Panu Rajala

Viime joulun alla keskustelin Wille Rydmanin kanssa pitkän tovin. Tilaisuus oli pikkujoulu, ei mitenkään poliittinen. Hänet oli silloin leimattu Hesarin laajassa jutussa alaikäisten tyttöjen ahdistelijaksi ja heitetty ulos kokoomuksesta. Hänen poliittinen tunnelinsa tuntui olevan tukossa. Puolen vuoden kuluttua hän on  elinkeinoministeri.

Suomessa voi tehdä nopeita harppauksia. Willen revanssi hakee vertaistaan. Pääministerin kurkusta työnnettiin sisään mahdollisimman epämieluisa nimitys. Samalla Wille paistattelee huomion keskipisteenä. Tuskin osasi itsekään arvata näin näyttävää tvistiä urallaan. Hän on Norssin poikia, siksikin seuraan hänen vaiheitaan mielenkiinnolla. Mihin vielä ehtii.

Willen isoisän on huomattava säveltäjä ja isä oli tiedelehden toimittaja, taustalta löytyy lisäksi entinen pormestari ja presidenttiehdokas sekä kotiovelleen ammuttu sisäministeri. Melkoinen geeniperintö. Uusia käänteitä on taatusti miehen tiellä tulossa. Hän on edennyt laitaoikealle niin pitklle kuin voi ilman että alkaa ropista uusia syytteitä. Hän on älykäs ja tarmokas, mitä Paasikivi piti myös arveluttavana yhdistelmänä. Tosin tyhmä ja tarmokas oli hänestä vielä pahempi.

Jäämme siis seuraamaan mitä tuleman pitää. Poliittisesti turbulentti heinäkuu voi tuoda lisää yllätyksiä. En ole ainoa, joka kaipaa vanhoja rauhallisia kesäsesonkeja, jolloin poliitikot olivat lomalla ja istuivat laiturin nokassa. Lehdissä kerrottiin urheilusta ja hukkumisista ja musiikkitapahtumista. Ehkä jo ETY-kokouksesta 1975 alkoi muutos, joka huipentuu nyt Vilnan Naton kokouksessa ja presidentti Bidenin vierailussa.

Ukraina jatkaa epätoivoisia hyökkäysyrityksiään, Putin yrittää hallita hajoavaa maataan ja käy Turkissa juonittelumatkalla. Kesä elää maailmanpoliittista korkeapainetta. Mullistukset ulottuvat rauhalliseen Hämeenkyröön saakka. Rannassa tehdään maakauppoja, minut oikeuteen haastanut häiriöpesäke on poistunut Luojan kiitos, myös meidän saunamökin omistuspohjaa laajennetaan. Mutta Villa Viehätys pysyy ja samoin uskollinen savusauna Voipaan nokassa. Jotain pysyvää täytyy elämässä olla.

Sadepäivät antavat tilaisuuden sisätöihin. Voin järjestellä valloilleen ryöstäytynyttä arkistoani, jota osaksi hyödynsin muistelmia kirjoittaessani. Tulee vastaan kaikenlaista, jota en tullut maininneeksi ja hyvä niin. Kirja uhkasi muutenkin paisua liiaksi.

Tulee myös lueskelluksi. Minua virkisti jonkin verran käytännöllisen filosofin Timo Airaksisen opus Lukea, kirjoittaa, ymmärtää (Robustos 2023), joka alaotsikossaan ilmoittaa olevansa kirjallisuuden puolesta. Kirjoittaja selvittäää ensin sata sivua suhdettaan kieleen ja kirjallisuuteen ja alkaa sitten rusikoida pariakymmentä uutta, etupäässä kaunokirjallista teosta. Reipasta menoa. Muutamatkin kehutut kirjailijat saavat kuulla kunniansa. En tiennytkään, että meillä julkaistaan näin kehnoja romaaneja. Joukossa tosin jokunen ihan kelvollinenkin.

Saan osani Olavi Paavolaisen elämäkerrastani Tulisoihtu pimeään (2014). Kritiikki on tosin odottamaani lempeämpää, Airaksinen suuntaa tykistönsä etupäässä itseensä Paavolaiseen, josta hän tekee selvää jälkeä. Mies ei osannut kirjoittaa, tuotanto on surkean pieni. Hän esiintyi kirjallisena keikarina ja käänsi takkia aina tuulten mukaan. Minuun kohdistuu elämäkerturina moite siitä, että käsittelen näitä puolia liian arasti. Olisi pitänyt roiskaista ronskimmin. Otan osan kritiikistä vastaan. Mutta Airaksinen ei huomaa tai arvosta rivien välistä ironiaani, koska antaa itse tulla selkokielellä ja täydellä suorasuuntauksella.

Ehkä kirjallisuuskritiikki voisikin olla reippaampaa kuin se meillä nykyisin on. Airaksinen tahtoo näyttää vähän mallia, mutta suistuu myös summittaiseen ja affektiiviseen kirjoittamiseen. Eläkettä nauttivana filosofina hänellä on varaa huiskia ihan miten haluaa. Välillä hän näyttää kyllä taitonsa esimerkiksi Ransall Jarrellin vaikean runon analyysissään. Kaikkiaan epätasainen mutta hilpeän inspiroiva kirjoituskokoelma.

On jatkettava lukemista terästynein aistein. Muutaman rikoskirjan olen selvittänyt, ne on luettava loppuun vastoin Esa Saarisen ”välähdyksittäisen lukemisen” ohjetta. Mutta meillä ja maailmalla niitä tehtaillaan jo liikaa. Televisiossa brittiläinen poliisisarja The Bay (Paha paikka) on poikkeuksena mallikasta tekoa, luonteva ja liioittelematon, samalla taitavasti jännitteinen.

Ylitse kaiken meni silti eilisen sadeillan vanha kunnon elokuva A Taste of Honey (Hunajan maku 1961), jo kolmas Tony Richardsonin arkirealistinen kuvaus Nuoren vihan ja Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun jälkeen, niistä paras. Hurmaava elokuva, jossa hyvät ihmiset elävät karua elämää uskoaan menettämättä. Hellyttävää ja huvittavaa samalla kertaa. Kiitos Areenalle tästä hienosta leffakolmikosta yli kuuden vuosikymmenen takaa!

8.7. 2023

Vanhan kirjallisuuden päivien puheenjohtaja Leena Majander-Reenpää avasi jälleen napakasti päivät. Kirjojen ja lukemisen merkityksestä puhuttiin, kuinkas muuten. Päivien teemasta ”Jalo kilpa” kehiteltiin jos minkälaisia sovellutuksia. Teema jakoi ihmiset, joidenkin mielestä se on tärkeä kulttuurinkin kannustin, toisten mielestä mitään jaloa kilpaa ei urheilussa eikä millään alalla ole olemassakaan.

