Panu Rajala

Onpa hankalaa matkustaa nykyisin junalla Helsingistä Turkuun. Molemmissa päissä asemat ovat sekaisin. Turku on remontissa ja pitää ostaa lippu Kupittaalle. Helsingissä saa kävellä puolimatkaan kohti Pasilaan ennen kuin laituri löytyy.  Mutta junaan ehdin ja perille päästiin.

Kupittaan taksikuski kertoi, että italialaiset laitteet eivät toimi Suomessa. Pendolino on epävarma peli ja Turun Funinkulaari kantaa nimeä Juminkulaari. Taksi kuitenkin toimi ketterästi ja ehdin niukin naukin Messukeskuksen Auditorioon. Siellä odotti Juhani Salokannel malttamattomasti kirja kädessä.

Puhelimme virolaisen A. H. Tammsaaren romanista Korpiojan isäntä, jonka Juhani on kääntänyt uudelleen suomeksi. Edellinen Ida Grünthalin suomennos ilmestyi 1929 ja itse romaani 1922.  On siis syytä juhlistaa 100-vuotiasta kirjaa ja sen uutta ilmettä.

Tietysti vertailin käännöksiä ja katsoin kiinnostuneena, kuinka Juhani kääntää sanan ”esitekijä”. No sehän on talossa tarvittava etumies, jota sanaa Sillanpääkin käytti. Entä miten nykyaikaistuu ”loinen”? Se on Salokanteleen auktorisoimana alustalainen.

Tammsaaren arkaaisesti jutustelevan kerrontatyylin kääntäjä onnistuu sävyiltään säilyttämään , vaikka modernisoi yleisilmeen. Eikä ihme, hän on harjoitellut kääntämällä Tammsaaren Totuus ja oikeus –romaanisarjan viisi osaa ja lisäksi teoksen Rakastin saksalaista. Varmaan hän pystyisi samalla vauhdilla kirjoittamaan uuden Tammsaaren romaanin eikä kukaan ei huomaisi eroa.

Kun suomalainen lukija tarttuu kirjaan, jonka nimi on Korpiojan isäntä, hän varmaan odottaa raivaajaeeposta Koskelan Jussin malliin. Kun hän ryhtyy lukemaan, yllätys on täydellinen. Kysymyksessä onkin kahden nuoren talollisen rakkausromaani, joka noudattaa omia käänteitään ja päättyy jysähtävään ratkaisuun. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, samalla kurkistus Pohjois-Viron entiseen elämään.

Salokannel vertaa tätä Korpiojan juttua Juhani Ahon Papin rouvaan, ja saman tyyppisestä täyttymättömästä rakkaudesta onkin kysymys.  Minulle tuli mieleen Sillanpään Miehen tie, jossa vaaliheimolaisuuden teema saa onnellisen täyttymyksen. Juhani vetää jälkisanoissaan vielä yhteyslangan Pariisin eksistentialisteihin saakka. Tuore suomennos kannattaa lukea, kustantaja on Aviador.

Kirjamessuilla oli muutenkin mukava kuljeskella pitkästä aikaa. Piispa Eero Huovinen, vanha koulutoveri, näkyi esittelevän muistelmiaan. Entiseltä työtoverilta Päivi Kososelta kuulin ruokalassa kirjallisuudetutkimuksen uusista suuntauksista. Kertomus ja tarinallisuus ovat nyt pöydällä päällimmäisinä. Ville Hytönen ja Jukka Mallinen kertoivat Putin-vitsejä. Mikä se on, joka ei liiku eikä kanna eikä pane. Venäjän liikekannallepano.

Tapasin uuden johtajan Vilja-Tuulia Huotarisen ja toivotin onnea ja menestystä. Siitä on 30 vuotta kun olin näiden messujen päätoimikunnan puheenjohtajana. Väkeä liikkui aika vilkkaasti ja kävijämäärä oli lisääntynyt, joten kyllä vanhimat kirjamessut tästä taas lähtevät vetämään.

3.10. 2022

Maria Petterssonin väitetyn plagiaattitapauksen yhteydessä minunkin kirjani Intoilija (2015) on uudelleen nostettu esiin. Seppo Puttonen haluaa vielä kerran muistuttaa taannoisesta ”paljastuksestaan”, joka koski kirjani suoria lainauksia Inhan omista kirjoituksista.

Väännetään tämä nyt kerran vielä rautalangasta, Petterssonin Historian jännät naiset on tietokirja, johon pätevät normaalit lähteiden merkitsemisen käytännöt. Minun kirjani I. K. Inhasta on sen sijaan minä-muotoinen romaani, joka sallii suuremmat vapaudet aineiston käsittelyssä ja merkinnässä.

Tietokirjoissani ja elämäkerroissani olen aina merkinnyt huolellisesti lähteet. Kun romaanissa Inha kertoo itse omasta elämästään, tuntui hyvin luonnolliselta, että hän saa matkakertomuksissaan käyttää osaksi omaa autenttista ääntään. Niissä jaksoissa ei siis lainata eikä käytetä kenenkään toisen tutkijan tai kirjoittajan tekstiä, vaan minä-kertojan omia artikkeleita. Kun puhuja lainaa itse itseään, sitaattimerkinnät ovat tarpeettomia. Jaksot uppoavat luontevasti muuhun itsenäiseen kerrontaan. Tämän käsitti hyvin Hesarin kirjallisuustoimittaja Jukka Petäjä vastauksessaan aikanaan Puttoselle.

Kirjassani on keskeinen kirjallisuusluettelo, mikä tapa on viime aikoina yleistynyt myös romaaneissa. Ihan välttämätönhän se ei ole, mutta auttaa lukijaa syventämään aihetta ja valaisee tekijän käyttämää lähdepohjaa.

