskoi Hesarissa, se lähtee lentoon ja nousee kohta myyntlistojen kärkeen. Tuntuu melkein kuin taustalla olisi markkinointiosaston tietoinen suunnitelma. Julkkikset kehuvat kirjaa kilvan ennen kuin ovat ehtineen edes vilkaista sitä. Näin luistelee eräänlainen luksustuote piruettimaiseen pistevoittoon kriitikostaan.

Voimme siis olla vakuuttuneita siitä, että kulttuuri on ehdottomasti elämää kohottava alue eikä mikään ”välttämätön osa arkea”, kuten on lennottomasti tolkutettu. Eläköön elinvoimainen luksus! Jos Riikka Purra lausumansa ansiosta purjehtii vaalivoittoon, en pahastu enkä pelkää: silloin vasta leikkausten uhatessa kiivas kulttuurikeskustelu valloilleen riehahtaakin. Ja sehän on aina elämän merkki. Ahdistettu taide on monesti antanut parastaan.

25.3. 2023

Eläköön, nyt olemme taas ylimpiä ystäviä Turkin kanssa! Moninkertaisena Istanbulin kävijänä riemuni on rajaton. Turkkiin voi taas matkustaa tuntematta pistoja sydänalassaan. On otettava uusi painos Valkoliljojen maasta! Liittolaisia on lupa ja vähän velvollisuuskin kannattaa.

Ehkä vanhaan heimoveljeen Unkariinkin suhteemme vähitellen kohentuvat. Magyaarit olivat hyvinkin lähellä sydäntämme ennen kuin Orban alkoi siellä kukkoilla. Itäiset valtiaat ovat nyt saaneet näyttää mahtiaan. Sándor Petöfi uudelleen arvoonsa! Kun Sillanpää sai 1939 Nobelin, unkarilaiset kirjailijat kirjoittivat runoja Siljan kunniaksi.

Tyynnyttävää oli katsella meidän valtionjohtajamme terävää ja täsmällistä esiintymistä aamulla tv:ssä. Sauli Niinistön diplomaattinen sukkulointi on ollut paitsi näyttävää myös tehokasta. Totta kai asioita valmistellaan isommalla joukolla, mutta presidentin johtoasema on kiistaton ilman ulkoisia valtiaan elkeitä. Miten meillä taas on näin hyvä herraonni.

Kuuntelin perjantaina Ruben Stillerin ohjelmaa, jossa Kai Ekholm puhui kiintoisia sensuurista. Vauhdikkaasta jutusta tarttui korvaan joitakin suurpiirteisiä haksahduksia. Joskus vanhat myytit ovat hyvin sitkeitä. Valistuneet herrat toistivat taas väärän käsityksen siitä, että Mika Waltari olisi 1930-luvulla vastustanut ulkomaisen kaunokirjallisuuden suomentamista! Jopa minä olen kumonut tämän aikoja sitten Waltarin elämäkerrassa Unio mystica.

Ironia on tunnetusti vaikea tyylilaji ja kääntyy toisinaan tarkoitustaan vastaan. Waltari kirjoitti Suomalaiseen Suomeen (2/1933) hauskan pakinan Tyhjiä tynnyreitä eli kolinaa ammattikirjailijan aivokopassa. Hän moitti vanhoillisia kustantajia haluttomuudesta välittää meille modernia eurooppalaista kirjallisuutta suomen kielellä. Mutta onnettomuudeksi hän käytti pakinaan sopivaa käänteistä tyyliä.

Hän totesi, että uusi eurooppalainen kirjallisuus oli a) epäsiveellistä b) myrkyllistä (so. älykästä, repivää ja hajottava) ja c) yhteiskunnalliseen kumoukseen yllyttävää. Tällaisen levittäminen ”kehittymättömän lukijakunnan käsiin” ei vastannut kirjoittajan mielestä tarkoitustaan, koska se saattoi herättää joko kiivasta vastustusta tai kannatusta. Sitä paitsi kiinnostuneet saattoivat lukea uusinta kirjallisuutta ruotsin tai englannin kielellä.

