Panu Rajala

Äitini kertoi nähneensä, kuinka eräs mies yritti kiväärillä osua pommikoneisiin Esplanadin puistossa. Kaikki torjuntakeinot otettiin äkkihyökkäyksessä käyttöön. Pommit tekivät tuhoa Hietalahdessa ja Lasipalatsin tienoilla. Järkytys Helsingissä 83 vuotta sitten oli varmaankin samaa luokkaa kuin Kiovassa viime helmikuussa. Mutta kumpaakaan kaupunkia ei vihollinen saanut vallatuksi.

Kuuntelin Kaartin soittokunnan kajauttelevia marsseja toista viikkoa sitten Musiikkitalossa. Konsertti ”Taisteluiden suuret sävelet” kertasi tapahtumia Suomen sodasta 1800-luvun alusta toiseen maailmansotaan,  Korean sotaan ja Jugoslavian koettelemuksiin sekä lopulta Ukrainan sotaan. Viivyttiin myös jatkosodassa Karjalan Kannaksen linnoituksessa ja Bengtskärin majakassa Hangon edustalla kesällä 1941. Kovia säveltäjiä kuultiin Bernhard Crusellista Tauno Marttiseen. Kerrassaan railakas ilta. Luvalla sanoen lopuksi kuultu Porilaisten marssi oli kaikista marsseista iskevin. Soittokuntaa johtivat musiikkieverstiluutnantti Pasi-Heikki Mikkola ja musiikkimajuri Timo Kotilainen.

Miksi menin konserttiin johtui erityisestä syystä.  Koloratuurisopraano Marika Hölttä lauloi kaksi Uljas Pulkkiksen säveltämää laulua oopperastamme Raatteen tie. Sen ensiesitys oli Suomussalmen kesäteatterissa viime heinäkuussa, mutta vieläkään en ole nähnyt koko oopperaa. Syynä on se, että oopperan aiottu kiertue eteläisemmässä Suomessa on suurimmalta osin peruttu. Siihen taas syynä kuulemma lippujen heikko kysyntä.  Väitetään että ihmiset eivät jaksa enää sota-aiheita.

Silti Raatteen tien pitäisi juuri tänä iltana jossakin kajahtaa! Samoin tästä eteenpäin harva se päivä aina tammikuulle asti, kuten Raatteessakin talvisodan alussa taisteltiin ja kaksi vihollisen divisioonaa tuhottiin. Suomi kesti urhoollisesti, mutta asiasta kertovan oopperan tuottaja Jyrki Anttila on antautunut yllättävän helposti.  Hän ei osannut ilmeisesti varautua siihen, että näinä epävarmoina aikoina ihmiset ostavat lippunsa viime hetkillä eikä ennakkomyynti näytä toivottua tulosta.

Marika Höltän esittämät Annikin ja Liisan, kahden lottatytön, laulut helisivät Musiikkitalossa kauniisti ja myös vihlovasti, niin järkyttävistä ajoista ne kertovat. Uljas Pulkkis on säveltänyt komean oopperan, joka iskisi täydellä voimalla tähän historian ajankohtaan. Eipä nyt iske. Odottakoon sitten oopperoiden varikolla, vielä sen aika tulee. Sääli kuitenkin, että valmiiksi harjoiteltu ja pohjoisen lehdissä ylistetty teos on omaehtoisessa esityskiellossa. Kyllä talvisodan ihme oopperansa ehdottomasti ansaitsisi.

Uljas Pukkista kuultiin menneellä viikolla enemmänkin. Hänen sävellyskonserttinsa oli Temppeliaukion kirkossa, ja sielläkin kuuntelin salskeita ja teräviä säveleitä. Konsertin johti Tapio von Behm. Hannu-Ilari Lampila on nämä tietokoneellisesti pohjustetut ja silti taiteellisesti innoittuneet sävellykset Hesarissa (18.11.) niin hyvin käsitellyt, ettei niihin voi maallikko mitään lisätä paitsi vangitsevan elämyksensä. Odotamme Uljaksen sotaoopperaakin viimein estradille! Nyt juuri on korkea aika.

Viime sunnuntaina istuin taas Musiikkitalossa ja kuuntelin RSO:n kamarimusiikkisarjan konserttia, jossa minulle tuntemattomat säveltäjät ja soittajat esiintyivät meriaiheisten sävelmien lumoissa. Taiteellinen suunnittelu oli Yuki Koyaman, joka soitti myös huilua. Lisäksi harppu ja jouset olivat keskeisessä asemassa. Kaunis soitanta irrottaa hetkiksi kirjoitustyöstä, joka on edennyt kuumeiseen korjausvaiheeseen. Tuntuu välillä siltä, että lukeminen ja tarkistaminen on aikaa vievämpää työtä kuin itse kirjoittaminen  Tulostettujen liuskojen pino silti kasvaa hitaasti mutta varmasti…

30.11. 2022

Saattelimme professori Osmo Pekosen viimeiseen lepoon Mikkelin Pitäjänkirkossa. Siunaustilaisuudessa oli elementtejä eri uskontokunnista. Osmo oli aito ekumeenikko ja tunnusti viimeksi katolista uskoa. Siunauksen toimitti Pyhän Henrikin katedraaliseurakunnan isä Anders Hamberg. Requiescat in pace.

Osmo kuoli yllättäen Tarmo Kunnaksen johtamalla polkupyörämatkalla Ranskan Uzésissa. Hieno paikka lähteä, Ranskan ystävä hän oli henkeen ja vereen. Silti menetimme korkeasti oppineen kaverin liian varhain.

Etsimättä palasi mieleeni pyöräilyretki Tarmon joukoissa Rochellen rannikolla toistakymmentä vuotta sitten. Olimme Osmon kanssa huonetovereita ja pärjäsimme hyvin. Tehtiin pitkiä päivämatkoja, syötiin ja juotiin myös hyvin. Kerran puhkesi rankkasade, jolta pelastauduimme märkinä ja hieman uupuneina hotelliin. Tarmon pyörästä oli kumi puhjennut, hän tuli viimeisenä pyörää taluttaen perille. Arvelin jo että illallisemme myöhästyy. Eikö mitä, Tarmo oli määrättyyn aikaan suittuna tumma puku päällä vastaanottamassa kutsuttuja paikallisia vieraita ja piti ranskaksi hienon tervehdyspuheen.