Yksi oivallus Vanhan kirjallisuuden päivillä oli välähdyksittäin lukeminen. Esa Saarinen siitä puhui paljonkin. Että kirjaa ei pidä lukea järjestyksessä kannesta kanteen, vaan etsiä sytykkeitä sieltä täältä. Tämähän ei päde kaikkiin kirjoihin eikä ainakaan tenttikirjoihin, kuten Esa tarkensi. Mutta jotain vapauttavaa tuossa ohjeessa on. Kirjan pitää avautua ja olla jatkuvasti avoin. Luettu kirja on suljettu kirja – vai onko? Totta kai se hyllyssäkin vaikuttaa kauan lukijaansa.

Samasta aiheesta jatkoi Jorma Uotinen, jolle kirja on lähinnä esteettinen kohde. Kirjan monikäyttöisyys korostui. Käytön laajentaminen voi lisätä arkailijoiden tarttumista kirjaan. Paksu opus pelottaa monia. Raskas teos voi pudota otsaan, kun sitä lukee illalla sängyssä. Kustantajat alkavat varmaan pian markkinoida välähdyksittäinen luettavia, ohuesti nielaistavia kirjoja.

Minulle tämä oli siunauksellista sikäli, että monet kirjat tuppaavat jäämään kesken. Olen siis luonnostani välähdyksittäinen lukija, kun monesti alku tuntuu jo antavan parastaan. Ei aina jaksa loppuun saakka, kun uudet kirjat odottavat.  Tämä ei päde luonnollisesti rikosromaaneihin, joita lajina joissain puheenvuoroissa vastustettiin. Niitä julkaistaan jo aivan liikaa.

Mitään elitististä henkeä näillä päivillä ei ole. Päinvastoin kaksikin puhujaa otti lämpimästi kantaa Kiira Korven runokokoelmaan ja piti sen suomaa elämystä yhtä arvokkaana kuin jonkun klassikon tarjoamaa. E. Saarinen ei tuntenut Korven runoja sen lähemmin, mutta puolusti niiden merkitystä nuorille lukijoille, jotka sitä kautta voivat tulle vietellyiksi muidenkin runokokoelmien äärelle.

Suurimman yleisön keräsi tietysti runoilija ja muistelmakirjailija Jenni Haukio. 1200 kuulijaa keräävässä saliin jäi viisi tyhjää paikkaa parvekkeen yläriville. Haukio puhuu kaunista ja siloista suomen kieltä. Muistelmiinsa en ole vielä perehtynyt, mutta mitään isompia paljastuksia on turha odottaa. On hienoa, että hyvällä kielellä ja kirjallisuudella on puolustajansa näin vaikutusvaltaisella paikalla.

Toiseksi eniten yleisöä sai Seela Sella, joka hurmasi iättömällä charmillaan ja tutuilla jutuillaan. Yhtä asiaa jäin ihmettelemään. Seela kertoi Kansallisteatteriin tulevasta näytelmästä, joka jatkaa hänen Hitler-tulkintansa laineilla. Hän tuntui kovasti katuvan sitä, että ei lähtenyt lähes 60 vuotta sitten Intimiteatterista, kun sinne tuli muuan Lina Heydrich. Miten niin tuli teatteriin?

Intimiteatterin johtaja, maineikas ja originelli teatterin uudistaja Mauno Manninen nai tämän korkean natsiupseerin lesken vuonna 1965. Naimisissa he olivat peräti neljä vuotta. Ehtikö Lina siinä ajassa jotenkin vaikuttaa miehensä teatteriin ja sen ohjelmistoon? Tuskinpa. Pitäisi oikein tarkistaa Pekka Lounelan kirjoittamasta Intimiteatterin historiasta. Mutta jo natsihenkisen ihmisen läsnäolo teatterin liepeillä ja ensi-illoissa ja mahdollisesti kutsuilla saattaa suomalaisessa näyttelijässä tuottaa yhtäkkiä näin jälkijättöisiä tunnontuskia! Siitä on nyt tulossa arvtenkin tuimasti tilittävä aatedraama. Natsimenneisyys kun heiluttelee jo hallitustakin. Aihe on muodissa, siihen kannattaa yhä uudestaan iskeä.

Päivillä  puhuivat siis filosofi, tanssitaiteilija, tohtori ja presidentin puoliso, jokunen tutkija ja toimittaja sekä näyttelijä. Millaista puhevaltaa ammattikirjailijat päivillä käyttivät? Virpi Hämeen-Anttilalla on aina kiintoisaa sanottavaa. Juha Hurme, enimmältä teatterimies, lampsi avajaisissa lavalle paljain jaloin ja kertoi satuttavan tarinan tolstoilaisista Isohiiden veljeksistä, joka ei tosin liittynyt mitenkään päivien teemaan. Tai kyllähän veljekset kilvoittelivat eettisesti aatteensa ja kohtalonsa kanssa. Jalo kilpa johti teloitukseen. Heistä ja Arvid Järnefeltistä Lounela on kirjoittanut näytelmässään ”Ken talonsa jättää”, joka meni Tampereen Teatterissa 1977.

Parasta päivillä ovat kirjalöydöt (Ovidius ja Vergilius solahtivat suomennoksina kassiin, jopa Veijo Meren tuntematon runokirja) ja varsinkin spontaanit kohtaamiset ihmisten kanssa. Missään ei tapaa niin paljon kirjojen tuntijoita kerralla. Tuntuu kuin olisimme yhtä suurta perhettä. Samantapaista voi varmaan kokea suviseuroissa ja puoluekokouksissa. Kirjapäivillä tullaan arkailematta puhelemaan ja esittämään näkemyksiä. Ja aivan kuten toimittaja Matti Kuusela totesi, näillä päivillä voi todella rauhassa tutustua kirjoihin toisin kuin kakofonisiksi  yltyvillä kirjamessuilla.

Vanhan kirjallisuuden festivaali Sastamalan Vammalassa onnistui taaskin, vaikka olosuhteet olivat entisiä hankalammat. Maineikkaan Valepan lentopalloareena Vexve (onkohan nimi joku lenpopallotermi) toimi hyvin, varsinkin kun tuolit olivat entisiä, mutta kirjamyynti kaukana toisessa talossa eikä poikkeileminen pöytien äärelle enää onnistunut kovin luontevasti. Toivotaan hartaasti, että tutun Sylvään koulun remontti valmistaa ensi kesään mennessä, jolloin päivät täyttää jo 40 vuotta.

2.7. 2023

Näytti siltä, ettei kokkoa taaskaan voi polttaa. Kun takana on yksi ikimuistoinen palokunnan ja poliisin vierailu rannoillamme, oli syytä pidättyä uusista kokeiluista. Siispä ei poltettu.

Mutta hei, tuollahan on Laitilan sillan poskessa entisen meijerin paikalla kyläkunnan yhteinen kokko, josta on ilmoituksiakin tien varressa. Jospa kerrankin mentäisiin sitä ihailemaan. Kun sitä julkisesti kuulutetaan ja edellisenä päivän satoi pitkää kastelevaa sadetta, kaipa siellä valvotuissa oloissa kunnon kokko roihahtaa.