Kaunokirjallisissa teoksissa ovat käyttäneet lainamateriaalia ilman lähdetietoja monet kirjailijat, meillä esimerkiksi Paavo Rintala, Pentti Saarikoski, Matti Pulkkinen ja Paavo Haavikko. Niistä ei kukaan ole perään haukkunut. Martti Anhava on hyvin ja monipuolisesti valaissut Haavikon tapauksia elämäkerrassaan.

Olikohan juuri Matti Pulkkinen, joka lausahti, että ”romaani on kuin sika, kaikkiruokainen”. Kukaan ei ole väittänyt vastaan.

25.9. 2022

Tuskin olin päässyt Kuusamosta kun jo piti keskittyä Lontoon suurenmoisiin hautajaisiin. Ei voi kuin ihailla brittien taitoa järjestää loisteliaita seremonioita. Kaikki sujuu millilleen niin kuin pitää eikä näy jännitystä tai hermoilua. Kaikki vierii omalla juhlavalla, vuosisatojen koulimalla painollaan. Parasta teatteria tällä vuosituhannella.

Sitä paitsi kuningattaren hautajaiset pystyivät aidosti liikuttamaan katsojaa. Itku ei ollut kaukana, kun valtikat poistettiin kuningattaren arkulta. Näkyi siinä olevan jälkeläisilläkin pidättelemistä. Huippukohdissa nousin seisomaan tuoliltani, ja aivan samaa kertoi eräs ystävättäreni. Charles III:lla on kova tehtävän edessä. Aika paljon hän saa tyriä ennen kuin monarkia alkaa heilua, niin korkeissa kantimissa se on juuri nyt.

Meidän tasavaltalaisten täytyi täällä pohjan perillä tyytyä Loirin yleisöltä suljettuihin hautajaisiin. Ennakkoarviot yleisön ryntäyksestä liioittelivat huomattavasti. Rippikirkkoni edustalle kerääntyi pari kourallista uteliaita katsomaan, kuinka julkkikset hipsivät kukkineen kirkkoon. Kovin merkittäviä lausuntoja ei heiltä herunut. Poliisin varaamia turvatoimia ei tarvittu. Loiri-ilmiö on paljolti median luomus. Juha Typpö tekee Hesarissa ennätyssyvän kumarruksen vertaamalla Loiria asemansa puolesta kuningatar Elisbetiin. Verraton taiteilija ansaitsi joka tapauksessa hartaan ja itsensä näköisen tilaisuuden kuten on kerrottu.

Tampereellakin tapahtui. Pitkästä aikaa nousin portaat Raatihuoneelle juhlimaan Tampereen Teatterikerhoa, joka täytti jo pari vuotta sitten 75 vuotta. Nyt vasta päästiin kohottelemaan laseja. Olin itse järjestämässä kerhon 50-vuotisjuhlaa Rosendahlissa 1995 – auta armias kuinka aika kuluu.

Hyvin sujui tämäkin juhla. Apulaispormestari Pekka Salmi ja kerhon puheenjohtaja Tuula Martikainen kertoivat hauskasti ja asiallisesti kerhon historiasta. Sitten meidät haastettiin Esko Raipian kanssa muistelemaan omia kokemuksiamme kerhon piirissä ja Pyynikillä. Eskohan olisi puhunut koko illan ja minäkin sain kertoa kymmenvuotisesta puheenjohtajakaudestani ja siitä,  kuinka Väinö Linnan Pohjantähden ja Tuntemattoman avulla nostettiin Pyynikin Kesäteatteri syvästä alhosta kunnian kukkuloille. Akseli ja Elina keräsi heti ensimmäisenä kesänään yli 68 000 katsojaa! Johan saatiin velat peittoon ja toiminta taas pyörimään. Näistä ja muista kannattaa lukea lähemmin Rauli Lehtosen mainiosta kirjasta  Pyörivä kansanjuhla (1995).

Oli ilo olla tilaisuudessa, jossa juhlittava Teatterikerho sai asiaan kuuluvan huomion. Aivan toista kuin Myllykolun Kesäteatterin piinallisesti huitaistu juhlan tapainen 50-vuotisen taipaleensa kunniaksi viime kesänä. Näkyi murheellisesti kuinka eri tasoisesti kaupunki ja muuan ”kulttuurikunta” omia henkisiä saavutuksiaan arvostaa.

Raatihuoneella oli sitä paitsi hauska tavata vanhoja tuttuja. Teatteripöydässämme seisoskelivat niin Reino Bragge kuin Liisa Roine ja Seppo Mäki, Sani Lehtinen ja Inkeri Mertanen ja myös Tarja Kankainen ja Katarina Fleming pöydän ääreen pyörähtivät. Siinä koolla teatteritietämystä kerrakseen. Muistorikas ja ja mieltä lämmittävä ilta!

On toivottava Teatterikerholle jatkuvaa intoa ja valistusta sekä Pyynikin Kesäteatterille potkua, kun se lähtee ensi kesänä uuteen nousuun tutuilla eväillä, samalla Pohjantähdellä, millä pyörivä ”kanttura” saatiin Kalle Holmbergin johdolla komeasti kohoamaan silloin 1993-1997. Perinteet velvoittavat. Älkööt jäljet liikaa pelottako!

21.9. 2022

Mutta nyt ei Vienan Karjalaa enää valloiteta aseilla, vaan tieteen ja tutkimuksen menetelmin. Tie Vienaan -symposium Kuusamossa todisti, että Karjalan harrastus elää edelleen meillä voimallisesti. Lähes sata henkilöä kuunteli esitelmiä ja keskusteli kahtena päivänä Kuusamon opiston auditoriossa. Mitä ihmettä Vienasta vielä keksitään esille kiskoa?