Kiire tuli meillekin Osmon kanssa. Kävimme suihkussa ja tempaisin sängyltä housut jalkaan. Oudoksuin vähän kun ne vaikuttivat kumman väljiltä. Ilmeisesti olin laihtunut rankoilla matkoilla. Pitkätkin ne olivat. Mutta pöydässä huolet sulivat.

Ihmettelimme kun Osmoa ei kuulunut. Kun palasin huoneeseen, siellä istui synkkä mies lukemassa. Olin vahingossa tempaissut Osmon housut jalkaan eikä hän mahtunut minun pienempiin housuihini. Olen siis yhden illan voinut viisastella Osmo Pekosen housuissa. Muistamme että hän oli de Gaullen mittainen mies.

Toinen kallis muisto liittyy viime kesän tapaukseen. Olin Osmon kautta tutustunut kuvanveistäjä Sofia Saareen ja pitänyt hänen Eino Leino-veistoksensa paljastuspuheenkin Paltaniemellä Leino-talon edustalla. Siellä nuori Leino herkkänä ja tuorein silmin kotimaisemiaan silmäilee.

Innostuin tilaamaan Sofialta aikomani joutsenveistoksen kahdenkin edesmenneen vaimoni haudalle Hämeenkyrössä. Hän veisti kauniin lentoon lähtevän joutsenen, joka valettiin pronssiin. Mutta kun veistos oli jo siirtokunnossa, kirkkoneuvosto kielsi sen sijoittamisen hautausmaalle. Syynä kuulemma, että siellä ei ole muitakaan vastaavia ja veistos olisi ruohoa leikkaavien koneiden tiellä. Viereistä hautaa se ei olisi häirinnyt, sillä vieressä on tie.

Tällöin Osmo Pekonen riensi apuun. Hän lunasti veistoksen ja toivoi, että se voitaisiin sijoittaa vaikkapa Kangasniemelle 150 vuotta täyttäneen Otto Mannisen kunniaksi. Hänellä on tunnetusti kauniita joutsenaiheisia runoja, joita Osmo lasketteli ulkoa. Jos tämä ei etene, Osmon oma hauta Rouhialan hautausmaalle voisi tarjoutua sopivaksi paikaksi joutsenen laskeutua ja nousta lentoon. Sikäli kun kirkkoneuvosto Mikkelissä olisi jäykkää Hämeenkyröä suvaitsevaisempi.

Olisin mielelläni kertoillut näitä muistotilaisuudessa Kyyhkylän kartanossa, mutta onneton sattuma esti viime hetkellä tuloni sinne. Joten muistan näin kirjallisesti vaiheitani don Osmon kanssa, joita oli paljon enemmän. Viimeksi kuuntelin hänen ja Tarmo Kunnaksen notkeaa dialogia Ikaalisten Puistofilosofiassa viime heinäkuussa. Mieleeni jäi kummankin painottama ajatus elämästä nauttimisen välttämättömyydestä niin kauan kuin se vain on mahdollista. Toiseen olomuotoon siirtyy nyt Osmo iloineen, tietoineen ja viisauksineen.

19.11. 2022

Oliko Väinö Linna Kekkosen kaveri? Esko Ahon avauskysymykseen oli vastattava myöntävästi.  Ei kovin läheinen, ei  jatkuva keskustelukumppani, mutta ehdottomasti kaveri ja hengenheimolainen. Kirjailija oli myös presidentin poliittinen tukimies.

UKK perinneyhdistys järjesti aiheesta keskustelutilaisuuden Tamminiemessä. Esko Aho johti puhetta ja minä olin mukana Linnasta jotain tietävänä. Yllättäen Aho ottikin lähtökohdaksi toimittamani Linnan muistelmakirjan Päivä on tehnyt kierroksensa, jota hän oli tunnollisesti tutkinut. Tilaisuus liittyi yhdistyksen sarjaan, jossa tarkastellaan muitakin Kekkosen kavereita.

Kyllähän Linna ja UKK tulivat eri maailmoista. Ikäeroa oli 20 vuotta, toinen länsisuomalainen, toinen savolais-kainuulainen, toinen käynyt kansakoulun, toinen oikeustieteen tohtori. Mutta yhteistä on heti kiinnostus kieleen, varsinkin kansankieleen, ja huumori. Molemmat kovia kirjoittajia, toinen pitkän proosan puurtaja, toinen nopeiden pakinoiden ja mielipidekirjojen taitaja.

Linnan ja Kekkosen yhteys alkoi Tuntemattoman ensimmäisestä filmauksesta. Edvin Laine ei saanut tarvitsemaansa kalustoa Puolustusvoimilta, jolloin ministerit Kekkonen ja Leskinen tulivat avuksi.  Kekkosta miellytti suuresti se, että Linna antoi romaanillaan arvon sotilaille, mutta otti sen itse sodalta pois, kuten hän myöhemmin määritteli. Alkoi syntyä poliittinen yhteisymmärrys. Linna jatkoi kansanihmisten, nyt hävinneiden punaisten, arvon palautusta Pohjantähdessään. Se sopi jälleen Kekkosen linjaan, kansanrintaman ja yhteiskuntasovun rakentamiseen. Linnasta tuli Kekkosen tasavallan kirjailija. Kumpikin tervehti juhlakirjoissaan toisiaan.

Esko Aho antoi vauhtia keskusteluun ja kerroin joitain tarinoita. Senkin kuinka Kekkonen tuli mustalla Zis-autolla Matti Kurjensaaren kanssa Hämeenkyröön Käkisaaren tilalle tapaamaan Väinö Linnaa syksyllä 1960. Legendaarinen käynti, Pohjantähti kakkonen oli juuri ilmestynyt ja kaikkien huulilla. Linna ja Kekkonen saunoivat seitsemän tuntia, ja saunasta kuultiin äänekkäitä naurunremahduksia. Kurjensaari kirjoitti pääkohtia muistiin. Olisi ollut tallentamisen arvoinen keskustelu.