Jos nyt vähänkin Waltarin kansainvälisesti suuntautumista tunsi, tämä ei voinut olla muuta kuin leikkaavaa ironiaa. Hän tuskaili kansallista umpiotamme ja eteni itse pian kauas kansainvälisille markkinoille. Hän kirjoitti gradunsa Paul Morandista, jolta ei ollut käännetty yhtään teosta. Tulenkantajista hän avasi konkreettisesti ensimmäisenä ikkunoita Eurooppaan. Hän myös esitteli kirja-arvosteluissaan ulkoimaista kärkeä aina kun siihen tarjoutui mahdollisuus.

Ikävä kyllä ironia käsitetään usein väärin, niin tässäkin tapauksessa. Joku tosikkomainen Waltarin vastustaja otti pakinan kirjaimellisesti ja alkoi levittää tietoa tästä ”mielipiteestä”. Niinpä se oli säilynyt hyvin hengissä kahden älykön radiokeskustelussakin vielä 90 vuotta julkaisemisensa jälkeen!

Tarkennettakoon samalla pari muuta väittämää. Ekholm sanoi Pentti Haanpään joutuneet ”poseen” konikapinasta eli Tulenkantajassa julkaisemistaan Pulamiesten puheista. Tosiasiassa Haanpää sai sakot ja kieltäytyi maksamasta niitä. Hänen kustantajansa Erkki Vala järjesti keräyksen, jonka tuloilla sakot maksettiin.

Toinen oudompi Ekholmin väite koski ”ennakkosensuuria”, jonka kynsiin olisivat joutuneet Juhani Aho ja Ilmari Kianto. Ei kai sentään. Kirjoitin molempien elämäkerrat, mutta en koskaan törmännyt tällaiseen. Siihen aikaan oli Venäjän keisarivallan harjoittamaa sensuuria, mutta en ole kuullut sen ulottuneen kaunokirjallisuuteen. Ahon romaani Yksin (1890) aiheutti jopa valtiopäiväkyselyn, mutta ei sitä sensuroitu. Kiannon romaanin Elämän ja kuoleman kentät julkaisemistra lykättiin Otavalla 10 vuotta, mutta ei senkään verisiä kuvauksia vuoden 1918 taristeluista sensuroitu. Ahon ja Kiannon hyvinkin leikkaavat lehtikirjoitukset saivat ilmestyä melko vapaasti.

No puhellessa sattuu eikä kaikkea voi muistaa niin tarkalleen. Ei sitäkään, että Yrjö Leinon muistelmat yritti julkaista Tammi eikä Otava. Pääasia keskustelussa oli kuitenkin vanhemman kirjallisuuden ajankohtaiset sensuuriyritykset, jotka on mielestäni torjuttava päättävämmin kuin Ruben ja Kai esittivät. Totta kai erilaista sensuuria on aina esiintynyt, mutta enpä hevin muista tällaista taannehtivaa, uudemman ajan moraaliskäsityksistä johtuvaa. Paitsi tietysti on ollut poliittisia päätöksiä tuomita tai hävittää kokonaisia teoksia. Venäjällä ollaan tässäkin suhteessa meitä huomattavasti pitemmällä. Uusia kirjarovioita emme tosiaan kaipaa, emmehän?

18.3. 2023

Vanhoina Kekkosen aikoina isäni murahti: ”Kaikki tärkeät päätökset maassa tehdään kännissä.” Pitkät lounaat ja saunomiset olivat maan tapa.  Olisiko parempia päätöksiä syntynyt siististi ministeriöiden sisähuoneissa?

Mannerheim nautti tunnetut ryyppynsä ja lounasjuomansa Hotelli Kalevassa Mikkelissä ja johti taas iltapäivällä sotaa Päämajassa. Marskin ryypystä on tullut jäljitelty legenda. Juhani Suomi on kirjassaan jopa arvellut, että Mannerheimilla oli alkoholia veressään ympäri vuorokauden. Olisiko jatkosota mennyt paremmin, jos hän olisi tyytynyt vichy-veteen?