Sinne souti toivorikas seurueemme, minä ja neljä naista. Kovin näytti hiljaiselta. Muutama perhekunta siellä seipparoi epätietoisen näköisenä, lisää väkeä valui tietä pitkin, muutama pärinäpoika pärisytti vehkeitään. Mutta ei mitään tietoa kokon sysyttämisestä. Kukahan siitä yleensä on vastuussa? Paikallista nuorisoseuraa epäiltiin.

Vähitellen väki poistui nenä nuupallaan. Ei tullut mitään kokkoa. Me pidimme omaa hauskaa rannalla, tanssimme ja nautimme valkoviiniä ja eväitämme. Sitten soutelimme takaisin. Oli jumalaisen kaunis ilta, ei retki mitenkään hukkaan mennyt. Olisikohan se kokko tuosta notkon aavalta nurmitantereelta minnekään levinnyt? Netistä ei löytynyt mitään tietoa kokkopäätöksestä. Joku kertoi myöhemmin, että ilmoitus oli muutamaa tuntia aiemmin poistettu tien varresta. Perikyröläistä tiedotuspolitiikkaa!

Saatoimme matkalla ja omalta rannaltamme tarkistaa, että yhtäkään kokkoa ei tosiaan missään päin tuikahtanut saati syttynyt. Hyvin on ohjeeton kielto mennyt perille. Vanhaa juhannusta ei enää vietetä. Juhannuspäivänä ei ollut kuulemma lipunnostoakaan enää Kurjenmäellä. Kaikki juhannustavat katoavat. Tekikö kukaan enää taikojakaan?

Me elämme nykyisin tarkkaan valvotussa yhteiskunnassa. Iso veli valvoo meitä, mutta samoin teemme lähimmillemme. Joka talossa alkaa olla valvontakamerat, parhaissa hälytyslaitteet. Näin vahdimme toinen toisiamme ja vartioimme reviiriämme. Käskyt ja kiellot ohjaavat elämäämme. Ennen riitti kiikari ikkunalaudalle, nyt kehittyvä tekniikka säätelee kommunikaatiotamme ja huolehtii tekosistamme. Fyysinen etäisyys on pidettävä yllä, mitään spontaania lähentymistä ei enää suvaita. George Orwell -vainaa hihkuu vahingoniloisena taivaaltaan: mitäs minä sanoin! Mitä ennustin? Kaikki on mennyt toteen korkojen kanssa. Kärvistelkää nyt siellä ison Digi-veljen tarkkailussa!

Olihan meillä sentään sosiaalisia keitaitakin juhannuksen mittaan. Soutelimme myös Törmälle, ja siellä tarjottiin maukas bouillabaisse-lounas lisäkkeineen. Haikeana lähenin entistä soutukohdettani. Täällä Marjan 24 vuotta sitten kohtasin, ja loppu on jo päättynyttä historiaa. Nyt hänen vanhempi tyttärensä pitää perheineen yllä perintöään.

Naapurissa Ylivakerilla vietettiin vanhimman tyttären Sannin rippijuhlaa, johon osallistuimme, ja kävimme oikein kirkossa. Jotain herkkää ja liikuttavaa siinä juhlassa aina on, muistelin omien lasteni vastaavia askelia. Perinteiset sukujuhlat harvinaistuvat, joten näistä tarjolla olevista on kiitollisena nautittava.

Lahjakas rippitytär esitteli taidenäyttelyään vanhassa kanalassa, josta on tehty viihtyisä kesämaja. Ihanteellinen ateljee se onkin, vaikka kuulemma kuuma näinä päivinä. Aikanani havittelin tyhjää kanalaa kirjoituspaikakseni, mutta se oli liian ahdas ja matala. Oi aikoja entisiä! Vielä löytyy lähiseuduilta palanen sitä Hämeenkyröä, jonne muutimme neljä vuosikymmentä sitten. Mutta paljon on muuttunut, yhteisöllisyys ohentunut, sääntely lisääntynyt ja luottamus ihmisten kesken kiristynyt.

Kuka muistaa enää Paanas-Kallea, joka saattoi löytyä pirtin penkiltä nukkumasta, kun talonväki heräili toimilleen. Ovet olivat taloissa auki ympäri vuorokauden paitsi jos mentiin etäämmäs: silloin pantiin luuta ovea vasten. Kulkumiehet, kyläboheemit  ja poikkeilijat on siivottu keskuudestamme. Nyt vain varkaita vaanimme, eikä niitäkään kuulu.

Kokkoa poltimme ennen joka juhannus oli sää mikä hyvänsä, mutta tuolla nyt rujot rojuröykkiöt rannoilla jouten rehottavat. Kuka niitäkin aikanaan polttelee? On kai odoteltava hämyisiä venetsialaisia tai peräti ensi pääsiäistä. Ehkä on luotava kokonaan uudet, turvalliset ja tarkoin valvotut juhannustavat.

27.6. 2023

Tapahtui aika paljon: kirja meni painoon, muutin maalle, Yhdysvaltain ulkoministeri vieraili Kiinassa, Suomi voitti Slovenian ja maahan syntyi hallitus. Vähemmästäkin elämöitäisiin. Kaikkea ympäröi hellittämättömän seisahtanut helle. Elämän autere hellii meitä.

Ehdin hyvästellä Helsingin. Kävin elokuvissa ja kesäteatterissa, istuin terasseilla, katselin uimarannalla loikoilevia nautiskelijoita ja kävelin hitaasti kaupungilla. Tottta on mitä Martti Häikiö lausahti kuin Laivurin kulmalla tapasimme: Helsinki on loistava kesäkaupunki.

Pääsin viimein tyttären lahjoittamalla lipulla Rööperin uuteen leffateatteriin Rivieraan, joka on aina täynnä, koska salit ovat pieniä ja ohjelmisto korkeatasoinen. Huomasin että ruokailu ja viinin lipitys ovat yhä tärkeämpiä elementtejä elokuvanautinnoissa. Vanhan kansan miehenä tyydyn pastillirasiaan ja keskityn pääasiaan.

Sain viimeisen paikan  Asteroid Cityyn, jota ystäväni ja talvellinen huonetoverini Antti Alanen suuresti suositteli. Huvittava juttu se olikin, riittävän parodinen science fiction, jota en lajina juurikaan harrasta. Naurahtelin muutaman kerran ja tajusin, että  varsinaiset leffafriikit saavat tästä Wes Andersonin kehitelmästä irti enemmänkin. Antin kanssa nautimme hyvän läksiäislounaan Maxillissa ja siirryimme tahoillemme, hän tietysti Sodankylän kuvajuhlille.