Oma lukunsa ovat tapaamiset Tampereella, missä Poika Tuominen ja Kalle Kaihari toimivat järjestelijöinä ja UKK oli päävieras, Linna muutamia kertoja mukana. Puhuttiin päivänkohtaista politiikkaa, tarkoituksena löytää demarien hajaannuksesta kolmas tie ja käännyttää pikkuhiljaa Kekkostakin demariksi. Sehän onnistui.

Linna kirjoitti artikkeleita ja piti puheitakin muun muassa Paasikivi-seurassa: ”Ulkopoliittiset asenteet kansallisen tietoisuuden osana”. Vuoden 1978 vaaleissa hän oli Kekkosen vaaliliiton valitsijamiesehdokkaanakin, sai 3276 ääntä, mutta ei mennyt läpi. Ei mennyt Kalle Päätalokaan, josta Maarit Tyrkkö kertonee lisää perinneyhdistyksen seuraavassa kokouksessa. Jaakko Syrjä totesi vaalituloksen osoittavan, että kansa ei sittenkään halua nähdä suosikkikirjailijoitaan poliittisina toimijoina. Veikko Sinisalo sen sijaan meni läpi että heilahti.

Tästä tultiin kysymykseen, jonka Erkki Vettenniemi nosti kärjekkäästi esiin Parnassossa 3/2017. Hän kysyi oliko Väinö Linna stalinisti? Linna ei tunnetusti ottanut koskaan kantaa Neuvostoliiton sisäisiin asioihin eikä puolustanut sanallakaan vangittuja tai mielisairaaloihin suljettuja neuvostokirjailijoita. Maassa käydessään hän nautti isäntien runsasta vieraanvaraisuutta. Linna vannoi Tolstoin nimeen, puolusti Sholohovia plagiaattisyytteitä vastaan, mutta ei maininnut koskaan edes Solzhenitsynin nimeä. Ei hän nyt sentään stalinisti ollut, mutta ajan tavan mukaan tietysti korrekti suomettunut kirjailija.

Tällaisia ja paljon muuta pohdittiin Tamminiemessä. Väkeä oli tupa täynnä, oli Kekkosen vanhoja kavereita, suurlähettiläitä, päätoimittajia, politiikan konkareita, joitain tuttuja Norssista ja jopa Hämeenkyröstä. Entinen puoluesihteeri Eero Lankia vetää yhdistystä, Kansallismuseokin on mukana. Ehdottomasti syksyn virkeimpiä keikkoja.

Ehdin kotimatkalla poiketa vielä Töölön kirjaston Mika Waltari -saliin, missä vanha vastaväittäjäni Hannu K. Riikonen lopetteli esitelmäänsä Mikael Hakimista. Se kuulosti sen verran pätevältä ja mielenkiintoiselta jutulta, että pitääpä kuunnella tallenne alusta ja vielä palata muutamaan kohtaan. Paikalla oli taannoisia Istanbulin matkatovereita, joiden kanssa kauhistelimme toissapäiväistä räjähdystä hotellikadullamme. Hurjaa, kurdeja syytetään ja Erdogan saa lisää puhtia terroristijahtiinsa.

15.11. 2022

Joku vaikuttaja väitti kerran, että K. J. Ståhlbergista ei saa kunnon henkilökuvaa, koska hän oli niin harmaa ja väritön. Käsitys osoitetaan ainakin osaksi  vääräksi Kansallisteatterissa. Ensimmäinen tasavalta näyttää tv-dokumentin keinoin Ståhlbergin aseman demokratian puolustajana tasavallan railakkaina alkuvuosin.

Henkilökuva on tosin kavennettu vain poliitttiseen toimintaan. Joitain häiveitä näkyy avioliitoista, mutta lapset on karsittu kokonaan. Ståhlberg joutui vaikeaan asemaan yksinhuoltajana ja sitten toisessa avioliitossa lasten boikotoidessa äitipuolta. Näistä ei näytelmässä kerrota, ei myöskään toisen avioliiton alkukarikoista.  Oikeastaan ei ole kysymys näytelmästä, vaan historian luennosta, jota valaistaan rikkaalla ja levottomalla dokumenttiaineistolla.

Paljon pelastavat hyvät näyttelijät. Vesa Vierikko on aivan erinomainen Ståhlbergin näköishahmo. Luja vakaumus tuodaan esiin pienin keinoin, katsein ja äänenpainoin. Kristiina Halttu tekee Ester Ståhlbergista sen mitä näissä puitteissa voi, selkeästi ja älykkäästi, myös lämpimin tuokioin. Muut näyttelijät joutuvat paljon toistamaan asiakirjojen tekstejä, ja kyllähän heiltä julistusta tulee. Pari hyvää kohtausta nähdään: murto Suomen Pankkiin ja Ståhlbergien kyyditys. Niissä syttyy suorastaan draaman havinaa. Ritavuoren murhassa olisi aineksia enempäänkin.

Varmasti tällainen historian kertauskurssi on tarpeellinen. Vähän yllätyin, että Esa Leskinen ei ole virittänyt mukaan mitään tulkinnallisia ylä-ääniä, vaan tapahtumat kerrotaan tunnollisesti semmoisinaan. Tarkka ja luotettava, vähän ylidokumentoitu todistus syntyy. Enimmät henkilökuvat jäävät litteiksi asiansa esittäjiksi tai vain vilahtavat. Matti Vanhanen toivoi väliajalla kunnollista elämäkertaa Santeri Alkiosta. Kuka tekisi? Eturivin poliittikkoja oli katsomossa, luonnollisesti. Koululaiset on toinen kohderyhmä. Kaikelle kansalle tämä kyllä sopii ihan yleissivistyksenä.