Winston Churchill johti Englannin taistelua Saksaa vastaan kylpyammeesta viskipullo käden ulottuvilla. Sikaari sauhusi aina. Raitis kasvissyöjä HItler hävisi sodan.

Meillä kyseltiin 50-luvulla, luuleeko joku, että Paasikiven punainen nenä johtuu reippaasta ulkoilusta. Olisipa ukko karjahtanut pahan kerran, jos joku toimittaja olisi tullut kyselemään hänen alkoholin käytöstään.

Otetaan nyt vielä K. A. Fagerholmin klassinen lausahdus: ”Liika on liikaa, mutta kyllä kohtuus on ehdottomasti liian vähän.”

Nämä kuuluvat vanhaan maailmaan, jota nyt säälitellään. Viimeksi eilen Radio Ykkösen kulttuuristudiossa päiviteltiin, että ministeri Lintilä ei ole huomannut aikakauden muuttuneen. Hän on kuulemma jäänyt vanhan kulttuurin vangiksi. Mutta onko tämä uusi hurskastelevien moralistien aika jotenkin parempi kuin reipas entinen?

Mika Lintilää on pilkattu siitäkin, että hän on hankkinut itselleen runsaan viinavaraston pahan päivän varalle. Entisinä aikoina ministereille tuli aina kiire tilata täydet ministeriviinat ennen hallituksen kaatumista. Sitä pidettiin itsestään selvänä etuna. Kulttuuriministeri Jouko Tyyri oli aikanaan alivuokralaiseni, saita kohtuuden mies, mutta niin vain hankki hänkin  viinalaatikot, joista oli hyvä vieraitaan kestitä.

Varmaan oli paljon ylilyöntejä ja Ahti Karjalaisen kaltaisia tuhon kierteitä. Alkoholismi on aina paha asia, samoin rattijuoppous ja perheväkivalta. Niitä pitää hoitaa ja vastustaa. Mutta tolkutonta on syyttää ministeriä pelkästä viinan hajusta, jos hänen ei osoiteta tehneen mitään virheitä viranhoidossa. Totta kai Lintilän taustalla väijyy taistelu Vaasan vaalipiirin viimeisestä edustajanpaikasta. Media on helppo naruttaa mukaan kilpailijoiden huhukampanjaan.

Ja vaikuttaako kohtuullinen alkoholin nauttiminen asioiden hoitoon välttämättä kielteisesti? Jospa hyväntuulinen ministeri tekee joustavampia päätöksiä eikä vaivaudu turhaan rähinöintiin. Entiseen aikaan kaikki tiesivät, että Paasikiven puheille kannatti mennä vasta tämän nauttiman lounaan, kahvin ja konjakin sekä sikaarin jälkeen.

Kerran olin lounaalla Pariisissa asuvan Mirja Bolgárin kanssa. Hän puolusti ranskalaisten vapaata viinikulttuuria sillä, että autoilijakin ajaa joustavammin ja sovinnollisemmin parin lasillisen jälkeen. Muulloin hän tempoilee ja raivostuu pienestäkin rikkeestä. Mutta varmaan Ranskassakin nipottavat moralistit ovat jo pääsemässä niskan päälle.

Joten jatkettakoon ”humalaisten” ministerien ja muiden poliitikkojen jahtaamista lonkeropurkkien ja kuvaviestien tarkkuudella.  Näin saadaan kuiviin vaalikeskusteluihin ainakin vähän väriä ja kosteutusta.

11.3. 2023

Tiedettiin Matti Klingen kunnon heikentyneen, mutta yllättävän nopeasti hänen voimansa loppuivat. Vielä tammikuussa kustantaja tutki mahdollisuutta julkaista hänen päiväkirjansa 23. osa, mutta sitä ei sitten julkaistu. Klinge ei jaksanut enää tilittää suhdettaan vaikeaan asiaan, Vladimir Putinin aloittamaan sotaan Ukrainan liittämiseksi takaisin äiti-Venäjään. Toinen vaikea asia hänelle oli varmasti Suomen ja Ruotsin päätös liittyä Natoon. Takaiskut saattoivat jouduttaa hänen hiipumistaan.