Muistan kyllä lukeneeni Santeri Ivalon Juho Vesaisen nuorena minäkin, sehän on jännittävä elämäkertaromaani. Mutta mitään aavistusta ei kellään voinut olla, että arkistossa virui A. W. Ervastin käsikirjoitus samoista vienankarjalaisten ja suomalaisten taisteluista 1500-luvulla. Historioitsija Pekka Vaara toi esiin teoksen Ahma, joka ikään kuin taannehtivasti keskustelee Ivalon menestysromaanin kanssa. Nyt se on ilmestynyt painosta yli sata vuotta kirjoittamisensa jälkeen. Se kuulosti jonkin verran dokumentaarisemmalta kuin Ivalon lennokas jännitysjuoni.

Samuli Paulaharju tunnetaan uutterana kansanperinteen kerääjänä, jonka elämäntyö hakee vertaistaan. Kuuromykkien koulun veistonopettaja omisti kaiken vapaa-aikansa tutkimusmatkoille jalkapatikassa. Nyt dosentti Tiina Seppä toi näkyville Paulaharjun kirjeitä sisällissodan ajoilta 1918. Hartaasta keräilijästä paljastuukin kiivassanainen taistelija, joka palaa halusta päästä ampumaan eläviä punaisia, mutta tilaisuuksia ei avaudu. Paulaharjun kielenkäyttöä kauhisteltiin, mutta noinhan siihen aikaan yleisesti puhuttiin. Paulaharjun hurjastelusta voi lukea näytteitä Karjalan Heimon numerosta 5-6/2022.

Eräs aikamme suuntaus, identiteettipolitiikka, nosti päätään melko maltillisesti väitöskirjatutkija Tuomo Kondien striimatussa puheenvuorossa. Nykypäivän Karjala nostaa omat tunnuksensa esiin ja haluaa eroon Suomen kansallismielisestä holhouksesta. Kalevala ei ole enää Suomen kansalliseepos, vaan nimenomaan Karjalan runoteos. Mutta kannattaako näin pienen poppoon kuin meidän pirstoa itseämme yhä pienempiin identiteettiään vartioiviin lahkoihin?

Ensimmäisen päivän päätteeksi katseltiin Juhani Ahon Juhasta tehty järjestyksessä toinen elokuva vuodelta 1956. T. J. Särkän ohjaamaa värispektaakkelia kannatti katsoa uudelleen ennen muuta Kuusamon komeiden maisemakuvien takia, koskien laskuissa oli mahtia. Näyttelemistä aikanaan kovin moitittiin, mutta pidin kyllä Elina Pohjanpään herkkäilmeisestä Marjasta kovasti. Eino Kaipainen on pääroolissa paikallaan aina kun rehtiä miestä tarvitaan, mutta Veikko Uusimäki  veteli Shemeikkaa reippaasti koomisen puolelle.

Omassa esitelmässäni sunnuntaiaamuna muistin, kuinka Ilmari Kianto oli harmissaan Ahon käyttämästä tyylitellystä murrepuheesta ja muutenkin Ikiä kiukutti kollegan liian hyvä menestys. Aiheeni oli Kiannon pitkä ja kiivas taistelu Vienan vapauttamisen puolesta, joka ei koskaan johtanut toivottuun tulokseen. Mutta voi sanoa, että ainakin Kianto yritti parhaansa ilman mitään rahoitusta tai minkään organisaation tai valtion tukea. Sinnikäs yksityistaistelija!

Kiintoisaa nähdä mitä uutta Juha Hurme on Kiannosta kaivanut esiin vai tyytykö vaan syyttelemään nykyasenteitten mukaisesti rikoksista, joita ei Ikin aikana tunnettukan. Liisi Huhtalakin näkyy liittynen Pohjois-Suomen kirjallisuushistoriassaan Kiannon syyttäjiin. Sopivaa liikehdintää kun kirjailijan syntymästä tulee parin vuoden päästä 150 vuotta. Symposiumissa oli molempien päivien ajan saapuvilla tytär Raija-Liisa Kianto virkeänä kuten aina.

Professori Tuulikki Kurki tarkasteli Vienan Karjalan suomenkielisten kirjailijoiden vaikeaa asemaa puun ja kuoren välissä.  Väsymätön puuhamies Markku Nieminen kertoi Vienan saduista kirjallisen työn innoittajina. Sarjakuvataiteilija Veli-Matti Ural esitteli hienoja ruutujaan kertomuksesta, joka käsitteli Iivo Ahavan monitaitteista elämää. Minulle Ahava vilahjti vain Kiannon matkakertomuksessa, mutta täällä opin tuntemaan hänet jännittävänä soturina, jolla oli peräti kaksi keisarilta saatua Yrjön ristiä rinnassaan – Mannerheimilla oli kuulemma vain yksi. Uralin sarjakuvat eivät kurota Uraliin, vaan näyttävät tyylikkäin viivoin tämän taidemuodon uusia mahdollisuuksia.

Lopuksi Sivistysseuran puheenjohtaja Eeva-Kaisa Linna kertoi vielä heimosoturi Onttoni Miihkalista, jonka minäkin tapasin 1973 Mikko Niskasen mukana, kun hän suunnitteli tv-elokuvaa Omat koirat purivat siitä Kiannon sikaarilaatikkotempauksesta talvisodassa. Kianto nimesi vanhan ystävänsä Miihkalin (Mikko Karvosen) jupakan pääsyylliseksi, mutta kun Mikon kanssa jututimme Ruotsin puolelle siirtynyttä parrakasta patriarkkaa Mikael Karresundia, en minä ainakaan vakuuttunut Kiannon ja Niskasen vainoharhaisista tulkinnoista. Mutta elokuvaan ne draamallisista syistä tietysti siirtyivät.