Jos jäävät Jon ja Ester rakastavaisina vaimeiksi, vanhojen ihmisten rakkauselämää kuvataan sitäkin syvämielisemmin Klaus Härön elokuvassa Rakkaani merikapteeni.  Hiukan kömpelö nimi kertoo jo sisällön. Silti elokuva avaa enemmän ihmissuhteiden tasoja kuin ensikuulemalta luulisi. Se ei ole vain rakkauskertomus, vaan myös perhetraumojen syväluotaus.

On saavutus sinänsä tuottaa ja ohjata elokuva, joka vaikuttaa täysin ulkomaiselta työltä. Irlantilaiset maisemat hivelevät silmää, näyttelijät ovat huippuluokkaa. Häröllä on ollut ennakkoluulottomuutta tarttua käsikirjoitukseen, joka tulee alan ulkopuolelta. Lukuun ottamatta joitain liian helppoja juonen oikaisuja se toimii oikein hyvin. Asettaisin tämän arvoluokassa Aki Kaurismäen Le Havren rinnalle.

Minua kosketti herkimmin vanhan merikapteenin ja hänen tyttärensä suhteen kuvaus. Siinä on jotain kipeän tutunomaista. Tytär Grace, jota Catherine Walker loistavasti näyttelee, nousee mielestäni päähenkilöksi. Pääparissa on tietysti iän ja kokemuksen tuomaa hienoa tajua. Tämä on elokuva, joka etsii katsomosta nimenomaan samastujia, emotionaalisia kohtaamisia. Siinä se varmasti onnistuu. Tua res agitur.

Elokuva soittelee lopulta aika rohkeasti tunteitamme. Vähältä ettei viimeisissä kohtauksissa mene yli. Mutta suhteet on niin vaikuttavasti pohjustettu, että ylisentimentoon ei sorruta. Pari kyyneltä kyllä pusertui ja olo oli jollakin tavoin puhdistunut kotimatkalla. Antiikin katharsiksen kaikuja, meren rannan näkymät voisivat olla kreikkalaisesta tragediasta.  Merikapteenissa on niin syyllisyyttä potevan Oidipuksen kuin itsevaltiaan Kuningas Learin piirteitä. Klassikoksi kiinteytyvä elokuva, ennustan.

10.11. 2022

Helsingin kirjamessuilla oli hurja vilinä. Kuka väittää että kirja on kuolemassa? Kuljeskelin siellä parina päivänä, hyvin mahtui sekaan, kun käytäviä oli levennetty. Rentoa oli kulkea, kun kerrankin ei ollut mitään omaa tehtävää ohjelmassa.

Kaikissa haastatteluissa, joita kuuntelin, sali oli täpösen täynnä. Paras menestys oli Mika Aaltolalla. Yleisömäärän ja aplodien perusteella hänen kannattaisi ruveta heti kokoamaan kansanliikettä presidentinvaaliin. Olisihan se piristävä lisä keskusteluihin, vaikka valinta jäisi kauas.

Esko Aho selittää 1990-luvun päätöksiä niin vakuuttavasti, että hänelläkin voisi olla mahdollisuuksia, ellei uran mutka Venäjän pankkiirina olisi tiellä. Esa Saarinen puhuu vuolaasti ja elegantisti, mutta ei jää oikein mieleen, mitä hän sanoi. Olli Jalonen käytti niin teräviä puheenvuoroja, että hänen kirjansa loppuivat myyntitiskiltä.

Kävin kurkkaamassa myös, kuinka Pekka Tarkan Nuori Aaro keräsi huomiota. Sielläkin oli Suomenlinna väkeä pullollaan. Pekka kertoi aloittaneensa jo toisen osan, ilmoitus sai spontaanit aplodit. Paavo Hohdin Bysanttia ei näkynyt messuilla, miksiköhän. Molemmat vahvoja Tieto-Finlandian ehdokkaita, jos raati on vähänkin tolkussaan.

Kiinnostavin kuulemani puheenvuoro oli kyllä Herman Lindqvistin säkenöivä analyysi Ruotsin kuningas Oscar II:sta. Nalle Nyberg haastatteli asiantuntevasti. Sarkastinen rojalisti Lindqvist sai hengeltään tuurata Matti Klingeä, jota ei messuilla näkynyt eikä vielä kuuluu jokavuotista päiväkirjaakaan. On kuulemma siirtynyt ensi vuoden puolelle. Onko Matilla vaikeuksia muodostaa kantaa Putinin surkeaan sotaan?

Väki messuilla on nuorentunut, minkä huomaa siitäkin, että ei enää kohtaa vanhoja tuttuja kuten ennen. Varmin paikka, missä heitä kuitenkin kohtaa, on Mika Waltari -seuran standi: siellä aina ystäviä. Sirkku Lindholm piti kioskia pystyssä, ja yksikin kaveri tuli kehumaan Unio Mysticaa niin että se kohotti iltapäiväni. Waltaria on edelleen viljalti divarien pöydillä. Kantadivaristini Välkesalmi kehui tehneensä myyntiennätyksen, mikä kuvastanee yleistä tasoa näillä messuilla.

Jotain mukaani sieppasin ennen lähtöä, vaikka olin päättänyt pidättyä. Kotonakin on vielä kasa lukemattomia kirjoja eikä se koskaan mataloidu. Ällistyin tarjousten alhaisia hintoja, joten mukaan tuli sellaistakin mihin en pitkään aikaan ehdi tarttua. Yökirjaksi Anna Janssonin dekkari ihan siksi, kun siinä on niin vauhdikas signeeraus. Juuri sain loppuun Jo Nesbön Bangkok-jännärin Torakat, jonka huipentumia liian sadistinen väkivalta häiritsee. Ehkä se on jättimenestyksen tae. Nyt on menossa Kari Hotakaisen hyvinvointiyhteiskunnan satiirinen moraliteetti Opetuslapsi, aivan mainio kirja. Suositeltava ennen kaikkea valistuneelle ylemmälle keskiluokalle.

Kyllä mä vielä selailen tuotakin Sibeliuksen ja Axel Carpelanin paksua kirjeenvaihtokirjaa, joka tarttui kassiin pilkkahinnalla SLS:n pöydältä. Rästejä voi nyt selvittää, vaikka Pirkko Saision ja Anneli Kannon kehuttuja romaaneita. Mutta mistä otan ajan kaikkeen? Enin energia menee muistelmien viimeistelyyn. Ensi vuonna on sitten kivampi kuljeskella messuilla, kun on omakin kirja kehissä. Toivon mukaan.