Toinen laji, jota luonnollisista syistä vähemmän seuraan, on lastenkulttuuri. Nyt jouduin senkin pariin, kun ystäväni houkutteli Suomenlinnaan katsomaan klassikkoa, F. H. Burnettin Salaista puutarhaa, Anna Krogeruken dramatisoimana ja Anne Rautiaisen ohjaamana. Herttainen ja lohdullinen juttu, joka lisää toivottavasti elämänuskoa ja toisista välittämistä. Pääosassa kunnostautui nuori Anna-Sofia Tuominen. Mielikuva puutarhasta saatiin syntymään vankkaan kivlinnaan. Merimatka Suomenlinnaan on sinänsä aina kiva kokemus.

Puutarhasta puheen ollen Eiran puistoa on kunnostettu koko kevään, kohta se alkaa kukoistaa. Hieno se on ollut aina, kaupungin kaunein, mihin vielä ylletään? Sepiksellä on koko ajan kovat futismatsit käynnissä. Engelin aukealta avautuu meren aava ulappa, vallitsee ajaton tunnelma, ei hienompaa asuinympäristöä olekaan kuin nämä puistot, uusklassiset ja jugendhenkiset korttelit.

Ja silti pakkasin laukkuni ja sovittauduin Citikkaan ja porhalsin kohti Pirkanmaata ja Hämeenkyrön viljavia maita. Täällä sitä taas ollaan. Lehtevää ja mehevää, peruna lykkää varsia ja tilliä tupsuttaa. Järven vesi lämpiää. Tauno kaataa muhkeita kuusenrunkoja rantatontin tuntumassa. On tehty kauppoja, jotka muun ohessa ratkaisevat menneen vuodet käräjät ja kähinät. Häiriötekijät poistuvat, rauha palaa rannoille. Suuri helpotus, ei voi kieltää.

Mikäs täällä taas ollessa. En silti malttanut pysyä paikallani, vaan retkeilin sellaiseen paikkaan kuin Juupajoelle, matkaa sata kilometriä. Hiljaisella paikkakunnalla oli kaksi nähtävyyttä: syvä rotko joen partaalla kohisevalle koskelle ja Walleniuksen Wapriikki, jossa esiteltiin eilen viimeistä päivää Aivi Gallénin retrospektiivistä maalausnäyttelyä. Runsas koloristinen kavalkadi Monet’n ja muiden esikuvien hengessä. Muutamat boheemit henkilökuvat virkistivät maisemien sarjaa.  Tunnen temperamenttisen taiteilijan, jota ikä ei paina. Mutta miksi näin syrjäisellä paikalla? Ehkä näyttely kiertää vielä muuallekin. Kahvila tarjosi hadutettua teetä ja maukkaita poropiirakoita.

Tällaisia tapahtumia ensi alkuun. Päiviä on täytettävä ilman huolia kirjaan tehtävistä muutoksista, koska niitä ei voi enää tehdä. Vapautuksen sijaan mielen valtaa tyhjyys ja merkillinen turvattomuuden tunne. Mitä kaikkea olen tullut tehneeksi? Enää ei auta murehtia, mutta kone jauhaa tyhjäkäynnillä ja kirjoittaa edelleenkin kirjaa, jonka kannet on jo suljettu.

Onneksi on tämä ihmeellisenä kukoistava luomakunta. Juhannsruusut ja alppiruust ovat puhjenneet, ja itse juhannustakin vietetään kerrankin oikeaan aikaan. Haen kohta vieraani bussipysäkiltä, tyttäret tuevat jonkun päivän päästä ja sitten aletaan. Oikein hyvää juhannusta itse kullekin, jos ei enää satuta kohtaamaan!

19.6. 2023

Kesäteatterikausi on avattu täysillä. Kun painelee Komediateatterin ensi-iltaan, tapaa tai ainakin näkee ”kaikki”. Se on tamperelaisen ja vähän muunkin teatteriväen alkukesäinen katselmus. Juttelin pitkästä aikaa jopa entisen professorikollegani Aarre Heinon kanssa, jolla oli tuoreita kokemuksia tekoälyn harhautuksista. Liisa Roine ja Seppo Mäki kuuluvat näiden tapausten virkeään vakiokalustoon. Oli puhetta Pinsiön paroonista, jonka tulin katsoneeksi uudelleen televisiosta – aitoa tamperelaisutta jos mikä.

Panu Raipian ohjaama farssi Yksi mies, kaksi pomoa perustuu venetsialaisen temppumestarin Carlo Goldonin 300 vuotta vanhaan komediaan. Sitä on brittiläisvoimin ja sitten kotoisin ottein kourittu ja saatu aikaan reippaasti rymistelevä kohellus, jonka sisältö ei päätä huimaa. Rytmi on railakas ja temppuja riittää. Mika Nuojuan showta katsellessa on ihailtava näyttelijän taipuisaa energiaa.  Samalla tulee miettineeksi, millainen tämä teos on alun perin ollut. Commedia dell’artesta on etäännytty kansalliskorosteiseen tyyppiremellykseen, jossa hillittömyydet pääsevät hilpeästi valloilleen.

Kylläpä muuttui draamallinen ilmanala, kun seuraavana iltana asteli Pyynikin ensi-iltaan. Siellä on tartuttu kesäteatterin vahvimpaan leipälajiin, Väinö Linnaan ja hänen romaaniinsa Täällä Pohjantähden alla. On kulunut 30 vuotta siitä, kun sovitin 1993 ensimmäisen osan nimellä Akseli ja Elina, ja Kalle Holmberg ohjasi. Silloisen esityksen veteraaneja näkyi nyt katsomossa Esko Roineesta, Sanna Saarijärvestä ja Kirsi-Kaisa Sinisalosta alkaen. Entisen apulaisohjaajan Heikki Vihisen kanssa elimme yläpenkillä muistojen kavalkadia.

Samalla seurasimme silmä kovana, kuinka nuori polvi Linnan ihmiset ja heidän kohtalonsa nyt tulkitsee. Joko käännetäään aivan uusiksi vanha historia, joko nyt löydetään jokin kätketty särmä kaikkien tuntemasta teoksesta? Ei sentään. Sisin on säilynyt, sanoma on entinen, mutta kerronnan keinot kovasti sutjakoituneet.

Sami Keski-Vähälän sovittama ja Antti Mikkolan ohjaama esitys tempaisee mukaan romaanitrilogian kaksi ensimmäistä osaa ja päätteeksi vielä epilogin kolmannesta osasta.  Aikanamme teimme Kallen kanssa kaksi erillistä näytelmää, joista jälkimmäinen ulottui romaanin kolmannen osan loppuun, ja päälle heitettiin vielä uusinta Tuntematomasta sotilaasta.  Näin koko Koskeloiden tarina tuli kerrotuksi. Näinköhän tämäkin versio tulee vielä jatkumaan?