Mainio symposium, kannatti lentää edestakaisin. Kiitos toisen päivän puheenjohtajalle Senni Timoselle, joka minut mukaan houkutteli, sekä kaikille muille järjestäjille, sutjakasti sujui viikonloppu opiston tiloissa. Oikein sopiva katkos kirjoitustyöhön, vaikka Kuusamoa emme paljon ehtineet katsella ja sitä paitsi koko ajan tihkusatoi, joten sisätiloissa viisastuttiin ja henkisesti rikastuttiin. Mietin tutkiikohan mikään muu  kansa maailmassa yhtä innokkaasti luovutettujen alueidensa perintöä kuin tämä pikkuinen Suomi.

Tänään 19.9. 2022  on Mika Waltarin syntymäpäivä ja kohta seuraamme vuosisatojen suurimpia hautajaisia, joten ohjelmaa ja kirjoittamistakin taas riittää.

Kerta ensimmäinen, kokemus sinänsä. Istuin syytetyn penkillä Pirkanmaan käräjäoikeudessa ja kolme nuorta naistuomaria silmäili minua tuimasti. Alusta pitäen oli selvää, että he eivät juuri kallistaneet korvaansa puolustukselleni.  Varmaankin heillä oli valmis käsitys asian laadusta ja tulevasta tuomiosta.

En nyt rupea julkisesti jurputtamaan tuomiosta, valitus on valmisteltava huolella asiantuntijan kanssa. Selvää ainakin on, että tuomio on kohtuuton. Kaksi keväistä kävelyä vanhaa polkuani pitkin maksaisi minulle 30 päiväsakkoa ja korvauksineen lähes 7000 euroa! Kotirauhaa en edes hipaissut. Sen suojelu ei syytteen tavoitteena ollutkaan, vaan minun mielenrauhani johdonmukainen häirintä.

Muistan jo isäni vanhana juristina siteeranneen Olaus Petrin tunnettua tuomarin ohjetta: Mikä ei ole kohtuus, ei voi myöskään olla oikeus. Tähän ja terveeseen järkeen on nyt turvattava.

Mutta sarjahaastaja ei tähän lopeta. Kun tulin Sepänkadulle, täällä odotti jo kuudes rikosilmoitus vuoden sisään. Olen vahingossa pannut väärän kuvan nettiin blogini yhteyteen! Kuolleen vaimoni ottaman hilpeän, täysin tunnistamattoman varjokuvan lempivästä pariskunnasta – eli asianomistajista. No Helsingin Poliisilaitoksella on arviointikyky tallella: asiassa ei ole syytä epäillä rikosta, esitutkintaa ei toimiteta. Kun haulikolla ampuu, aina joku hauli osuu, nyt jo kaksi kuudesta.

Oli viillytettävä hermoja koettelemuksen jälkeen. Olikin tarjolla Seppo Pohjolan sävellyskonsertti Sellosalissa. ”Syysserenadi” esitteli seitsemän kantaesitystä, kaikki kompaktin lyhyitä ja hyvinkin erilaisia. Kuulimme moderneja sävellyksiä ja  energistä soitantaa. Vahvat melodiset vetäisyt tekivät minuun suurimman vaikutuksen. Sellainen oli Baroque and Roll, jonka hauskasta unenomaisesta syntyhistoriasta säveltäjä kertoo käsiohjelmassa.  Komeasti soi myös Pohjola Quartet. jonka Seppo on omistanut äidilleen Aino Pohjolalle. Hänet olen tavannut monesti Hämeenkyrössä, missä teimme Sepon kanssa viisi vuotta sitten Sillanpää-oopperan.

Mieleen jäi päällimmäisenä soimaan silti Trio viululle, sellolle ja pianolle (Tami Pohjola, Senja Rummukainen ja Eveliina Sumelius-Lindblom soittivat) – siinä Pohjola myöntää itsekin olevansa romanttisimmillaan. Ei ollenkaan hullumpi irtautumisyritys ikävistä mietteistä. Kyllä olo pikkuisen helpottui. Uni ei silti tahtonut tulla. Onneksi Hesari kolahti kolmelta, ja siinä ilahdutti asiallinen ja jopa hauska juttu tästä viheliäisestä oikeusjutusta. Eteenpäin elämään!

7.9.2022

Helsingissä julkistettiin kaksi merkittävää kirjaa: nuoren Aaro Hellaakosken elämäkerta ja valikoima Otto Mannisen runoja. On syytäkin nostaa klassikkoja, etteivät vallan unohdu.

Pekka Tarkan Nuori Aaro on innostavaa luettavaa. Pekka on tutkinut tarkasti Helaakosken (ennen toista ällää) suvun, perheen, elämänvaiheet, opinnot, luonnontieteelliset tutkimukset, kosketukset kuvataiteisiin ja varhaiset runot. Piirtyy esiin yrmeä ja itsetietoinen nuorukainen, joka hyökkäilee auktoriteetteja vastaan, niin Gallen-Kallelaa, Eero Järnefeltiä kuin Kansallisteatteriakin. Kaveria pidettiin taiteen häirikkönä ja hän sai myös vastahyökkäyksiä.

Kirja on painava ja erityisen hienosti kuvitettu. Tarkka on päässyt käsiksi ennen tuntemattomaan aineistoon ja innostunut kuin nuori tutkija. Tyyli on täsmällistä, yksityiskohtaista ja silti joustavaa. Runoanalyysit solahtavat elämän kuvauksiin, niitä ei rasiteta liialla oppilastilla. Kuinka tyhmiltä tuntuvat taas takavuosien rajanvedot, että tutkijan ei pidä puuttua kirjailijan elämään! Tarkka konkretisoi taiteen ja runotuotannon, sitoo aikaan ja elämään kuten teki myös luonnontutkija Hellaakoski.