Emme saa ilmeisesti koskaan tietää hänen viimeistä tilintekoaan näistä kysymyksistä. Se olisi varmasti kulkenut kaukana siitä yksimielisestä valtavirrasta, joka Suomessa nyt vallitsee. Hän lausahti viime sanoinaan syksyllä Hesarissa, että sotaa Ukrainassa on ”tarkasteltava tasapuolisesti”. Yhden jyrkän toisinajattelijain me olisimme hyvin ansainneet ja kestäneet.

Matti oli minulle vähän kuin vaativa isoveli. Olimme saman koulun kasvatteja, latinan linjan käyneitä ja kumpikin promootioidemme ultimusmaistereita. Toisinaan Matti kutsui meidät kotiinsa Ullankadulle iltateelle tai viskille ja pohti suhdettaan ajan tapahtumiin. Näissä yllätyin kerran siitä, kuinka raskaasti Matti otti sen, että häntä ”ei arvostettu Suomessa”. Miten niin ei arvostettu? Hänhän sai huomiota, arvonimiä ja kunniamerkkejä – mitä puuttui?

Hänestä ei tullut yliopistonsa rehtoria eikä kansleria, ei edes akateemikkoa. Viimeksi mainittu arvonimi olisi hänelle kieltämättä hyvin sopinut. Hän sai tyytyä olemaan ”pelkkä” professori. Mutta asemaansa hän muuten pullisti rinta kaarella, kuten hänen kuusiosaisista muistelmistaan voi lukea. Se on hänen monumenttinsa, muistopatsasta ei tarvita.

Klinge oli osakuntansa kuraattorina puuhaamassa Helsinkiin Mika Waltarin muistomerkkiä. Waltaria hän luki ja tutkikin, mutta ei saanut kootuksi hänestä aikomaansa kirjaa. Se oli sinänsä vahinko, vaikka olimme Waltarista eräissä kohdin eri mieltä. Näitä olen selvitellyt Waltari-seuran vuosikirjassa Illusioni joitakin vuosia sitten. Joskus Matti vilautti ajatustaan myös luokkatoveriaan Pentti Saarikoskea käsittelevästä kirjasta. Suurin suunnitelma, Euroopan kulttuurihistoria, jäi sekin haaveeksi, aika loppui.

Matti Klingen rekisteri oli epätavallisen lavea. Hän ei todellakaan ollut mikään historian fakkiprofessori, vaan ulotti mielenkiintonsa muun muassa kaunokirjallisuuteen ja maalaustaiteeseen. Oli itsekin, kuten arvioidaan, keskitasoa parempi sunnuntaimaalari, piti useita näyttelyitä. Hänen kotonaan lojui kymmeniä tauluja lattialla seiniä vasten, osa myös ripustettuina. Hyllyt pursuivat kirjoja. ”Enemmän tulee sisään kuin menee ulos”, hän tuskaili. Minua huvitti hänen päiväkirjansa lause: ”Olen taas antanut itselleni luvan lukea yhtä ja toista.” Sitten seurasi jonkun ranskankielisen historiateoksen referointia.

Tulee taas tyhjempi olo, kun ei ole enää Matti Klingeä seuraamassa, valvomassa ja kommentoimassa. Hän oli kova huomauttelemaan minunkin kirjojen puutteista, mutta jo se, että hän julkisesti käsitteli kirjaa, oli tunnustus. Kuin sattumalta tulen juuri tänään omien muistelmieni tarkastusluennassa kohtaan, missä Matti soittaa sen jälkeen kun olen lähettänyt hänelle Runeberg-kirjani. Mitä hän sanoi, on luettavissa mainitusta elämäkerrasta ja tulevista muistelmistani. Niitä ei Matti ole enää ikävä kyllä kritisoimassa. En arvannut, että häntä tulisi suorastaan ikävä – niin itsekylläinen, arrogantti ja ylimielinenkin hän osasi olla. Mutta siinä oli aina oma hauska ironinen pilkkeensä. Anarkisti kravatti kaulassa, kuten hän itse sanoi. Veljellisen ystävällinen hän oli aina tavatessamme. Tietämyksessään primus inter pares. Eipä tule enää toista hänen kaltaistaan.