On heti sanottava, että vaikutelma uudesta Pohjantähdestä on tuore ja vahva. Alussa edetään melko kovaa vauhtia, ja lyhyet ytimekkäät katkelmat jouduttavat tuttua tarinaa. Tekijät luottavat selvästi siihen, että katsojat tuntevat ainakin pääosiltaan alkuteoksen. Näin voimme täydentää mielessämme nopeat viitteet Linnan laveampaan ihmiskuvaukseen. Kysymyshän on jo kansallisomaisuudesta, ja uusi päivitys käy hyvin historian kertauskurssista.

Mutta esityksellä on myös omat vahvat kipupisteensä, joihin riittävästi pysähdytään. Ilahduin siitä, että henkilöitä kuvataan aidosti alkuperäisen teoksen hengessä eikä pyritä väkinäiseen modernisointiin. Ei syyllistytä karrikointiin tai porvarien pilkkaan, kuten joskus on tapahtunut, vaan Salpakarit, Töyryt ja muut nähdään oikein ihmisinä aikansa valossa.

Esitys heittää hienosti lenkin edelliseen tulkintaan, kun Esa Latva-Äijö on muuttunut pojasta isäkseen. Entinen Akseli on nyt Jussi Koskela. Vahva tukiranka hän on tässä esityksessä, kun poikia on alkuun vhän vaikea erottaa toisistaan. Vähitellen Verneri Liljan Akseli terästyy kapinanjohtaaksi. Kiistaton aatteellinen keskushenkilö on silti Adolf Halme, Tom Lindholmin erinomainen tulkinta, entisen Heikki Nousiaisen veroinen.

Kertojana toimii alussa ja lopussa vääräleuka Otto Kivivuori. Aimo Räsänen on aivan oikea tyyppi Esko Roineen vanhaan rooliin. Vain Laurilan Anttoo on pantu riehumaan liikaa, ja Koskelan Alma on häivytetty kovin olemattomiin. Elinalla ja Elmalla, Ella Mettäsellä ja Henriikka Heiskasella, on omat aidot hetkensä. Paronin ja Leppäsen Preetin kaksoisrooli on hauska kesintö, Jukka Leisti niissä herkuttelee. Avustajina on käytetty nokialaisia voimia samaan tapaan kuin me aikoinamme hämeenkyröläisiä.

On ihailtava tekijöiden kevyesti liitävää dramaturgiaa, jossa pienin viittein ohitetaan suuria asioita. Ne toimivat ikään kuin muistutuksina, että tällaistakin tässä suuressa kertomuksessa on. Laurilan häätökohtauksessa on rähinää, mutta ei samaa tragiikan viiltoa kuin edellisessä esityksessä. Lavastus rakentuu kahden vahvan talon ja yhden mökin varaan samoin kuin taannoin Jotunin Tohvelisankarin rouvassa. Loput toteutetaan kekseliäästi maastossa miten milloinkin, jopa työväentalo, kapinasota ja kuolemanselli. Akselin paluu kotiin on sentään liian typistetysti kuvattu, ja lopun maanluovutus ja suuri sovintokohtaus tulevat äkkiä yllätyksenä. Päästään näin isänmaallisen jälleenrakennuksen tunnelmaan.

Antti Mikkola suoriutuu vaikeasta tehtävästä joka tapauksessa kaikella kunnialla. Hänen ohjausotteessaan ei ole Kalle Holmbergin juuriin menevää hurjuutta, mutta Mikkola leikkaa kohtauksia älykkäin oivalluksin. Ei hullumpi tämä uuden sukupolven kevennetty, iskuvoimaansa säästeliäästi mutta silti ja siksi tehokkasti käyttelevä Täällä Pohjantähden alla. Pyyynikin monia kokenut kesäteatteri on palannut jurilleen ja löytänyt taas alkuperäisen voimanlähteensä. Kunnioittavat onnittelut!

10.6.2023

Tulin raitsikalla Eliten edustalta myöhään lauantai-iltana.  Vaunu täyttyi Lasipalatsin kohdalla vallattomista ylioppilaista. Kauniita iloisia nuoria. Pari sievää neitosta piti minulle ystävällisesti seuraa ja valitti melua. Kuinka selviän ruuhkasta pois pysäkilläni? Tilanne tuntui mahdottomalta. Kunnes komea nuorukainen kuulutti kovalla äänellä: ”Tehkää tietä herralle!” Nuorten hyökylaine halkeasi kuin valkoinen meri Mooseksen käskystä.

Kuka vielä väittää, että nuorisomme ei osaa käyttäytyä? Eivät nämä tuntuneet olevan edes humalassa, vaikka Kaivariin suunnistivat. Vasta uutisista kuulin, että poliisilla oli silti jonkin verran järjestyshuolia. Puisto oli jopa tyhjennetty. Ilmeisesti sekin sujui yhtä järjestyneesti kuin poistumiseni raitsikasta.

Näin viikonlopun tietämiin kaksi elokuvaa Pariisista. Sama näyttämö, mutta kaksi melko vastakkaista elämänkuvausta. Pieni kirjakauppa Pariisissa näyttää, että anarkistisia yllätyksiä voi sattua jopa vanhojen kirjojen kaupassa. Täytyypä viitata tutuille divarinpitäjille. Hilpeässä tarinassa on mustat juonteensa.

Elokuvan paras sanoma on lukemisen puolustus. Siinä villi nuori näyttelijätär syöksyy kauppaan, hänellä on muita intressejä, mutta hän on valmis myös lukemaan – mahdollisimman lyhyitä kirjoja. Semmoisia joita voi lukea loppuun metromatkalla. Arvokas kauppias tarjoaa hänelle muiden mukana Dostojevskin Valkeita öitä! Tarvitaan Antti Alasen tasoinen elokuvatietäjä ennen kuin vihje avaa yhteytensä. Katsokaa vaikka hänen Film Diarystaan.

Kirjakaupan kätkemät mustat juonteet eivät ole siinä niin syvät kuin elokuvassa Muistan sinut, Pariisi. Terroristit iskevät ravintolaan, asiakkaita ammutaan kasaan. Perustuu tositapahtumaan, kuten hyvin muistamme. Nainen poikkeaa pitämään sadetta ja selviää sattuman kaupalla verilöylystä. Lopun aikaa hän seuloo muististaan, mitä oikeastaan tapahtui. Iskusta selvinneillä on jopa oma Facebook-ryhmänsä, jssa avataan raskaita muistoja. Viihdoin nainen löytää kokin, joka piteli häntä kohtalon hetkillä kädestä.

Elokuvalla on eittämättömät ansionsa, mutta sen tinkimättömyys johtaa tiettyyn yksitasoisuuteen. Kokemus ei juuri liikahda sijoiltaan, etsintä on tiukkailmeisen monomaanista. Ei nyt ihan, mutta sinne päin. Antti arvioi elokuvan korkealle, mutta joutuu myöntämään, että kyseessä olisi mestariteos, jos siinä olisi enemmän enemmän elävyyttä ja vetovoimaa. Itse pitkästyin  aika tavalla, mutta varmasti elokuva puhuttelee todellisen terrorin kohteiksi joutuneita maita kuten Ranskaa.