31.10. 2022

Myönnän että tunsin ennakkoluuloja. Odotin että Kaija Saariahon valmiiksi ylistetty ooppera Innocence on jotain ylihienostunutta tekotaidetta. Olin pahasti väärässä. Harvoin olen niin vaikuttunut ollut kuin tämän oopperaesityksen päättyessä.

Teos on hienosti konstruoitu ja iskee syvälle nykymaailmaan. Tässä eletään juuri tätä päivää eikä mitään mennyttä melodraamaa. Rakenteessa on taidokasta monivaloisuutta ja kahden aikatason yhdistelyä. Näytetään väkivallanteon seuraukset, ei niinkään tekoa. Ei mitään shokkitehoja. Jälkeen jääneiden tuska säteilee kauas ja syvenee syövyttäen ihmissuhteisiin. Myös antiikin suuret tragediat käyttivät tällaista takautuvaa, vähitellen paljastuvaa kerrontaa. Pakko sanoa, että Sofi Oksasen libretto on mestarillisesti rakennettu.

En tunne modernia musiikkia syvällisesti, mutta Saariahon luomus on jollakin lailla enemmän kuin musiikkia. Se on kokonainen monivälkkeinen, yllättävästi soiva äänimaailma, jossa spontaanin tuntuiset vaikka varmasti harkitut kuviot vaihtelevat suggestiivisesti. Äänet kehittävät tihentyvää taustaa pakahduttaville tapahtumille. Tämä on kansainvälisesti leikkaavaa nykyoopperaa jos mikä. Pariisissa alkanut voittoputki jatkuu varmasti Euroopan muissa metropoleissa.

Kouluampumisista voisi tehdä myös kaavamaisen syytösnäytöksen, mutta tämä on kaukana sellaisesta. Elävien ja riipaisevien ihmiskuvien kautta kuvataan silmittömän koston vaikutukset kaukaisiin aikoihin. Uutiset pysähtyvät tekoon ja sen välittömiin seurauksiin. Taideteoksen tehtävä on jatkaa siitä. Syntyy täysiveristä draamaa.

Täytyy ihailla, kuinka osuvat tyypit on valittu rooleihin. Heissä on muutakin kuin loistava laulutaito, he todella paneutuvat ja näyttelevät ihmisiään. Koskettavin on tarjoilija Tereza, Jenny Carlstedt, joka nousee kokoavaksi keskushenkilöksi. Kansainvälisen koulun oppilaat ovat luontevasti erikielisiä ja edustavat eri kansallisuuksia. Chloe Lamfordin laatima lavastus on suorastaan nerokas  ja samalla kainostelemattoman vanhanaikainen, tällaisia häkkyröitä pyörönäyttämöillä on käytetty aikojen sivu. Toimii erinomaisesti.

Palkitsimme lipun tarjonneen seuralaiseni kanssa elämyksen suurenmoisella illallisella vastapäisessä Ainossa, joksi vanha Lyon on muuttunut. Taso on säilynyt. Näin huipentui täydellinen esteettis-kulinaarinen ilta, enkä voi nyt sitä sen enempää kehuskella.

22.10. 2022

Vielä säteili parin viikon takainen Istanbulin matka Mika Waltari-seuran keskusteluihin tiistaina. Kuulimme Paavo Hohdin valaisevan esityksen kirjastaan Bysantti (2021). Pitkäaikaisen työn tuloksena se on ensimmäinen kattava kirja aiheesta suomen kielellä ja kuuluu sivistyskodin käsikirjastoon. Jos nyt semmoisia enää onkaan.

Bysantti on jäänyt monelle hämäräksi ajanjaksoksi. On tuntunut siltä, että se on pitkä jälkiroomalainen jähmetys, joka on elänyt omassa pysähdyksessään ulkomaailmalta sulkeutuneena. Hohti näyttää kuinka väärä tällainen käsitys on. Hän kuvaa bysantin kuohuvana ajanjaksona, joka on täynnä valtataistelua, juonittelua, rajasotia, sisäisiä ja ulkoisia vihollisia, loistoa ja julmuuksia. Mahdikkaille tv-sarjoille riittää rajattomasti aineksia.

Ei sen henkinenkään elämä pysähtynyt, vaan Hohti kertoo rikkaasta kirjallisuudesta. Maalaustaiteessa oli muutakin kuin ikonien runsautta. Musiikkia tulvehti kirkoista ja palatsien saleista. Luostareissa puuhattiin ties mitä, jäljennettiin ja käännettiin kirjoja ja ratkaistiin maailmankaikkeuden arvoituksia. Niiden ulkopuolella elostelu ja ilostelu kukoistivat. Oikeastaan olisi olut kiva elää bysantin aikoina Konstantinopolin värikkäissä kohinoissa.

Meillä on huomattavia bysantin kuvaajia kuten Paavo Haavikko ja Kaari Utrio. On aiheesta kirjoittaneita esseistejä kuten Yrjö Niiniluoto, Johannes Salminen ja Leif Salmén. Vähän yllättävää on se, että Mika Waltari ei kuulu bysantin kuvaajiin. Hän kuvasi nimenomaan bysantin loppua 1453 ja sitten vakiintunutta ottomaanien valtaa. Hän kääntyi Mikael Karvajalan jälkeen kristinuskon rappion kuvauksista puhtaampaan ja järjestyneempään islamin maailmaan. Hän vaihtoi isiensä Jumalan Allahiin Mikael Hakimissa (1949), mutta ei löytänyt hänenkään valtapiiristä kestävää onnea, vaan palasi myöhäisessä tuotannossaan kristinuskon alkuvaiheisiin.