6.3. 2023

Olen pitkästä aikaa hiihtänyt maalla. Parasta on kun lenkin jälkeen voi istahtaa, juoda kuumaa ja katsella kun toiset hiihtävät.  Eilen sitten repesi riemu valloilleen. Komea perinteitten mukainen viesti se oli, mutta kannattaa muistaa, että Norja voitti melkein minuutilla ja 11. kerran peräkkäin. Tasoero on vielä toivoton.

Hiihtoloma on myös työloma, luen edelleen silmä kovana tulevan kirjani käsikirjoitusta ja yritän korjata kupruja. Yllättävän vaivalloista hommaa. Alan jo epäillä, etten osaa enää edes oikeinkirjoitusta. Mutta sitten tulee taas luistavia jaksoja, mieli kohenee.

Väliin on luettava toisten kirjoja. Kaksi vahvaa ohjaajan muotokuvaa olen selvittänyt. Annina Holmberg on kirjoittanut isästään Kallesta elämäkerran Riivattu ja siunattu (Siltala 2022) ja tutkija Niko Jutila Rauni Mollbergista myös elämäkerran Molle (WSOY 2023). Kun olen molempien ohjaajien kanssa työskennellyt ja kumpaankin tutustunut, oli tietysti mielenkiintoista lukea, mitä tytär ja tutkija ovat heistä uutta irti saaneet. Väkeviä persoonia kieltämättä kumpikin.

Annina on välttänyt sen sudenkuopan, että alkaisi kovasti puolustamaan isäänsä. Hän säilyttää yleensä ulkoisen ja objektiivisen asenteen, vaikka sukeltaa välillä tunnevaltaisiin tilityksiin. Näiden välillä on hyvä tasapaino. Tytär ihailee isäänsä, mutta ei välttämättä ihannoi, vaan sanoo tarpeen tullen myös suorat sanat. Liian läheinen henkilökohtaisuus ei häiritse ohjaajan henkilökuvan rakentumista.

En ole lukenut Anninan kirjaa äidistään Ritvasta, siinä kuulemma oli enemmän tunnepitoista hyvästijättöä. Kallen sairaus ja kuolema on kuvattu kyllä sekin varsin perusteellisesti. Pakosta tällaisiin kirjoihin tulee surutyön tuntua.

Eira Mollberg on julkaissut parikin kirjaa isästään, ja niissä tunteet ja arvostukset heittelevät toisinaan hyvinkin ristiriitaisesti. Valaisevia nekin ovat, vaikka eivät yhtä objektiivisia kuin Anninan kirja Kallesta. Suurilla ohjaajilla on kirjallisesti lahjakkaat tyttäret, joilla on oivallusta taiteen ehdoista.

Silti on hyvin paikallaan, että kokonaan ulkopuolinen tutkija on tarttunut Mollen töihin ja elämäntarinaan.  Tehtävä ei ole ollut helppo. Niko Jutila on pitänyt pään kylmänä ja avannut nyt kaikki ovet Mollen melko saatanalliseen persoonaan. Harvoin saa lukea näin häikäilemätöntä kuvausta akateemikoksi nimetystä taiteilijasta.  Jutilan kuvaus on nimenomaan hyvässä mielessä häikäilemätön, koska hän ei ole väistellyt ikäviä asioita ja on samalla dokumentoinut surkeatkin jutut huolellisesti. Kerrassaan kunnollista työtä.

Tekijä näkyy haastatelleen minua elokuussa 2021, mutta en muista siitä mitään.  Marja oli kuollut keväällä, ja koko kesä on pyyhkiytynyt mielestäni. Olen silti puhunut näköjään ihan asiaa, ja Jutila on kirjannut muistoni pätevästi. Se herättää luottamusta hänen muuhunkin lähteiden käyttöönsä. Käsillä on vankka 500-sivuinen opus erään taiteilijan komeasta noususta, työtovereitaan piinaavista ohjausmetodeista, suoranaisesta sadismista, kunnianhimon repimistä ihmissuhteista ja surkeasta loppulaskusta. Hulluus ja lahjakkuus lyövät kättä välillä onnistuneesti.