Olen vasta ohittanut sisällissodan tapahtumat, joita kuvataan vaihteeksi valkoisten näkökulmasta. Juhani Siljon kohtalo tulee Hellaakosken rinnalla esiin. Aaro ei ehtinyt rintamataisteluihin tai Tampereen valtaukseen, mutta suoritti suojeluspalvelua sodan loppuvaiheissa. Sivistyneistön asemaa ja osuutta 1918 sodassa on yleensä kartoitetttu huomattavasti vähemmän kuin punaisten taistelua ja tappiota.

Kustannusyhtiö Siltalassa tapasin vanhaa opiskelukaartia enemmän kuin moneen aikaan. Tuntui että puolet huonekunnasta on aikanaan istunut Pekka Tarkan praktikumeissa Liisankadulla opettelemassa tarkkaa lukemista ja tulkintaa. Kotimaisen kirjallisuuden laitos tuotti ryöpsähdyksen taitajia kirjalliseen elämään. Pekka näyttää edelleen mallia meille oppilailleen, vielä yhdeksännellä vuosikymmenellä voi pystyä näin jäntevään teokseen. Kannustavaa, mennään perässä.

Otto Mannisen syntymästä on kulunut 150 vuotta, mutta mitään suurempaa messua ei ole hänestä pidetty. Siksi oli paikallaan, että WSOY julkaisi uuden valikoiman hänen runojaan ja järjesti sen kunniaksi rattoisan pienen matinean kustantamon tiloihin. Tellervo Krogerus on toimittanut kompaktin, käteen ja taskuun sopivan kirjan Kiveen uursi. Se on rautaisannos Mannista, tätä lapidaarisen ja älyllisen sanonnan mestaria. Tellervo myös esitteli runoilijan alkuvaiheita ja käännöstyötä, josta Manninen kai nykyisin parhaiten tunnetaan. Ystävänsä Eino Leinon varjoon hän on nyttemmin liiaksi jäänyt.

Runonäytteitä kuulimme Jussi Lehtosen eleettömästi lukemina. Suuresti huvitti taas kekseliäillä riimeillä leikittelevä mutta sanomaltaan satiirisen vakava Rauhanmies. Se on mitä ajankohtaisin runo, joka pitäisi lähettää Vladimir Putinille. Vahinko vain, että sitä on mahdotonta kääntää venäjäksi. Vai mitä sanotte tästä:

Miks soittain lähdet sotihin? / Tuo routa porsaan kotihin, / tai suistut surman otihin, /pääs puhki pusket vaan. / Ei kuku onnenkäkesi, / jos sonnustatkin väkesi, / sun pieni pieksämäkesi / se siellä peitotaan.

Nuori koulupoika Hellaakoski oli sitä mieltä, että Mannisen runot ovat niin vaikeatajuisia, että niiden sulattelu ei suju tavallisilta lukijoilta. Tämä on ainakin helposti tajuttavaa. Paljon Manninen kyllä tuottaa päänvaivaakin, kannattaa aina yrittää.

Julkistamismatineassa oli saapuvilla edustava otos Mannisen sukua, mikä nosti tilaisuuden arvoa. Vanhoja norsseja ovat tietysti Manniset, joista historioitsija Ohto Manninen oli paria luokkaa minua ylempänä. Sotiemme historiaa on Ohto tutkinut läpikotaisin, Sillanpäähänkin hänellä oli vinkki Eljas Erkon kautta. Hankalia kirjailijoita olivat kustantajilleen sekä Manninen että Sillanpää, hitaita ja kalliita, mutta tulokset pysyvät.

Tällaiset kirjajuhlat ovat parasta viihdettä, ihan niidenkin takia kannatti käydä Helsingissä, vaikka syksy ja sadonkorjuu jatkuvat vielä täällä maalla. Mannisen kunniaksi pidetään avoin seminaarin vielä syksymmällä SKS:n juhlasalissa. Ja Nuorta Aaroa on luettava rauhassa loppuun. Maaotteluakin on katsottava televisiosta, vaikka mieli teki mennä suorastaan paikan päälle. Uusittu Stadika on vielä näkemättä!

Kekkosen syntymäpäivänä 3.9. 2022

PS Juha Hurme näkyy Kuukausiliitteen mukaan käyttäneen vapaasti elämäkertani aineistoa uudessa kirjassaan Ilmari Kiannosta, vain vähän raflaavammin ja röyhkeämmin. Olkoon ja menköön, toivottavasti lähteitä on sentään merkitty. Siinäkin suhteessa Tarkan kirja on esikuvallinen.

Ei auta, täytyy jatkaa bileitä omin päin, kun Sanna Marinin veto jo lopahti.

Mittariin tuli maaginen luku 77, pitihän sitä vähän juhlistaa pienessä lähipiirissä. Laajempi kehä onnitteli ilmoitse koneen kautta, heille lämpimät kiitokset!

Syötiin, juotiin, saunottiin ja hillitysti hilluttiin. Soitannollis-lyyrinen esitys huipensi kotoperäisen tilaisuuden. Mutta sade yllätti kesken pehmeän illan eikä päästy polttamaan rantatulia. Kokot säilyi vieläkin! Tosin täällä sisämassa mitään venetsialaisia voi viettää, ne on rannikon juhlia eikö vain.

Pystyn kyllä lukemaan kirjojakin. Muistelmat aika lailla kiinnostavat. Eeva Lennon ja Esa Nieminen ovat kertoneet elämästään, joka on lahjoittanut kummallekin ansaittuja itsetyytyväisyyden hetkiä. Väittelin Eevan kanssa politiikasta Lontoossa joskus 1980-luvulla, nyt näen hänen kirjastaan kuinka ylivoimaista vastustajaa yritin vähillä tiedoillani pommittaa. Eeva jyräsi Thatcherin aivan matalaksi. Sama linja jatkuu muistelmissa. Hän tuntee niin Pariisin kuin Lontoon suhdanteet kuin oman käsilaukkunsa.