No näistä puhuimme ja yleisöä kertyi Töölön kirjastoon yli 60.  Keskeinen puheenaihe oli Waltarin Johannes Angelos, jonka ilmestymisestä (1952) on kulunut 70 vuotta. Hohti nosti sen oikeutetusti suureksi romaaniksi, joka nivoo Konstantinopolin valloituksen vahvasti dokumentoiden ja myös fiktion keinoin jänteväksi kokonaisuudeksi. Oikeastaan vain keskushenkilö Johannes on siinä fiktiivisesti luotu, kaikilla muilla on historiallista tosipohjaa, myös Anna Notaraksella, jonka kohtaloa Waltari vähän muutteli. Oikea Anna ei jäänyt todistamaan piiritystä, vaan hänet toimitettiin ajoissa turvaan Genovaan.

Johannes Angelos on paitsi tumman hehkuva rakkausromaani myös varhainen vakoiluromaani. Johannes on häilyvä rakastaja ja häntä epäiltiin kaksoisagentiksi eli että hän olisi Konstantinopolin piirityksen aikana tehnyt samalla palveluksia Mehmet II::n johtamille turkkilaisille. Syytös osoittautuu lopussa aiheettomaksi. Kaupungissa vaikuttivat kyllä ne 33 yhteistoimintamiestä, joiden päät valloittaja palkitsemisen sijasta iski muurin harjalle varoitukseksi muille kavaltajille. Vertauskohtia löytyy meildän jatkosodastamme. Idean Johanneksen hahmoon Waltari sai laivaston lääkärin Niccolo Barbaron päiväkirjasta, jonka alkuperäistä käsikirjoitusta hän oli todistetusti tutkinut Venetsiassa Pyhän Markuksen kirjastossa.

Johannes Angelosta on tulkittu ilmestymisajankohtansa maailmanpoliittisena allegoriana, ja aikalaiset näkivät helposti sen yhteydet talvisotaan tai Berliinin kriisiin. Mutta oliko se myös romaani yya-sopimuksesta, kuten Heikki Talvitie toi taas esiin Waltari-seuran keskustelussa? Miten sen liittolaissuhteita silloin pitäisi tulkita? Konstantinopolin basileus eli viimeinen keisari teki viime hetkillä puolustussopimuksen venetsialaisten ja genovalaisten kanssa ja yhdisti jopa kirkkonsa Rooman kirkkoon yhteyden sinetiksi kansan vastustuksesta huolimatta. Liian myöhäinen liitto ei auttanut, kaupunki valloitettiin. Voisiko tämä siis olla tämä pessimistinen tulkinta yya-sopimuksen soveltamisesta toiseen aikaan sijoitettuna? Liittosuhteet eivät auta ylivoimaisen vihollisen edessä. Mutta yya-sopimuksen mukaanhan auttaja oli juuri entinen ylivoimainen vihollinen ja uusi uhka tuli lännestä. Peilikuva romaanista ja todellisuudesta? Talvitie saisi selittää teoriaansa tarkemmin.

Kiintoisa oli joka tapauksessa hänen kertomansa juttu siitä, kuinka hän lainasi romaanin aikanaan Neuvostoliiton lähetystön Juri Derjabinille. Kirja palautui parin vuoden kuluttua takaisin ilman kansia ja osaksi revittynä. Sitä oli todella tarkkaan lähetystössä tutkittu monen miehen voimalla. Ehkä sen kuvaus oli herättänyt myös vihamielisiä purkauksia. Olivatko venäläiset yrittäneet epätoivoisesti etsiä siitä Talvitien vihjaamaa yya-avainta? Olivatko löytäneet?

Tänään he yrittävät Ukrainassa suoraviivaista valloitusta ilman erityisiä liittosuhteita tai sopimuksia. Valloitus näyttää sujuvan huomattavasti huonommin kuin aikanaan turkkilaisilla Konstantinopolin porteilla. Tällä kertaa lännen liittoutuma näyttää huomattavasti lujemmalta kuin 570 vuotta sitten. EU:n puolustus puree entiseen yya-osapuoleen. Maailma on kääntynyt uuteen asentoon eikä ratkaisua näy.

21.10. 2022

Vilkasta elämää kotimaassa. Puhuin tiistaina Eino Leinosta ja suhteestaan Sibeliukseen Hämeenlinnassa. Sibelius-seura järjesti tasokkaan tilaisuuden vanhassa Wetterhoffin kutomossa, jossa Leinoa asui jonkin aikaa käydessään Normaalilyseota. Saman koulun poikia oli Janne sekä myös I. K. Inha. Oli mukava tutustua maineikkaaseen kulttuurilaitokseen. Elina Arlin säesti itseään kitaralla ja lauloi kauniisti säveltämiään Leinon runoja. Keskusteluakin syntyi, paikalla mm. vanha opiskelukaveri Juhani Niemi. Juhani Koivisto, oopperan entinen dramaturgi ja Haanpään ja Toivo Kuulan tuntija, toimi ylimpänä promoottorina.

Tuskin olin selvinnyt Hämeenkyröön, kun oli taas polkaistava maantielle ja ajettava Poriin. Sieltähän Suomalaisen Teatterin toiminnan katsotaan varsinaisesti alkaneen lokakuussa 1872. Sen kunniaksi pidettiin juhlat päivälleen 150 vuotta myöhemmin. Juhlaan oli erityinen syy sikälikin, että samalla julkistettiin Risto Ojasen kirjoittama Porin Teatterin historiateos. Olen sen syntyvaiheita seurannut ja vähän auttanutkin Ristoa kovassa urakassa.

Julkistaminen tapahtui Raatihuoneen kauniissa salissa, missä kuultiin ensin tutkija Laura-Elina Ahon esitelmä teatterin merkityksestä Suomi-neidon identiteetin rakentumiselle. Risto Ojanen esitteli mahtavaa kaksiosaista teostaan, ja kaunista lauluakin kuultiin. Pidin pyydetyn kommenttipuheenvuoron ja kerroin teatterihistorioiden osuudesta kansallisen identiteettimme vahvistajina. Viimeksi on tullut kaksikin täydennystä Kansallisteatterin historiaan. En malttanut olla muistuttamatta omista historioistani ja varsinkin siitä, että TTT:n historia kasvoi kolmiosaiseksi. Mutta nyt Riston kirja on kiistatta kaikista komein.