Alkusyitä on etsittävä Mollen kasvutaustasta, vanhemmista, yhteiskuntaluokasta ja jatkuvasti piinaavasta alemmuudentunteesta, joka heitti menestyksen tullen toiseen äärilaitaan. Voi kai sanoa sovinnaisesti, että Raunin pää ei kestänyt onnistumista, johon hän kaikin voimin ja kyseenalaisin menetelmin oli pyrkinyt. Häntä ajoivat eteenpäin sosiaalisen nousun ja kuuluisuuden tavoittelu, rahan ahneus ja vimmattu tarve alistaa toisia, varsinkin heikompia. Ei hän näissä suhteissa mikään yksinäinen ilmiö ole taiteen historiassa.

Kalle Holmbergin lähtökohta oli toisenlainen. Hänen lähtöperheessään oli korkeampi kulttuuripohja, vaikka Kallekin radikaalistuessaan kävi sotaa hallitsevaa isäänsä vastaan. Molle taisteli paitsi isäänsä myös appiukkoaan vastaan. Äitiin molemmilla oli ehjemmät suhteet. Molemmilla oli kovat näyttämisen poltteet ja niissä molemmat onnistuivat, vaikka kokivat myös fiaskoja ja vastoinkäymisiä.

Kaksi piirrettä yhdistää heitä erityisesti. Kummankin oli vaikea kestää kritiikkiä. Kielteinen arvostelu johti heidät lapsellisiin mielenosoituksiin ja pahimmillaan sairauteen. Yllätyin todella, kuinka raskaasti Kalle otti viimeisen ohjauksensa Tulitikkuja lainaamassa TTT:ssä saaman kritiikin. Muistan hyvin kuinka vaikeasti hänen ohjausnäkemyksensä silloin katsojille avautui. Tuntui että taiteellinen peräseinä oli tullut vastaan, ja se kai reaktion selittääkin. Molle taas ei oman kokemukseni mukaan kestänyt puoltakaan poikkipuolista sanaa, siinä suhteessa hän oli patologinen tapaus. Kaikkein ylistetyimmät ovat usein kaikkein herkimpiä, heitä ei saisi hipaistakaan.

Toinen yhdistävä piirre ohjaajien työtavoissa oli pitkillä monologeilla ohjaaminen. Olen kuunnellut kumpaakin tuntikausia ja tajunnut, että heidän tarkoituksenaan ei ollutkaan analyyttinen tulkinta käsiteltävästä teoksesta, vaan hengen kohotus, tunnetilan nosto ja työtoverien suggeroiminen heidän omille aaltopituuksilleen. Ei kannattanut yrittää ottaa selvää mitä he tahtoivat sanoa, vaan kuunnella mikä oli päivän henkinen viritys.

Paljon muutakin voisi elämäkerroista poimia. Ajatellaan nyt vaikka näiden hyvin maskuliinisten ohjaajien suhdetta seksuaalisuuteen. Hirvittää mitä siitä puolesta vielä esiin nostetaan. Ainakin Mollen yltiöseksuaalinen mielenvire oli tapa purkaa työn tuottamia paineita. Tämän piirteen demonisuuteen ei mikään ulkoa tullut kampanja olisi tehonnut. Hyvä kun Molle pääsi livistämään ennen Me too -tuomioita. Hänen työnsä olisi pysähtynyt niihin.

Palaan näihin ja muihin seikkoihin tulevissa muistelmissani, odottakaas vaan. Vaikka Annina ja Jutila tekevät hyvää työtä, paljon olisi vielä kerrottavaa. Myös omasta kohdastani.

Nyt Tauno auraa ikkunani alla jo kylätietä ja heittää kohteliaasti minun pihastani pahimmat lumet sivuun. Tänäänkin on hiihdettävä ja katseltava naisten hiihtoa, josko sieltäkin vielä uusia ilonaiheita irtoaisi.

4.3. 2023