Esa Niemisen kanssa seikkailimme Irlannissa Millstreetin pubeissa sillä välin kun Katri keskittyi euroviisuunsa ”Tule luo”.  Esalle Katri Helena ja Paula Koivuniemi ovat olleet kruunun jalokiviä, joiden loistetta hän on parhaansa mukaan kirkastanut. Tuloksissa ei ollut moittimista, mutta nyt viimein linjat näyttävät katkenneen. Esakin luulee, että minä olin hyvin ylimielinen ja väheksyvä aviopuoliso liitossa Katrin kanssa. Yleinen väärinkäsitys on oikaistava, kunhan pääsen tästä jatkamaan muistelmiani. Muuten Esan kirjasta saa kohtalaisen runsaan tietopaketin kevyen musiikin taustaviidakoista.

Vähän järeämpää juttua on Kari Salosaaren 700-sivuisissa muistelmissa Sisyfoksen osa. (2013). Kun se ilmestyi, katsoin siitä joitain kiintoisimpia osia ja nyt vasta luin kokonaan (vähän harpaten). Onkohan meillä koskaan julkaistu yhtä perinpohjaista selvitystä siitä, kuinka ja miksi kertojan jokseenkin kaikki pyrkimykset ovat epäonnistuneet. Salosaari oli teatterimaailman suuria kummajaisia, omassa semioottisessa tiede- ja taidekäsityksessään ainutlaatuinen ilmiö. Hän oli edeltäjäni Tampereen yliopiston dramaturgian lehtorina. Virka muutettiin professuuriksi kun astuin remmiin.

Olen mykistynyt hiljaisesta ihailusta, kun olen lukenut Salosaaren tiheitä teoreettisia selvityksiä ohjaamistaan koeluontoisista näytelmistä. Miltei aina hän sai kritiikeissä turpiinsa, mutta se ei häntä lannistanut. Yhä uudelleen hän lähti vierittämään kiveä vuorelle. Hän oli tieteellispohjainen taiteilija, jolla totisesti oli visio ja näkemys, vaikka vastakaikua ei paljon tullut. Muistan hänen tyylikkään väitöstilaisuutensa, jonka keskusteluista kukaan ei tainnut ymmärtää mitään paitsi kaksi vastaväittäjää, Eero Tarasti ja Claes Zilliacus. Hyvin kirjoitettua järkälettä ei voi suositella ihan kenelle hyvänsä teatterin harrastajalle. Tästäkin lisää omissa muistelmissani.

Äänikirjat sopivat kun olen marjapuskissa tai kauhoin läpi arkistojani. Herman Lindqvistin Napoleon-kirja tarjosi alkukielellä hyvän kertauskurssin historiallisista sodista. Elettiin aikaa, jolloin Euroopassa sodittiin jatkuvasti. Peter Englund kuvaa Kaarle XII:n Pultavan sotaretkeä niin karmaisevasti, että pahaa tekee. Miten mieletöntä sotaa käytiin Ukrainassa jo yli 300 vuotta sitten. Joskus on hyvä lukea sietämättömiä kirjoja niin silmät vähän avautuvat.

Mutta nyt omiin kirjoitustöihin juhlaviikonlopun jälkeen. Haikeaa, hiljaista mutta karaisevaa. Loiri oli eilen kolmella kanavalla yhtaikaa. Turhapuroa ei voi katsoa viittä minuuttia pitempään, iskee myötähäpeä ja jonkinasteinen tyrmistys. Sen sijaan hänen mietteissään siellä Inarin rannalla oli jotakin vilpitöntä ja uskottavaa. Tappion maisemista melkein valtion hautajaisiin. Hyvä kun järki voitti.

29.8.2022

En käy kilpasille Sanna Marinin kanssa, mutta bileitä osui riittämiin omallekin kohdalle kuluneella viikolla. Tosin niistä ei nyt revitä otsikoita, Luojan kiitos.

Samaan torstaihin kasautui useita tilaisuuksia, joista valitsin kaksi. Lisäksi keskikaupungilla kuohui taiteiden helteinen yö kaikkine hulinoineen,

Siltalan kustantamo piti syyskauden avajaiset laivassa Sompasaaren laiturissa. Hitto kun oli hankala paikka löytää, ainakaan kävellen. Fillari olisi ollut poikaa, mutta ajelen pyörällä pääasiassa maalla. Löytyihän se botski viimein, kun Kari Hotakainen osui oppaaksi.

Siellä oli kiva tavata tuttuja ja vanhoja opiskelukavereita. Sain näihin oikeusjuttuihini pontevaa kannustusta. Näitähän seurataan melkein kuin urheilukilpailuja. Lupasin pärjätä. Ilmoitin Toukolle millä sivulla muistelmissani mennään. Olisiko jo 80% koossa?

Laivasta piti sompailla ensin kotiin vaihtamaan tumma puku niskaan, kun Södikan ja tytäryhtiöiden jättijuhla Pikku-Finlandiassa sellaista koodia edellytti. Tiukka aikataulu onnistui, ja pian istuin jo kesäkuumissani pitkässä pöydässä nuorten ja kauniiden kirjailijoiden seurassa – ai niin poikkeuksena pöydän toimelias isäntä Jorma Mahlanen. Tavattiin sitä ennen Markku Envallin ja meidän Ainon kanssa ja paljon muuta kirjaväkeä paikalla näkyi. Tuli sellainen illuusio, että suuren kustantamon purjeita pullistaa nyt rivakka myötätuuli.

Luvalla sanoen Siltala tarjosi parempaa ruokaa kuin Södikan syöttämä kasvissössö, joka kuuluu trendiin ja on jo ohittamaton sääntö. Onneksi juomapuoli on hyvin kunnossa. Kun discomökä alkoi, lähdin kävelemään kaupungille. Vaan enpä enää riehaantunut osallistumaan mihinkään taidehurvitteluun. Ne ajat alkaa olla takana päin.