Juhlaan loi oman synkän varjonsa äkkiä tullut tieto Osmo Pekosen kuolemasta Ranskassa pyöräretkellä. Sitä oli vaikea sulattaa, vaikka samalla nautimme herkullista ateriaa Raatihuoneen kellarissa ja kuulimme vanhojen teatterinjohtajien hersyviä anekdootteja uriensa vaiheilta. Paikalla Reino Bragge, Patrik Drake ja Porin nykyinen johtaja Kristian Lindroos. Risto on myös teatterin entinen johtaja ja otti minunkin Herra Untolan aikanaan ohjelmistoon. Kaipasimme paikalle vähän Kansallisteatterin nykyistä johtajaa. Vahvasti ristivaloinen tilaisuus.

Teatterissa näimme tutun musikaalin Evita, jossa ei suurempaa moittimista, Lindroosin eheä ohjaus – paitsi että jokin kotimainen uutuus olisi tehnyt juhlanäytelmänä terää. Koronalle ei teatteri voinut mitään, musikaali oli varmaan vanhaa ohjelmistoa. Onhan palvotun Eva Peronin vaiheissa jotain ajankohtaista saumaa, ainakin vallan sortumisen kuvauksessa. Putinilla ei  ole edes näkyvää vaimoa, johon kansa voisi suunnata vihansa, vaan mies saa yksin vastata hirveistä sotarikoksistaan.

Ajelimme Sina Kujansuun kanssa syysyön halki kotiin ja hän jatkoi tästä Tampereelle. Sinakin on ohjannut Porissa Tuula-Liina Variksen näytelmän, joten kaikki langat solmiutuvat tähän Suomen kauneimpaan teatteriin. Ihailin vielä kotona tämän Naissankarista Idän pikajunan arvoitukseen -teoksen uljasta taittoa ja sisältöä. Riittää siinä tutkimista talvipäivinäkin, jos sen mielii kunnolla selättää.

Samalla jäin pitkään miettimään hyvän ystäväni Osmo Pekosen järkyttävää kohtaloa. Kaksi jysähdystä samalla Porin reissulla, Riston kirja ja Osmon poistuminen. On molemmista nielemistä, pohdittavaa ja paljonkin vielä kerrottavaa. Osmo lienee yhä Ranskassa vai miten on, tervetuloa lopulta kotimaan multiin. Missä liikkunee hänen gallialainen henkensä? Elämä on täynnä arvoituksia.

14.10. 2022

Taisin tulla Istanbuliin jo kuudennen kerran, ja silti näin siellä paljon uutta. Vanhaakin tarkastelin uusin silmin.

Ensimmäisestä yksinäisen miehen junamatkastani on kulunut 15 vuotta. Silloin asuin Pera Palace hotellissa, mistä kaikki asukkaat heitettiin keskellä yötä ulos. Syynä maksamattomat verot ja omistajan vaihdos. Melko raju toimenpide joka tapauksessa. Saimme norjalaisen rouvan ja hänen lapsensa kanssa lähteä yön selkään etsimään tihkusateessa uutta majapaikkaa. Maineikas hotelli oli päässyt huonoon kuntoon.

Nyt Pera Palace loisteli kunnostettuna komeimmillaan. Arabiraha tai kiinalainenko on tehnyt tehtävänsä. Ensimmäisenä iltana teimme matkaseurueen kanssa testihyökkäyksen baariin ja nautimme pakolliset gin tonicit. Kyllä olikin juhlavaa. Herkullisia aterioita nautimme toisaalla ja ilahdutimme sydäntämme viinillä

Liisa Huhtalan johtama Etelämatkojen seurue asui hotelli Richmondissa Peran pääkadun Istiklalin varrella. Mainio maja sijaitsi keskellä hirmuista kansankuhinaa. Bussi oli aina jätettävä Pera Palacen alapuolelle. Liikenne kaupungissa on entistäkin tukkoisempaa. Liikkuminen on hidasta, mutta sen kestää, kun jännittävät nähtävyydet odottavat.

Olimme Mika Waltarin jäljillä, mutta ehdimme puhua myös Pierre Lotista ja vähän Orhan Pamukistakin, kaikki huomattavia Istanbulin kuvaajia. Keskeiset kohteet Tokapi ja Hagia Sofia olivat pitkien jonojen päässä, mutta mikäs jonottaessa kauniilla säällä ja hyvässä seurassa. Silti kadehdin jälleen Waltaria, joka sai matkustaa herrasmiehenä ilman turistien tuomia vaivoja. Kun hän meni tutkimustensa pääkohteeseen Hagia Sofiaan, siellä oli hänen lisäkseen yksi merimies. Nyt paikalla pyörii päivittäin tuhansia niin oikea- kuin vääräuskoisia.

Eniten oli muuttunut juuri Hagia Sofia, jonka Recep Taíip Erdogan on palauttanut moskeijaksi. Pitkään se oli museona, jolloin liikkuminen oli vapaampaa. Enää ei pääse toiseen kerrokseenkaan, ja juhlava permanto on peitetty matoilla, ikonit ja taulut vaatekaistaleilla. Mosaiikeista on nähtävillä oikeastaan vain yksi. Silti paikalla voi aistia edelleen historian käännekohtia, joita Waltarin Johannes Angelos (1952) jäntevästi ja havainnollisesti kuvaa. Ulkoisesi vanha jyhkeä ortodoksikirkko (kuva yllä) on jokseenkin ennallaan.

Dolmabachen palatsiin tutustuin kunnolla vasta nyt, kun Liisa sitä erinomaisesti esitteli. Tämä oli viimeisten sulttaanien koti ja täällä Turkin uudistaja Kemal Atatürk myös kuoli Hänen maineensa on edelleen korkealla. Kävin seuralaisen kanssa tervehtimässä hänen muistomerkkiään Taksim-aukiolla. Huvittavaa muuten kuinka vahtimestarit hoputtivat turistiryhmiä pikajuoksuun palatsin halki. Liisa piti kulkumme rautaisen levollisena.