Johtunee viileästä alkukesästä, että parhaat elämykset koostuvat nyt elokuvista. Suosittu Aftersun on samaan tapaan ulkoisesti niukka ja sisään kääntynyt kuin tuo Pariisin muistelusyöveri. Hauskaa sinänsä, että elokuva voidaan nykyaikana tehdä harmonisesta isä-tytär suhteesta, jossa ei paljon mitään tapahdu. Sitä hyytävämpää oli seurata Salaliittoa Kairossa. Tiedustelussa on samoja tavoitteita niin idässä kuin lännessä, menetelmät vain vaihtelevat. Muslimien sisäisistä jakolinjoista tiedämme aika vähän, uskonto reunustaa kaikkea toimintaa.

Teatterit ovat sulkeneet ovensa eikä kesäteatterikausi ole vielä kunnolla käynnistynyt. Television tuijotus vähenee, mutta lukemista riittää. Kirjoihin on palattava, riippukeinussa tai omenapuun alla ne ovat pian parhaita seuralaisia.  Alan vähitellen muuttaa majaani maalle ja vähentää samalla tätä tietokoneen rassaamista. Mitä kaikkea näkyy luonnossa ja oikeassa elämässä? Jotain voi vielä siitäkin selvitä.

5.6. 2023

Että näin jumalaiseen aamuun herätä saa, riittää jo elämän tarkoitukseksi. Omenapuu kukkii, laihot vihannoivat ja ruoho pihassa on syötävän vehreää. Aurinko kimmeltää, koko luomakunta pyrkii ihmislasta hyväilemään.

Sääliksi käy johtavia tunnollisia poliitikkojamme, jotka joutuvat kykkimään uljaimmat kevätpäivät Säätytalon pimennossa. Muistan kun ennen vanhaan samassa talossa pidettiin luentoja Rooman runoudesta. Silloin Säätytalo kolisi tyhjyyttään, yliopisto sitä armosta vuokrasi. Nyt ei äänestäjä pääse edes rappuja nousemaan ilman virallista proopuskaa.

Petteri Orpoa hiillostetaan kahdelta taholta. Pysyäkö uskollisena puolueen ryhdikkäille perinteille vai taipuako liberaaliin valtasuuntaan?  Täällä perussuomalaisten riuska rintama, tuolla ruotsalaisten hienostunut heimokunta. Taiteile nyt siinä välissä parhaasi mukaan ja yritä löytää kumpaakin tyydyttävää kompromissia.

RKP kokoontuu kohta ratkaisemaan isänmaan kohtaloita. Hufvudstadsbladetin kolumnissa annettiin äskettäin Orpolle osuvia ohjeita. Ihan ensimmäiseksi hänen tulee stailata imagonsa ajanmukaiseksi. Ehdottomasti uudet silmälasit, tukkaan enemmän vogueta ja mars räätäliin: puvun on istuttava mittojen mukaan. Kravattiako täytyy vaihdella, ei riitä ainainen haalea siniväri. Näissäkö piilee hallituskysymyksen avain?

Orpon vanha perusmiehen malli varmaan tyydyttäisi parhaiten kiistan toista osapuolta. Perussuomalaiset tuskin heltyisivät muodikkaasta pääministeristä. Riittää että Riikka Purra tehostaa sillä puolen sanomaansa kirkkaan värisillä asusteilla ja elovenatytön vehnänvaalealla kampauksellaan. Muut persut voivat rauhassa lämmitellä hänen säihkeessään.

Kun politiikot ovat yrittäneet ajanmukaista ulkoasuaan, tulos on usein ollut koominen. Muistatteko Johannes Virolaisen, kun hän rakastui Kyllikkiin? Hänen hiuksiinsa ilmaantui äkkiä hempeän punaista hennaväriä. Pian se poistuikin. Kalevi Sorsa kokeili muodikkaan ylileveää kravattia ja tarjosi Kari Suomalaiselle ikuisen karikatyyritunnisteen. Jäljet pelottavat. Pidetään Orpo vaan tavallisena Orpona.

Ennen ilvehdittiin, että RKP on kuin vanha huora, joka menee kaikkien kanssa. Nyt entinen aristokraattien puolue on ylpistynyt ja istuu temppelin harjalla vaikoimassa vuohia ja lampaita. Edustajilta menee koko ihana lauantai piloille ilmasto- ja maahanmuuttopohdinnoissa. Eikö vaaleja voisi siirtää entisille paikoille aikaisempaan kevääseen? Maaliskuun hileisinä päivinä tai huhtikuun vaihtuvissa säissä hallitusveuvottelut varmasti sujuisivat keveämmin kuin helisevillä toukohelteillä.

RKP:n eduskuntaryhmän lisäksi Cannesin filmijuhlien jury tekee nyt tärkeää ratkaisua. Saako Suomi viimein hyvityksen euroviisujen ja lätkäkisojen karvaille tappioille? Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet on ollut etuoikeutettujen kriitikoiden punnittavana, kun me tavalliset pullaiset näemme sen vasta syksyllä. Meille on jo kerrottu, että kyseessä on uusi mestariteos. Tosin se muistuttaa kuulemma kovasti Kaurismäen entisiä elokuvia. Hänen on tehtävä itsensä näköisiä elokuvia, koska sellaisia häneltä odotetaan. Tuttuus tuottaa turvallisuutta.

Mika Waltari totesi aikoinaan, että taiteilija voi toistaa itseään hienosti, jopa loistavasti, mutta ellei hän pysty uudistumaan, hän on taiteilijana kuollut. Siinä oli mukana varmaan tunnistettavaa itsekritiikkiä, mutta Kaurismäen kohdalla ei kukaan uskaltaisi tällaista lausahtaa. Entisen laadun toistaminen on hänellä ihailtavan mestaruuden merkki. Niinpä jäämme odottamaan, heltiääkö se kultainen palmu viimein kansakuntamme ilon ja ylpeyden aiheeksi.

27.5. 2023

Antti Majander käsittelee tietokirjojen ongelmia aamun Hesarissa. Hän on ilokseen saanut käsiinsä Immanuel Nobelia ja hänen poikiaan käsittelevän kirjan, jonka komeaa ulkoasua hän tyytyväisenä kuvailee. Ilmeisesti myös sisältö on painavaa tavaraa.

Tällaiset kirjat alkavat olla harvinaisia, Majander huomauttaa. Tämänkin julkaisemiseen on tarvittu tanakkaa sponsoritukea. Siltala on jälleen onnistunut. Tyydytykseni kasvaa, kun asialla on oma tämänhetkinen kustantajani.

Itse kamppailen oman kirjani käsikirjoituksen kanssa. Päätehtävänä on lyhentää sitä. Kuten Majander toteaa, 400-sivuinen tietokirja on jo mahdollisen ostajan ja lukijan ylärajoilla. Kauhukseni oma opukseni uhkasi kasvaa kaksinkertaisiin mittoihin. Siis suruttako puolet pois?