Rankan juhlaputken jälkeen aamu oli vähän hutera ja virkistyi vasta, kun pulahdin mereen Eiran rannassa. Ajoin Perkkaalla katsastamaan ehkä viiimeisen kerran Matti Salon kirjastoa Heijun johdolla. Sinne jäikin vielä valkattavaa, joku divari varmaan loput korjaa. Olihan Matilla parhaimmillaan mahtava kirjavarasto eikä vain elokuvan alalta, jopa kotimaista kaunoa hänellä oli kunnioitettava valikoima.

Urheilu kuitenkin oli kuuman viikon pääasia ja suurin ilon aihe. Komeita olivat jo Wilma Murron kultahypyt, ja nyt riemu repesi Topi Raitasen estejuoksun ansiosta. Juuri tätä Suomen kansa on tarvinnut itsetuntonsa kohennukseksi. Että kestävyysjuokussa pärjättäisiin. Kristiina Mäkelän loikat täydensivät menestystä, eikä hänen haaroväliään nyt kuvattu kovinkaan intohimoisesti. Entä kuinka lentää keppi huomenna, meidän vanha kunniakas leipälajimme?

Viikon villein bilettäjä oli joka tapauksessa nuori pääministerimme Sanna, huhhei. Mietin vain haluaako hän sittenkin itse välittää itsestään kuvaa irtonaisena modernina  naisena. Kyllä kai hänen täytyi arvata, että poseeraaminen videokameralle johtaa näinä aikoina suoraan median ahmattikitaan. Ei hän voi enää kokemattomuuttaan puolusta, tämähän oli jo aika mones kerta. Mikäs siinä, varmaan on hauskempaa hillua ikätoverien kanssa kuin väitellä hallituksen tanttojen ja ukkojen kanssa. Anna palaa niin kauan kuin kannatusta riittää eikä maan turvallisuus vaarannu.

Kova viikko takana, nyt on täysi syy panna sauna lämmitä täällä kotorannassa ja huilata kunnolla hetki. Paitsi että huomenna täytyy vielä jännittää se keihäänheitto. Eiköhän vielä yksi mitali sieltä kirpoa.

20.8. 2022

Luin Hesarista taannoin jutun sarjahaastajista, jotka kiusaavat lähimmäisiä ja oikeuslaitosta jatkuvilla rikosilmoituksilla. Nyt tunnen tällaisen tyypin elävänä. Ikävä kyllä hän sattuu olemaan nykyisin rantanaapurini. Hän on tehnyt minusta vuoden sisään kolme rikosilmoitusta, joista kaksi kaatui alkuunsa. Yhden lähestymiskiellon hän sai vaimoineen läpi, koska en sitä vastustanutkaan. Nyt on neljäs oikeusjuttu menossa, syytteenä kotirauhan rikkominen. Olen kävellyt vanhaa polkuani rauhallisesti heidän tyhjän pihansa poikki asumuksenkin ollessa tyhjillään. Rikkuiko kotirauha?

Kun juttu päätyy oikeussaliin saakka., se vuotaa saman tien median tietoon. Toimittajat lukevat listat ahnaasti, josko sieltä saisi jutunjuurta. Niin sitten puhelin alkaa soida. Ilta-Sanomien Jussi Niiranen on onneksi hyvä ja asiallinen toimittaja. Ikävä kyllä hänen juttuunsa oli pääkonttorissa lisätty vanhoja rimssuja, etteivät vaan pääsisi unohtumaan. Näin ”rikollisen” koko kuva pääsee taas esiin.

Jussin jutuista tulee mieleeni pari hauskaa välähdystä. Lienen ne joskus kertonutkin, mutta toistettakoon. Niinhän Matti Pitkokin tekee alvariinsa, viimeksi tänään, ja hän on sentään ammattipakinoitsija.

Kun erosimme Katrin kanssa, Jussi kiersi kylällä kuulostelemassa kyröläisten tuumailuja. Mitä mieltä olette Katrin ja Panun erosta? Muuan kaveri tokaisi: ”En tiä sanoo, voi olla että sokki tulee vasta ehtoolla.” Eräs tyyppi Vepan baarissa ilmoitti, että ”Panua pelätään enemmän kuin susia”. Hän sanoi heti menevänsä tarkistamaan onko vaimo kotona.

Näihin aikoihin parikymmentä vuotta sitten huumori oli vielä hengissä. Nyt eletään haudanvakavaa ja ylikireää aikaa. Koulumaailmassakin tunnetaan kiihkeät valittajat, oppilaiden vanhemmat. Siinä hengessä toimii myös sarjahaastaja, joka etsii pienimmänkin syyn saattaakseen vihaamansa kohteen käpälälautaan. Oikeuslaitoksen tehtävä on punnita ovatko haasteet aiheellisia. Olen tavannut korkeasti oikeusoppineen tietäjän Kangasalla ja saanut osuvan arvion tapauksesta. Uskon keränneeni riittävän juridisen paketin tuekseni ensi maanantaina käräjäoikeuden istuntoon. Mutta koskaan ei tiedä mikä päätös sieltä syliin putoaa.

En ole koskaan ennen ollut syytettynä oikeudessa. Seitsemän vuosikymmentä olen onnistunut elämään jokseenkin rikkeettömästi parkki- ja ylinopeussakkoja lukuun ottamatta. Ai niin, yhdet sakot sain polttamastani juhannuskokosta, totta. Parin kaverin avioerojutussa olen ollut todistajana, en sentään asianosaisena. Kun alun alkaen aioinkin opiskella oikeustiedettä, saan nyt siitä oppia kantapään kautta. Sekä isäni että ensimmäinen vaimoni olivat varatuomareita, joten on mulla joku tuntuma tähänkin elementtiin.