Ehkä antoisin elämys oli lopulta risteily Bosporin salmen rantoja myöten. Ihastelimme samoja näkymiä, joita Orhan Pamuk on suorastaan hyväillen maalaillut muistelmakirjassaan Istanbul (2003). Vahinko että hänen oma huikea luomuksensa Viattomuuden museo ei tällä kerralla mahtunut ohjelmaan. Sitä esitellään varsin satunnaisesti, aukiolokin on onnen kauppaa. Siitä ja sen kirjallisesta pohjasta voisin tässä essehtiä pitkään. Tietysti kävimme myös basaareissa ja missä kukin itsekseen kuljeskeli.

Sekä Waltari että Olavi Paavolainen viivähtivät eri aikoina Pierre Lotin kahvilassa Kultaisen sarven partaalla. Kahvilaa oli nyt kovasti laajennettu ja modernisoitu, mutta itse vanha museohuone oli onneksi säilynyt kuvineen ja tauluineen. Loti oli alkuaan ranskalainen meriupseeri, joka hullaantui haaremin ristikon läpi näkemäänsä sulttaanin vaimoon  siinä määrin, että muutti pysyvästi Turkkiin. Kun hänen etärakastettunsa kuoli, hän kirjoitti aiheesta menestysteoksen Aasian tytär (Aziyade). Lotin sentimentaalisia teoksia tuskin kukaan enää lukee, mutta kahvila on hänen muistomerkkinsä. Siellä istuskeli etupäässä aasialaisia asiakkaita.

Sinne mekin kiipesimme ja silmäilimme Kultaiselle sarvelle, jonka yllä riippui raskaita pilviä. Matkan ainoa sadekuuro koettiin.  Muuten oli taivaallisen aurinkoista ja lämmintä. Istanbul näytti kauneimmat kasvonsa jos kohta myös tukalimman tungoksensa. Kannatti verestää muistoja ja oppia uutta. Mika Waltari -seuran puheenjohtaja Juha Salo raportoi matkasta lisää seuran Facebook-sivuilla, ja seuran kokouksessa 18.10. klo 18 pohdimme lisää Bysantin olemusta Paavo Hohdin asiantuntevalla johdolla. Tilaisuus Töölön kirjastossa on avoin yleisölle.

12.10 2022

Kansanradiota tulee usein kuunnelluksi. Siellä kansa saa purkaa mieltään vapaasti. Ainakin tuntuu että ennakkosensuuri on höllä. Niinpä sieltä tärskähtää toisinaan hyvinkin suoria kommentteja aikamme ilmiöistä. Voisi olla hyödyllistä kuultavaa päättäjile ja johtajille.

Mutta kenen päähän pälkähtää tehdä ooppera Kansanradiosta? Tuntuu aika keinotekoiselta idealta. Onhan aihetta muunneltu aiemmin muuhunkin muotoon, mutta oopperan luonne tuntuu sotivan radio-ohjelmien karskia kansanomaisuutta vastaan,

Mutta tekivätpä vain. Timo Väntsi laati libreton ja ohjasi, Seppo Pohjola sävelsi. Tekijämiehet ilmeisen vakavissaan asialla. Kolme laulajaa, valioluokkaa, ja kaksi  nukettajaa. Juonellisena runkona kuljetettiin 98-vuotiaan Ailin elämäntarinaa. Näistä tarpeista syntyi voi sanoa kodikas kamariooppera Almin saliin Helsingissä.

Mitä olisin kaivannut lisää: olisipa edes muutama tosi räväkkä kohtaus otettu mukaan kansan suusta. Nyt nähtiin ja kuultiin leppoisia elämäntapaohjeita, sinänsä tutunomaisia väläyksiä arjen tuntumasta. Joku särmikkäämpi sivallus Kansanradion laajasta varastosta olisi terästänyt kummasti oopperaa. Sauli Tiilikainen minut ystävällisesti haastoi tätä katsomaan ja siellähän poika veteli ilmavaivattoman hernekeiton keitto-ohjetta täysin palkein. Komiikan pirskahdukset olivat esityksen piristeitä. Muut laulajat kuvassa Aki Alamikkotervo ja Tiina Vahevaara.

Ooppera saattaa lähteä kiertämään Kansanradion varsinaisille syntysijoille eli maakuntiin. Vastaanotto voi niissä olla suosiollisempi kuin yltäkylläisen tarjonnan pääkaupungissa.

Tavallisten ihmisten ongelmista kertoi myös Ryhmäteatterin kotimainen kantaesitys, Anna Krogeruksen Vaellus. Siinä joukko seurakunnan työntekijöitä lähtee pohjoiselle vaelluksella selvittääkseen työpaikkansa suhdeongelmia. Kuulostaa hyvin tyypilliseltä ja nykypäiväiseltä. Johdon tarjoama konsepti on tietysti näennäinen, ihmisten annetaan puhua, mutta ratkaisut on jo tehty, Ajatuksena on saada heidät itse keksimään  ennalta päätetyt toimintamallit. Uskonasioitakin vähän sivutaan.

Sanailu kulkee lupaavan luontevasti siihen saakka, kun näytelmä sortuu surrealistiseen kuolemankokeiluun. On aika riskaabelia tappaa henkilö näyttämöllä ja herättää taas henkiin. Kuolemanjälkeinen monologi ei tuo puhujalleen eikä henkilöiden suhteisiin mitään ratkaisevaa uutta. Loppu lätsähtää yleiseen alistumiseen. Kuolema saa realistiset kasvot. Voi harmi, sinänsä kiintoisat ainekset valuvat hukkaan.

Tämä on nyt vain yhden katsojan kokemus. Voihan olla että Ryhmiksen vakituinen katsojakunta löytää näytelmästä lisää syvyyksiä. Yritys on kuitenkin sympaattinen. Kotimaisia nykynäytelmiä ei ole liikaa, sopii niitä silmäillä, vaikka pettyisikin. Ponnekkaasti tämä näyteltiin, ohjaus on kokeneen Laura Jäntin.

5.10. 2022