Ei sentään, mutta kustantajani kanssa käyttelemme kyllä armotta leikkuria. Olisihan komeaa julkaista varsinainen junkkari, mutta lukijat arkailevat liian paksua tietokirjaa. Ja onko muistelma edes tietokirja? Se taitaa pudota subjektiivisen elämänkuvauksen ja kertovan kaunokirjallisuuden välimaille.

Silti sitä on hoikennettava. Olen yleensä julkaissut ylipainoisia opuksia. Eräskin lukija valitti, että joutui leikkaamaan saksilla kirjani kahtia ennen kuin sitä pystyi sängyssä lukemaan. Olisihan kauheaa, jos painava kirja jysähtäisi otsaan kesken lukemisen. Leikkaaminen tuntuu silti brutaalilta.

Mutta ei hätää, selviämme kyllä ymmärtävisen kustantajani kanssa. Sääli on luopua joistakin rakkaista matkakuvauksista, mutta ei auta. Pääasioille on annettava tilaa. Eikö yksi kirjoittajakurssien ohjeista aina kuulu: Kill your Darlings? Miltei säännönmukaisesti lyhentäminen parantaa tekstiä.

Sama ohje koskisi mielestäni myös Helsingin Sanomien ylipitkiä artikkeleita. Ilokseni huomasin, että Pauliina Pnettilä puuttui asiaan viime Suomen Kuvalehdessä kolumnissaan ”Ilman lorotuksia, kiitos”. Olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että on usein liukuvalla katseella etsittävä, missä piilee jutun ydin. Joskus sitä ei löydykään, juttua on muuten vain lihoteltu kaikenlaisilla sivuhuomioilla.

Kun nuorempana yritti opetella pikalukemisen tekniikkaa, nyt lukunopeuden hidastuessa olisi opeteltava valikoivan poimintalukemisen taitoa. Parasta on silti mietteliäs ja syventyvän verkkaisesti nauttiva lukeminen. Kirjan parissa on myös lupa rauhassa asua.

Entä hallitusohjelma? Parantaako leikkaaminen sitäkin? Ainakin se kasvattaa aiheellisia pelkoja. Hitaasti etenevät siellä leukkaustalkoot. Ennen nämä kääräistiin äkkiä kokoon. Kekkonenko se vitsaili, että hallitusohjelman sopii olla kuin Napoleonin perustuslaki:  lyhyt ja epäselvä. Nyt tiedetään, että ohjelmaansa hallitus hirttäytyy seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Siksi joka pikku viilataan.

Näitä ajatellessani syvennyn jo pääasiassa pihalla toukotöihin. Perunaa on jo kylvettynä neljä pitkää vakoa, ja tyttären kanssa saimme aikaan pienen nätin ryytimaan. Vaatimatonkin puutarha tuottaa suurta iloa, ja marjapuskat ja omenapuut työntävät hedelmää omia aikojaan. Ensimmäinen raparperikiisseli on nautittu. Kaikki muu on edessä. Ah maanläheistä onnea.

Leikkaaminen tekee hyvää puille ja puskille, mutta niiden tuotteita ei onneksi tarvitse lyhentää kuten kirjoja tai niiden tukea. Varoituksena todettakoon, että omasta muistelmakirjastani tulee joka tapauksessa kohtalaisen vankka opus. Kunpa sen sisältö vastaisi ulkoisiin mittoihinsa!

20.5. 2023

Ihme juttu, täysin järkevät tahot villiintyivät vihreästä elämänilosta. En itse kappaleesta erityisesti välitä, mutta tätä ilmiötä ihastelen. Oli ihan hilkulla, ettei oltu taas torilla koko kansa.

Tosin tässä on paljon huoletonta yleistämistä. On myös somesuunnasta erottuvia yksilöitä. Postilenkkikaverini Tauno, vanhaisäntä, sanoo sulkeneensa aina uutiset ”kun taas alko tää koohotus”. Ei kestä kuunnella joutavaa loilotusta. Kehaisin häntä itsenäiseksi toisinajattelijaksi, mutta hän kielsi senkin: ”Minä olen oikeinajattelija.”

No minä nyt tunnustan katselleeni koko ruljanssin alusta loppuun. Alussa piti vain vilkaista välillä Saksa-lätkämatsin tilannetta. Niukka voitto sillä puolen kompensoi niukan tappion viisuissa. Vaikka harvinainen menestyshän Käärijän chachailu oli. Pidetäänköhän meitä nyt kansallisen itseilon kärkiedustajina? Minne ovat kadonneet mörkit suomalaiset?

Kansanluonteen kannalta osat itse asiassa vaihtuivat Ruotsin kanssa. Ennen nämä hannuhanhet edustivat hilpeätä osaamista ja kevytmielisyyttä, tällä kertaa sen sijaan traagisesti raahautuvaa erontuskaa. Synkkien viisujen Suomi sai puolestaan edustaa hullua heittäytymistä. Me saimme oikein luvan kanssa olla hetken vapaina huolista. Ja sitten Ruotsi meni ja voitti meidän vanhoilla aseillamme!

Miten ovatkaan tyylit muutenkin muuttuneet. Sitä tuli tässä eurohuumassa vertailleeksi. Kun vierailin itse paikan päällä Irlannissa 30 vuotta sitten, laulettiin vielä kauniita melodisia lauluja jokseenkin perusasennossa. Iso elävä orkesteri säesti, kapellimestari tuli arvokkaasti kunkin kotimaasta. Tässä kisassa Katri Helena selviytyi kunniakkaasti 17. sijalle esityksellään Tule luo. Ei tanssinut, ei pyörinyt, ei riehunut, asukin tyylikäs sininen mekko. Sanat stailattiin niin, ettei ollut yhtään tökkivää ä- tai ö-äännettä. Käärijä briljeerasi niillä jo nimessään.

Nyt jokaisen esityksen tulee olla visuaalis-liikunnallinen show kaikkine tehoräiskeineen. Ja Suomen vihreä poika punaisine liehtareineen keikkuu kärjen tuntumassa! Tätä en heti lakkaa ihmettelemästä. Mutta siellähän onkin sankka poppoo esitystä laatimassa ja kokonaisuutta suunnitelemassa. Kykyjä lainataan suruttomasti muista maista. Vielä joitain kansallisia piirteitä kavalkadissa silti erottuu.

Käärijän ansioksi on luettava sekin, että poika lauloi häpeilemättä suomen kielellä. Siitähän on aikojen alussa kiistelty. Ennen oli pakko laulaa omalla kielellä, sitten kielet vapautettiin, ja nyt saa laulaa omalla kielellä. Muistan silloin ennen vanhaan kuulleeni asiantuntijan lausuman, että Suomi menestyy vasta sitten, kun kipaleen saa laulaa englanniksi eikä tällä ugrilaisella kurkkumurteella. Nyt on kaikki variaatiot koettu, ja näin  hyvin taas suomeksi pärjätään.