Viikolla on muistettu niin runsain mitoin Vesa-Matti Loiria, että vaikea on keksiä mitään lisää. Hesari uhrasi hänen kuolemalleen seitsemän sivua! Kun Mika Waltari kuoli, sain kunnian kirjoittaa hänen nekrologinsa. Se painettiin Hesariin corpus-välikkeillä niin että se täytti koko sivun. Kuvitelkaa, koko sivu! Kaikesta päättäen Loiri on seitsemän kertaa arvokkaampi taiteilija kuin maailmanmainetta niittänyt kirjailija.

Kaikki kunnia Loirille, ei puolta sanaa vastaan. Viihde hänen taiteilijakuvaansa dominoi, mutta oli vakavampikin puoli. Ällistyttää hänen fyysis-ilmaisullinen monipuolisuutensa. Hän halusi kokeilla kaikkea. Kun seurasin MTV-aikoinani teatterin alakerrassa temmeltäneen Spede-yhtiön toimintaa, Vesku oli itsetietoisen porukan välittömin ja vaatimattomin jäsen, samalla sen kirkkain tähti. Hän oli myös siitä harvinainen näyttelijä, että vieraillessaan teatterituotannossa hän tyytyi heti listapalkkioon eikä alkanut vivuta sitä ylemmäs. Näin syntyi muiden muassa Veikko Huovisen juttuun perustunut Viinankätkijä, jota kuulee joskus vieläkin naureskeltavan.

Keveät keikkalavat yläilmoissa Loirille!  Hän oli selviytyjä jos kukaan. Hänen esimerkkiinsä nojaten painelen käräjäoikeuteen huomattavan pienistä vaivoista vastaamaan. Sittenpä nähdään mikä tuomio kahdesta häiriöttömästä vappukävelystä vanhaa polkuani pitkin pojalle jysähtää.

13.8. 2022

Mitä Helsingissä voi tehdä kesähelteellä? Pieniä iloisia juttuja etupäässä.

Voi käydä Salvessa syömässä silakoita. Aloitimme johtavan elokuvantutkijan kanssa syyskauden vähän etuajassa. Hänen taiteellisista näkemyksistään viisastuin heti pitkän maalla möllötyksen jälkeen. Näin kohottauduin taas intellektuaaliselle kartalle.

Voi käydä katsomassa kesän suosituinta elokuvaa. Olin kannattamassa elokuvateattereita maksamalla liput Top Gun Maverickiin. Tutkija tosin varoitti, että siitä nauttii vain jos on tämän kaltaisesta lajista kiinnostunut. Jäin puoliväliin, hyvin tehty toimintajännäri ei tullut lähelle. En ole koskaan lentänyt hävittäjällä. Tom Cruise on kuulemma maailman viimeinen filmitähti, mutta konkarilentäjän rooliin mielestäni lian siloposkinen. Olen kuitenkin tehnyt voitavani elokuva-alan pelastamiseksi.

Voi käydä tutstumassa uuteen paikkaan. Onnittelimme synttäriä viettävää Satu Silvoa lounastamalla ystävän kanssa hänen ravintolassaan Silvopleessä. Tosin hän ei itse ollut saapuvilla, mutta kevyt kasvisruoka veti vertoja Hämeenkyrön Kehäkukan antimille. Kun Satu keväällä näytteli maalaisisäntää KOMin Runarissa ja Kyllikissä, en tunnistanut häntä! Sitä voi pitää näyttelijän taiteena.

Voi käydä myös Suomenlinnassa katsomassa Shakespearen komediaa, mutta en käynyt. Ystävä varoitti. Sukupuolten vaihdoksista on tullut teattereissa tylsähkö rutiini. Williamin aikana oli pikku pakko, koska naiset eivät saaneet näytellä.

Voi yllättää itsensä ja kuunnella V. A. Koskenniemen runoihin sävellettyjä lauluja dominikaaniveljien juhlasalissa. Miia Saari lauloi, Ilona Kurvinen säesti ja Osmo Pekonen juonsi. Ostin lähes 600-sivuisen VAK-bibliografian kympillä! Saas nähdä tuleeko sille käyttöä. Tuli kumminkin 60 vuotta aikansa akateemikkohirmun kuolemasta.

Voi käydä istuksimassa pehmeänä iltana hotellin terassilla muistelemassa menneitä entisen tyttöystävän siskon kanssa. Samalla sain hyviä lisävinkkejä Helsingin paikallistuntemukseen. Kotikaupunkiaan ei koskaan tunne liian hyvin.

Voi käydä Eiran rannassa uimassa, mutta en uinut. Ei tullut uimahousuja maalta mukaan. Perhekuntia lekotteli auringossa, venäjän kieltä kuului. En tuntenut vihaa, koska presidentti on kieltänyt. Voi sen sijaan nauttia jätskiä ja ihailla meren ulappaa.

Voi käydä Hernesaaren kärjessä ihailemassa mahtavan rumaa Nato-merkkistä sotalaivaa. Olisi toivottavaa, ettei niitä tulisi kovin usein rantojamme tukkimaan. Kansaa vaelsi kuin suurtakin ihmettä pällistelemään.

Voi nauttia lounaita rannan Carusellissa ja Sepänkadun kotikiinalaisessa sekä sen naapuriraflassa, jolla on typerä nimi mutta maistuvia annoksia. Voi samalla tavata alakerran rappunaapurit ja kuulla vaikutelmia Heinäveden musiikkijuhlien korkeatasoisesta ohjelmasta.

Voi tehdä tyhjän kämpän rauhassa kirjotustöitä, selata arkistojaan ja viimein pakata laukkunsa, hakea tyttärensä kyytiin ja huristella takaisin hautuvan hiljaiseen Hämeenkyröön, jota tihkusade tervetulleesti vilvoitteli.

6.8. 2022