Tätä Käärijän tekstiä on innostuttu myös ylitulkitsemaan. Siitä on löydetty yllättäviä syvällisyyksiä, kuten usein tapahtuu runoutta analysoitaessa. Hesari, joka muutenkin harrastaa innokkaasti pop-kulttuurin esittelyä, on siinä erototen kunnostautunut. Melko simppeli sanoma on rinnastunut parhaaseen lyriikkaan. Sekin voidaan lukea tekijöiden ihmetöiden joukkoon. Juomalaulua jalostava Käärijä siirtyyy kertaheitolla taiteen eliittiin.

No hyvä näin, ehdin yön valvottuani heti aamulla pyöräillä hautausmaalle ja katsastaa rakkaitteni hautoja. Omaa äitiäni kävin jo viikolla tervehtimässä Malmin hautausmaalla. Ovat he kaikki ruusunsa ansainneet ja enemmänkin. Kunpa olisin tajunnut heidän arvostaan enemmän jo heidän eläessään.

Taunon kanssa kuulimme eilen ensimmäisen kerran käen kukahduksia. Tänään käki pääsi jo radioon kukkumaan. Tämä on rikkainta lintuaikaa, entiseen aikaan Marja niitä tarkkaili kiikarillaan. Olisi jatkettavaa jaloa harrastusta. Päätän yrittää.

Äitien päivänä 2023

Ihminen tarvitsee sosiaalista elämää. Pitkän hiljaisuuden jälkeen se tuntuu tosin pelottavalta. Kuinka solahdan taas joukkoon, vaikka kuinka tuttuun?

Eristyneisyys alkoi murtua jo maalla. Viime lauantaina osallistuin erikoisiin hautajaisiin, vaikka paikka oli tuttu. Erikoinen oli haudattavakin, pappimme ja ystävämme Ari Suutarla. Siunaus Hämeenkyrön kirkossa ja muistotilaisuus Nuuttilassa olivat päähenkilön näköiset. Hauskoja juttuja kuulimme Arin jälkeläisiltä ja ystäviltä hänen urhoollisen elämästään. Totesimme taas, että sokea näkee syvemmin kuin me näemme ja ymmärtää enemmän kuin me oivallamme.

Kun näimme koiran alttarilla, muistin Voitto Viron vakaumuksen, että hänen koiransa pääsee taivaaseen. Luultavasti Arilla oli sama usko, vaikka hän ei toisella puolella enää kai opaskoiraa tarvitsekaan. Istuin pappien ja teologien viisaassa pöydässä. Rovasti Hannu Lehtipuu, 92, kertoi kuinka oli saanut järkevän paperit ajokorttikokeessa.  Minua hän lohdutti todeten, että naisilta voi odottaa mitä tahansa.

Vapuksi ajoin tietysti Helsinkiin. En suinsurminkaan halunnut toistaa viime vapun erehdystä, jolloin kävelin ylipppilaslakki päässä suoraan rantanaapurin valvontakameraan. Siitä maksan vieläkin. Tauno kehotti varomaan edelleen kameroita, kaikenlaista hirveää voi jatkossakin paljastua.

Ullanlinnassa oli tavallista varttuneempaa ja fiksumpaa ohjelmaa, mikä kohotti meidän seniorien mielet. Taivas raikkaan pilvetön. Nautimme pitkästä aikaa lounasta Uunisaaressa hyvällä seurueella. Turkulaiset vieraamme tuntuivat nauttivan miljööstä. Alkoi tuntua siltä, että oikea vappu on palaamassa. Haikeina kohotimme maljamme Marjan muistolle, hän linturetkillään tämän paikan kekkkasikin.

Seuraava sakki oli koolla Pääesikunnassa. Maanpuolustuskurssimme 143 järjestää jatkuvasti uusia tapaamisia, ja nyt oli aihe tavallista painavampi. Kuulimme kuinka kansliapällikkö Esa Pulkkinen valisti, mitä kaikkea Nato meille ja hallinnollemme tuottaa ja mitä kaikkea se meiltä vaatii. Oltermannin Matti Alahuhdan johdolla tarkensimme lisää ajankohtaisia asioita. Tällaiset opetustilaisuudet syventävät sitä, mitä media on jo meille kertonut. Kuten Ullanlinnassa todettin, klassista maalausta ”Kullervon Natoon lähtö” katselemme nyt uusin velvoittunein silmin.

Paras tilaisuus oli silti eilen torstaina. Teimme luokkaretken Tuusulaan, me Norssin klassillinen ylioppilasluokka mallia 1963. Kuusikymmentä vuotta on siitä hurahtanut! Vielä meitä oli koolla puolentoista kymmentä virkeää veikkoa. Yllä valmistaudummea kirjoituksiin latinan piiskurin Tuomo Pekkasen johdolla, melkein kaikki kirjoittivat laudaturin.

Tarkastelimme kulttuurihistoriaa ja muistelimme omia kouluaikojamme. Juttelin veljille Ahosta, Pekka Halosesta, Eero Järnefeltistä ja jopa Sillanpäästä. Tuusulan taiteilijayhteisössäkin vaikutti kaksi vanhaa norssia, Jean Sibelius ja Eino Leino. Jotka tosin eivät oleet kovin sydämellisissä väleissä keskenään. Sibelius ei koskaan säveltänyt yhtään Leinon runoa.

Lounastimme Lottamuseossa eli entisessä Syvärannassa ja katselimme naisnäkökulmasta sodan ajan muistoja. Iltapäivä huipentui promoottorimme Jukkis Virran (vas.) Valkoisessa talossa, jota voi hyvin pitää Rantatien modernina taidegalleriana. Nautimme viiniä ja juustoa ja puhelimme. Alkoi tuntua siltä, että me elämme vielä ja saatamme, jos oikein villeiksi äidymme, kohdata uudelleen taas kolme vuoden kuluttua. Viisi veljeä on poistunut joukosta sitten viime näkemän, hiljaisen hetken vietimme.

Norssi on evästänyt meitä monilla kestävillä viisauksilla. Niinpä nytkin Harry ”Haba” Halén (kuvassa edessä keskellä) muistutti minua ystävällisesti roomalaisesta sananparresta: Bene vixit, qui bene latuit. Vapaasti suomentaen: Hyvin eli se, joka pysyi piilossa. Saatoin vain huokaista, että liian myöhään, hyvä veli, ei mahda enää mitään.

Vanhojen ja nykynorssien futismatsia katselin Sepiksellä siihen saakka, että nuoret meni 2-1 johtoon. Vauhdikasta peliä, mutta sitten alkoi kylmä hätistää ja luntakin ripotteli. Verestin muistoja, maalivahtina pelasin entisaikaan Johiksella. Jyki Malmio niitäkin aikoja muisteli Tuusulassa. Nyttemmin hävisin jo Lede Virranteelle rankkarikisan, ei ole enää entistä reaktioherkkyyttä.

Norssin päivänä 5.5. 2023